Elämää ikkunan takana

Vaalea talviaamu muuttuu nopeasti hämärän kautta pimeäksi. Raukea ja hidas sunnuntai suorastaan vaatii käpertymään peitonmutkaan, hakemaan uusia ja uusia paloja pitsaa sekä katsomaan monta jaksoa uudehkoa päivittäissarjaa netistä. Peruuntuneet suunnitelmat sallivat uppoutumisen fiktiivisten henkilöiden elämänkiemuroihin moneksi tunniksi. Kotona on hyvä olla, koska eilisen suursiivouksen jäljiltä joka paikka kiiltää ja kaikki on tip top järjestyksessä. Siirsin tietokoneen erittäin hienon älynväläyksen seurauksena lattialle, koska näin ollen saan tehtyä paljon enemmän juttuja pöydän ääressä. Nyt ei myöskään tee mieli jumittaa koneella liian kauaa, koska asento tuntuu hyvin epäergonomiselta. Hartioita jumii jo nyt.

Eilen istuttiin iltaa kaveriporukalla, syötiin, juotiin ja pelattiin Guitar heroa ja jotain autopeliä (sori H, mulle ne kaikki näyttäytyy ihan samanlaisina, kaikissa ajetaan autolla:) Illalla mentiin vielä baariin ja jouduttiin jopa jonottamaan hetkinen. Tosin imagojonossa, porukkaa ei ollut mitenkään erityisesti. Huomasin itsestäni kasvaneen jotenkin uudenlaisen baareilijan, on-off -tyypin. Jos tuli hyvä kappale, hypin ja pompin ihan hulluna, eikä tila meinannut riittää, mutta jos kappale ei iskenyt, en jaksanut juuri evääni heilauttaa.

Kohta vuorossa joulukorttien kirjoitus ja siirtyminen ikkunan toiselle puolelle, auringon kultaamaan, hämärtyvään iltapäivään. Ulos, koska ulkona ilma on raikasta ja pakkanen nipistelee poskia.

Sitä ja tätä

Viimeiseen seitsemään päivään on mahtunut yhtä ja toista. Olen nauttinut jälleen kerran mökillä olemisen rauhasta ja hurjasta mäenlaskusta potkukelkalla koiran vetäessä täyttä laukkaa kelkan edessä vielä lisää vauhtia. Olen nukkunut junassa ja lukenut tunnin Kjell Westön kirjaa Älä käy yöhön yksin Pieksämäen rautatieasemalla. Samaisena päivänä käytin varmaan neljä tuntia koulun pikkujouluihin valmistautumiseen, olipahan kerrankin aikaa oikein kunnolla. Juhlat juhlittiin Olavinlinnassa, missäs muuallakaan kun Savonlinnassa ollaan. Linnassa oli ruokaa, juomaa, tanssiesitys, räppiä ja bändi. Ja ihan huippu dj. Loppuillasta tanssittiin jo ilman korkkareita linnan kivilattialla, tai no, omalta kohdaltani se oli kai lähinnä pomppimista. Kotimatkaa kaunisti järjettömän kaunis lumisade, joka sai koko paikan näyttämään satulinnalta.

Eilen oli musiikinopiskelijoiden järjestämä kirkkokonsertti pääkirkossa. Lauluja oli valittu esitettäväksi laidasta laitaan, siellä laulettiin niin Varpunen jouluaamuna kuin joitain ihme saksankielisiäkin veisuja :) Tänään aihepiiri vaihtui aivan toiseen ja löysin itseni liikuntatunnilta harjoittelemasta lay uppia ja vastustajan harhautusta. Niin korista siis, pitää tarkentaa, koska itse en edes ennen tiennyt, mitä lay up tarkoittaa(enkä kyllä tiennyt vielä kuukausi sitten sitäkään, mitä passari tekee lentopallossa...). Että ala-asteen liikanopettaja juu. Loppuillasta istuttiin vielä kolme tuntia muutaman muun kanssa koululla aloittelemassa joulun jälkeen varsinaisesti alkavaa valtavaa editointiurakkaa. Suunniteltiin jo makuupussien hommaamista ja majoittumista koululle.

Olo on jouluinen. Joulua odottava ja lomaa odottava. Odotan sitä, että pääsen vähäksi aikaa pois täältä kouluaherruksen keskeltä tv:n, saunan ja suklaan ääreen. Ja että pitkästä aikaa näen erään ystävän joka tulee Kajaaniin jouluksi. Voihan voi, enää kuusi koulupäivää!

Ei kohta tai äsken vaan NYT

Miksi se on niin vaikeaa elää hetkessä? Miksi tuntuu aina uudelleen ja uudelleen siltä, että ihmisillä on pakonomainen tarve paeta todellisuutta. Paeta sitä miettimällä menneitä ja suunnittelemalla tulevaa. Miksi löydän yhä uudelleen itseni miettimästä seuraavan viikon tapahtumia ja räpläämästä kalenteria, vaikka kaikista tärkeintä olisi keskittyä juuri kuluvaan hetkeen, tilanteeseen, keskusteluun, ihmisiin juuri meneillään olevassa tilanteessa. Päätin nyt, juuri NYT, että yritän elää loppuvuoden joka hetken. En tarkoita sitä, että joka hetkestä tarvitsisi nauttia, vaan sitä, että jokainen hetki täytyy elää sellaisena kuin se on. Jokainen hetki on elettävä huolella Samuli Putroa lainatakseni.

Tänä viikonloppuna olen tavannut paljon sukulaisia, istunut nuotiolla, syönyt lohta ja lettuja sekä juonut paljon maitoa. Olen nauttinut pitkästä viikonlopusta isän luona, koska täällä saa olla kutakuinkin rauhassa kaikilta velvollisuuksilta. Kirjoitin ennen lähtöä itselleni listan koulujutuista, jotka pitää tehdä ja nyt kun ne on tehty, on kaikki monisteet ja paperit työnnetty hyvällä omalla tunnolla pois mielestä.

Kävimme eilen päiväkävelyllä lähimetsässä tutustumassa siellä oleviin juoksuhautoihin. Tuntuu jotenkin oudolta, että niin lähellä on joskus sodittu; joskus siellä on luultavasti pelätty ja huolehdittu toisista tavalla, jota nykyihminen ei osaa edes kuvitella. Haluaisin tutustua enemmänkin kotipaikkakuntieni historiaan, mutta yksi ihmisikä taitaa olla aivan liian lyhyt kaikkiin kiinnostaviin asioihin tutustumiseen. Voisin viettää päiväni perehtymällä avaruuden ihmeisiin, kirjaklssikoihin, maailmanhistoriaan, lähihistoriaan, taidehistoriaan, vieraisiin kulttuureihin ja niin edelleen. Ja siinä sivussa kuunnella kaiken uuden musiikin ja hankkia itselleni hyvän kunnon ja valmistua hyväksi opettajaksi. Että niin. Mutta nyt jotta informaatiokaaos ei liiaksi täytä päätäni, siirryn kuuntelemaan Antti Tuiskun Kaunista Kaaosta ja pelaamaan pasianssia.

Sellaista vaan että

Tänään olen olllut jotenkin erityisen onnellinen ja hyväntuulinen, onnellisempi ja vapautuneempi kuin pitkään pitkään aikaan. Tajusin sen johtuvan työn ja vapaa-ajan sopivasta suhteesta, sopivasta määrästä tekemättömiä töitä ja sopivasta määrästä kaikkea mukavaa muuta puuhaa. Harvoin on ihmisen elämässä tällaisia vaiheita, mutta nyt taitavat tähdet olla suotuisilla radoilla.

Sain viikonloppuna tehtyä erään vähän pidemmän koulutehtävän valmiiksi ja sain myös siivottua kotona kaikki sellaiset nurkat, joita en ole pitkään aikaan muistanut siivota (muun muassa sen kaapin keittiön lavuaarin alla). Nyt on mukavaa olla siistissä kodissa, tehdä pienempiä kouluhommia vailla piinaavaa stressiä ja välillä vain jäädä kuuntelemaan musiikkia.

Viikonloppuuni kuului toki muutakin kuin kouluraportin tekemistä ja siivoamista. Siihen kuului kävelyä tihkusateessa, löytöretkiä, punaviinin juomista, laulamista, tanssimista, haikeilua, suunnitelmia, Housen katselua ja sunnuntai-illan tv-maraton (Dance, Tanssii tähtien kanssa ja Big Brother) ystävän kanssa höpötellen ja jokaisen ohjelman häätöjä jännittäen. Varsin mukava viikonloppu siis, ja sellainen, jonka jälkeen voi mennä rauhallisena nukkumaan tietäen saaneensa tehtyä kaiken, mitä perjantaina suunnitteli.

Tähän maanantaihin, marraskuun ensimmäiseen harmaaseen päivään kuului väljähtäneen Jaffan juomista, jivea, lastenkirjaklassikon lukemista englanniksi ja erilaisten oppijoiden miettimistä. Sekä liian tulista ruokaa.

Torstai

Torstai-iltana lähdettiin kaverien kanssa yksille, mutta jämähdettiin baarin pöytään, lautapelien ihmeelliseen maailmaan odotettua pidemmäksi ajaksi. Yöllä tarvottiin kotiin lumituiskussa ja kovassa viimassa. Perjantaiaamuna ulkona oli valkoista, mutta osassa puista oli vielä lehtiä. Värisekoitus näytti jotenkin tosi kummalta. Jostain syystä minulle tuli silloin aamulla kova mielihalu kuunnella Scandinavian Music Groupin levyä Nimikirjaimet. En todellakaan muistanut sillä hetkellä levyn kappaleiden lyriikoita tarkemmin ja pakko oli hymyillä kun Tiistai-niminen raita alkoi soida. Arvaatte miksi ;)

"Eilen meni myöhään vaikka nyt on tiistai
- jotain rajaa
ulkona sataa nurmikolle ja kirkon katolle
ensilumi

eilen oli hauskaa vaikka baari oli tyhjä
- ja lasi vajaa
ulkona sataa vielä vihreiden lehmusten päälle
ensilumi"

Kaikki täsmäsi paitsi tuo tiistai-kohta.

Harvoin sattuu, että kuuntelee tietystä hetkestä kertovaa biisiä juuri sellaisessa hetkessä. Ja tämäkin tapahtui vahingossa, tai sitten alitajunnalla oli sormensa pelissä.

Harjoittelu on nyt käytännössä ohi, kaikki tunnit on pidetty ja palautteet kuultu. Vielä on tosin erinäisiä kirjallisia raportteja odottelemassa ja sitten pitäisi vielä rohkaistua katsomaan videot, jotka on minun pitämiltä oppitunneilta kuvattu. Oman itsen katselu videolta on aina ihan hirveää ja varsinkin kun toimintaa pitäisi vielä osata jotenkin analysoida. Kääk.

Ottaa kiinni

Tartun hetkiin, vaikka joskus tuntuu, että ne katoavat niin kovin nopeasti. Huomaan käyttäväni väärää termiä tunnilla ja korjaan salaman nopeasti puhettani. Käytän sanoja sekaisin, vuorotellen peli-leikki-peli-leikki ja mielessäni mietin, kumpikohan olisi parempi. Kun tulee tietoiseksi omasta puheestaan, on kirjaimellisesti tarttunut kiinni hetkeen.
Hetkeen on tarttunut myös silloin, kun ulkona kävellessä tajuaa värien ja varjojen suuren vastakohtaisuuden ja jää ihailemaan sitä. Syksyn väreissä on katseltavaa jo ihan sinällään, mutta olen huomannut, että syysaurinko saa myös varjot näyttämään paljon tummemmilta. Kontrasti on kesän lempeään valoon verrattuna suuri, mutta sopii hyvin korostamaan sitä monenkirjavaa luonnon värivalikoimaa, joka tähän aikaan vuodesta ulkoa löytyy.

Raskaan havahtumisen hetkien virtaan voi kokea urheilun parissa, tanssitunnilla allekirjoittaneen tapauksessa. Sillä hetkellä, kun et enää vain yksinkertaisesti jaksa ja ainoa asia mitä haluaisit tehdä, olisi mennä lattialle makaamaan ja hengittämään. On tuskaisen turhauttavaa tuntea oman fyysisen kuntonsa rajat ja joutua taipumaan niihin. Kun ei jaksa, ei myöskään huvita eikä jaksa keskittyä. Alkaa vain ketuttamaan ja haluaisi äkkiä päästä eteenpäin, pois hetken tuomasta ärsytyksen tunteesta.

Mutta aina aikaa eikä sen kulua tajua. Joskus se yllättää ja kiiruhtaa, pitää meitä mukanaan ihan silkkaa ilkeyttään. Aiheuttaen kiirettä kun kulumisen sitten tajuaa.
Jumahdan illalla kuuntelemaan koneelle musiikkia ja pelaamaan pasianssia. Kappaleet toistuu uudestaan ja uudestaan, pasianssi menee harvemmin läpi. Yhtäkkiä kello on jo paljon, pitää mennä syömään iltapalaa ja nukkumaan. Tällaisissa tilanteissa hetket ikäänkuin karkaavat. Sitä ajattelee, että minä nyt tässä ihan vain vähän aikaa olen koneella. "Vähän ajan" kuluessa ehtiikin sitten mennä paljon aikaa. Paljon "muka tärkeitä asioita" jää tekemättä. Ihan vain siksi, että hetket kuluivat huomaamatta.

Nyt se musiikki on Jenni Vartiaisen Halvalla ja Mew:n Louise Louisa. Aika nyyhkyä, mutta onhan ilta.

kiirettä kiirettä hups

Pikaisuus, kiire ja paljon pohdittavaa. Suunnittelua ja suunnitelmissa pitäytymistä. Miten saada lapset oppimaan kertotauluja ja samalla olla kaikki huomioon ottava, pedagogisesti rakastava ja innostava opettaja? Kuinka perehtyä kolmessa päivässä kiekon heittoon, Albert Edelfeltiin ja vivun toimintaperiaatteeseen? Paljon pohdittavaa yhteen päähän, joka on viimeiset puoli vuotta ajatellut puutarhatöitä ja lukenut hömppää. Viimeisten kahden viikon aikana olen lähinnä ihmetellyt, kuka on keksinyt opettajat. Kuka on keksinyt, että yhteiskunta tarvitsee henkilöitä, jotka osaavat kaiken. Niin siis ihan kaiken ja osaavat vielä kasvattaa lapsia ja kertoa kaiken osaamansa lapsille siten, etteivät oikeastaan itse kerro sitä vaan antavat lasten itse hoksata asiat.
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että olen oikealla alalla, oikeassa koulussa. Kunhan tästä alkushokista yli pääsee, jaksan uskoa valoisaan ja mielekkääseen tulevaisuuteen.

Nyt juuri istun ja kulutan aikaa atk luokassa. Vanhemmat opiskelijat höpöttävät graduistaan ja eräs kertoo uudesta työpaikastaan. Tuntuu oudolta, että tyyppi, jonka on ensimmäisestä koulupäivästä asti nähnyt pyörivän koululla, on nyt muuttanut pääkaupunkiseudulle ja alkanut tehdä oikeita opettajan töitä. Tajusin muuten tällä viikolla, että jos suunnittelen historian sivuaineen lukemista Joensuussa, muutto sinne odottaa jo ensi syksynä. Seurauksena syntyi valtava ahdistus; en halua joutua muuttamaan pois tästä kaupungista. Koska vaikka täällä olemista aina angstaankin, on meidän oma porukka sellainen asia, josta ei ihan heti halua luopua. En halua joutua aloittamaan taas kaikkea ihan alusta varsinkin kun tiedän että kesken opintoja on vaikeampi soluttautua mihinkään porukoihin. Niimpä olen ollut valmis jo vaihtamaan ylevät suunnitelmat historian opiskelusta äidinkielen opiskeluun täällä tuttujen ympärillä.

Musiikkia iltoihin

Myönnän olevani Yle X-radiokanavan ainakin jonkinasteinen fani. Voin myöntää myös että juontajien näkeminen livenä oli minulle yksi kesän kohokohdista. Ennen kuuntelin vain iltapäivän ja aamujen ohjelmia, mutta nykyisin olen ottanu haltuun myös iltojen X-ryhmän ja varmaan lähinnä siksi, etä ne osaa soittaa ihan pirun hyvää musiikkia :) Ja koska se ei ole juuri sitä tusinatavaraa, mitä radiossa joka tapauksessa kuulee, niin jokaista kappaletta jaksaa ihan oikeasti kuunnella. Uuden musiikin ohjelmaksi taitaa olla profiloitunutkin. Mutta siis ajattelin nyt jakaa tässä yhden yhtyeen, jonka löytämisestä saan X-ryhmää kiittää. Olin kesällä sutannut bändin nimen päiväkirjan sivulle ja vasta nyt sen sieltä löysin ja aloin etsiä kappaleita youtubesta. Ajattelin, että oli tuossa nyt pakko ollu olla jotain hyvää, jos kerran ihan nimen olen muistiin kirjoittanut. Ja olihan siinä:

mitäkä

Tämän syksyn ensimmäinen yritys keittää onnistuneesti kaurapuuroa jäi haaveeksi koska ryynejä roiskahti kauhasta kuumalle levylle ja tietäähän sen mitä siitä seuraa. Hirveä käry ja mustunut pläntti hellalla. Puurosta tuli kuitenkin ihan hyvää ja koska olin ostanut jopa hunajaa teetä varten, sain kokoon varsin hyvän aterian. Puuroa, teetä, hunajaa, leipää, maksamakkaraa, kurkkua ja Big Brother ekstra. BB on muuten maailman parasta hömppää ikinä. Onko väärin myöntää olevansa utelias ja nauttivansa toisten elämän tirkistelystä? Ehkei. Eihän?

Ensimmäinen koulupäivä takana. Leikittiin. Oli aika vänkää tulla yliopiston kolmannelle luokalle ja aloittaa opiskelut tutustumisleikeillä. Äsken täyttelin kalenteriani irrallisilla post-it lapuilla, joihin merkitsin kursseja ja niille tarvittavia kirjoja. Paljon näyttäisi olevan taas tuloillaan, muutama tentti, harjoittelua, verkkokursseja ja opetusharjoittelua. Vielä kuitenkin kaikki tuntuu suurelta epämääräiseltä klöntiltä, joka on sitten vaan vähä vähältä koluttava läpi. Päivä kerrallaan, kuten hyvin kulunut sanonta tietää kertoa.

Tänä aamuna kävin läpi postikasaa, joka oli kasaantunut kuluneen kuukauden aikana kohtalaiseksi. Mainokset heittelin suorinta tietä roskiin, Opettaja-lehdet luettavien pinoon ja laskut maksuun. Sitten käteeni osui teatterin syksyn ohjelmisto. Selailin sitä hetken ja ihmettelin, miten Savonlinnassa voi olla niin samantapainen ohjelmisto kuin Kajaanin teatterissa. Hetken päästä tajusin, että esitehän on kuin onkin Kajaanin teatterin mainos. Ne ovat siis lähettäneet sen minulle tänne. Sain esitteen Savonlinnan osoitteeseen, vaikken ole enää pariin vuoteen ollut mitenkään aktiivinen Kajaanin teatterissa kävijä. Esite oli mukava muistutus paluumuutto-angstien keskellä siitä, että ei minun tänne Savonlinnaan edes tarvitse kuulua, ei tähän kaupunkiin vaan siihen pohjoisempaan. Siellä on koti ja teatteri, jonka vanhalle puutalolle tuoksuvassa katsomossa suoritin elämäni ensimmäisen työssäoppimisen ööö..neljä syksyä sitten.

Kun ilmalento alkaa on hyvä antaa sen tapahtua

Huomenna se koittaa taas. Muutto. Paluu. Paluumuutto Savonlinnaan. Uusi lukukausi ja harjoittelu, uudet ykköset koulun käytävillä, uudet kurssit (joita ainakin nyt näyttäisi olevan uskomattoman vähän), pimeys ja syyssateet hakkaamassa ikkunalaseihin. Kesäloma oli pitkä ja kesä oli hyvin kuuma, mutta siitä huolimatta - tai ehkä juri sen takia - en vieläkään haluaisi siitä luopua. En halua, että lämpömittari näyttää jälleen noin kymmentä lämpöastetta ja sisälläkin palelee.

Syksyssä on aina havaittavissa haikeutta ja hyppyjä tuntemattomaan. Syksy on suurten muutosten ja rohkeiden askelten ottamisen aikaa. Eräs ystävä päätti viikon sitten muuttaa ulkomaille ja aloittaa opiskelut siellä, nyt hän jo asuu yliopiston asuntolassa ja tutustuu kämppiksiin. Jotkut toiset ottavat hieman pienempiä askelia ja aloittavat opiskeluja uusissa kaupungeissa täällä kotosuomessa. Minulla ei tarvitse enää tänä vuonna ottaa suurta askelta kohti tuntematonta, koska tiedän mikä ja ketkä minua Savonlinnassa odottavat. Oma koti ja tutut rakkaat ystävät. Ja silti se jännittää, eikä perheen luota lähteminen tunnu kesän jälkeen yhtään sen helpommalta kuin aiempinakaan vuosina. Lähdön kynnyksellä sitä vain toivoisi, että voisi jäädä paikalleen. Tiedän kuitenkin, että parin vuoden takainen päätös olla hakematta Kajaanin okl:n johtui siitä, etten halunnut jymähtää paikoilleen. Olisin toki voinut hakea tänne, muuttaa keskustaan ja käydä kotona vaikka joka päivä. Mutta silloin en olisi itsenäistynyt, eikä kotona käymistä ja kotikaupunkia olisi oppinut arvostamaan. Näin silloin sieluni silmin itseni koluamassa näitä samoja katuja yhä uudestaan ja uudestaan, tylsistyneenä, kaivaten jonnekin muualle. Enkä sitä halunnut. Siis hyppään huomenna junaan ja katson kalenterista ajan, jolloin voin tulla taas tänne ja viettää viikonlopun kotona.

Kohti keltaista satamaa

Olen nyt kulkenut viikon kutakuinkin samoilla housuilla. Ne ovat ruskeat ja niissä on reiät molemmissa polvissa, muistona muutaman vuoden takaisista teatteriharjoituksista, lisäksi niissä on pieni poron (tai hirven?) kuva vasemman reiden päällä. Mistä tämä kertoo? Kait lähinnä kotona löhöilystä ja piittaamattomuudesta omaa ulkonäköä kohtaan. Tähän väliin olisi ehkä hyvä kysyä, missä mun meikkipussi edes on? On tässä kuitenkin jotain muutakin, jotain mikä kertoo minulle hetkellisestä pudottautumisesta yhteiskunnan oravanpyörästä, paineesta näyttää "kiireiseltä ja seksikkäältä", kuten Pariisin kevään biisissä lauletaan. Jos muutamina viikkoina vuodessa tuntuu siltä, ettei kannata pahemmin katsella peiliin tai miettiä mitä laittaisi päälleen, en jaksa uskoa että yhteiskunnan pyörät lakkaavat pyörimästä. En, vaikka eduskunnassa puidaan jälleen keinoja saada meidät nuoret aiemmin työelämään, pois ajalehtimasta ja hapuilemasta, opiskelemasta nopeasti vain tienaamaan itsellemme ja yhteiskunnalle rahaa.

Aiheesta seuraavaan. Minulla on kolme kotikaupunkia: On Kajaani, jossa olen asunut kaksitoistavuotiaasta sinne kahdenkympin korville. Sitten on Loppi (tai Riihimäki oikeastaan), missä synnyin ja missä isäni asuu edelleen. Näiden kahden paikan välissä asuimme Hyvinkäällä, mutta kontaktit tähän kaupunkiin ovat nykyään minimaaliset. Kolmas on Savonlinna, nykyinen opiskelukaupunkini.
Olen miettinyt, mitä näistä paikoista pidän eniten kotikaupunkinani ja mistä sen ylipäänsä tietää, milloin voi sanoa tuntevansa jonkin paikan niin hyvin, että voi edes kutakuinkin hyvällä omalla tunnolla sanoa sitä kotikaupungikseen. Olen keksinyt kriteereitä etsiessäni vastausta tähän probleemiin.
Kriteerit ovat:
1. Löydät sanomalehdestä tuttuja nimiä ja saatat jopa tunnistaa kuvista joitakin henkilöitä. (Ja nimenomaan paikallisuutisten kohdalta)
2. Kadulla kävellessäsi tunnistat a) kaupunginteatterin näyttelijöitä ja b) kirjastotätejä
3. Kun kävelet paikalliset valokuvausliikkeen ohi, tunnistat esille laitetuista kuvista tuttuja, parhaassa tapauksessa itsesi
4. Tiedät kaupungin eri kaupunginosat ja tiedät edes suunnilleen, missä ne ovat.
5. Tiedät tai tunnet muutamia paikallisia kuuluisuuksia (joiden nimet eivät ulkopaikkakuntalaisille sano mitään)
6. Olet tietoinen paikallisista "kuumista perunoista", eli esimerkiksi lakkautettavista kouluista, vesiliikuntakeskuksista, kirjaston purkamisista, norpista ym, joista lehdet kirjoittavat harva se päivä ja yleisönosastoilla kirjoitetaan puoleen ja toiseen
7. Viimeinen kriteeri on se, että tunnistat kaduilla kävellessäsi tuttuja. Tämä ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään, koska tuttuja saattaa tupsahdella vastaan myös hyvin odottamattomissa paikoissa.

Ja tulokset: Kotikaupunkini on selvällä etumatkalla muihin verrattuna Kajaani.

Paremmin sanottu

Yritin eilen hakea sanoja sille, miten kuvaisin ristiriitaisia tunteitani alkavaa elokuuta kohtaan ja kuinka ollakaan, lukiessani hieman myöhemmin Kjell Westön kirjaa Isän nimeen, törmäsin seuraaviin lauseisiin:

"On kesä, on heinäkuun loppu kun kesä yhtäkkiä seisahtuu empimään, kun se on hehkeimmillään mutta samalla aavistaa syksyn olevan tuloillaan: noina päivinä kesä ikään kuin väreilee, ja me ihmisetkin aavistamme että jokin on pian peruuttamattomasti ohi."

Ja juuri tuota minä tarkoitin, juuri noin se kuuluu sanoa.

Laiska elokuu

Havahduin aamuyöstä (lue: joskus kahdeksan aikaan) hienoiseen paleluun ja kömmin hakemaan peittoa päälleni, jonka olin helteiden tieltä kantanut kauas pois sänkyni läheltä. Nukuin sen jälkeen vielä pitkään ja aamiaista syödessäni aurinko lämmitti selkää jo oikeinkin kuumasti. Rakastan aamiaisia ulkona, pitkän kaavan mukaan, ampiaisten hyöriessä himokkaina uhkaavan lähellä. Kaiken kruunasi pihamaan puskista haetut tuoreet ja mehukkaat vadelmat.

En oikein osaa suhtautua elokuuhun. En tiedä, onko se vielä täysi kesäkuukausi, vai pitääkö elokuun alettua jo pikkuhiljaa vaihtaa syksy-vaihdetta päälle. Ja vaikka ilma olisi kuinka kesäinen, voivat aamut ja illat olla jo hyvinkin kylmiä ja varsinkin elokuun loppupuolella niissä voi jo haistaa hienoisen syksyn tuulahduksen. En taida kuitenkaan ihan vielä suostua ajattelemaan syksyn vääjäämätöntä lähestymistä, vaan nautin nyt näistä laiskoista ja helteisistä päivistä. Ja YleX:n iltapäivästä, jonne Jenny ja Ile ovat taas palanneet höpöttämään juttujaan.

Syitä pitää elokuusta:

- marjat kypsyy (ne vadelmat mmm....)
- pimenevät illat
- aurinkoa ja lämpöä riittää vielä päiviksi
- koulutarvikkeiden ostaminen (erityisesti uusi kalenteri)
- uusien vaatteiden ostaminen (elokuussa saa ostaa uusia vaatteita koulua varten ihan hyvällä omallatunnolla)
- ruskan ensi-aavistukset
-hyvä syy tehdä ja erityisesti syödä mustikkapiirakkaa

Myrsky repii puuuuita taivas salamooi...

Se oli sitten Pyhän Olavin päivä eilen. Savonlinnan kesän kohokohta, josta en vielä jokin aika sitten tiennyt mitään. Mutta toden totta, torin alue oli täynnä ihmisiä, oli musiikkia, lörtsyn syönnin MM-kisat (!!), vanhoja autoja, kauppiaita ja myös muutaman julkkiksen saattoi väen tungoksesta bongata. Lähdimme illansuussa muutaman luokkakaverin kanssa pällistelemään meininkejä ja istuksimaan terassille. Ilma oli helteistäkin helteisempi ja melko tyyni. Tapahtuman kruunasi puolen yön aikaan järjestetty ilotulitus, jota varten kävimme torikahvilasta hakemassa lörtsyt ja niiden kanssa valtasimme erään laiturin päädyn, josta olisi täydellisen esteetön näköala katsella raketteja.

Ilotulitus oli upea. Oikeastaan odotin vain, milloin taivaalle ilmestyy jotakin tekstiä tai edes numerot 2010, mutta niitä ei ilmestynyt. Sen sijaan ilmestyi sydämiä <3 Yksi ehkä hienoimmista ilotulituksista mitä olen nähnyt (saattaa johtua myös siitä, että hyvin harvoin olen käynyt katsastamassa mitään kaupunkien virallisia uudenvuoden tulituksia). Ilotulituksen jälkeen joku mainitsi taivaanrannassa välkkyvistä valoista. Taivaan rannassa todella välkkyi vähän väliä ja yhtäkkiä alkoi tuullakin enemmän. Teimme nopeasti lähtöä ja ajattelin, että kyllä minä vielä tästä äkkiä kotiin polkaisen. No, enpä polkaissut. Tai siis kyllä minä lopulta kotiin pääsin ehjin nahoin, mutta läpimärkänä ja sydän pamppaillen. Ikinä en ole sellaisessa tuulessa ajanut; pyörä ei meinannut suostua kulkemaan eteenpäin, puista lensi jatkuvasti roskaa naamalle ja tiellekin ole tipahdellut isoja karahkoita. Koitin parhaani mukaan väistellä niitä ja ihmisiä, jotka olivat liikkeellä jalan samaan aikaan lähes rukoillen, ettei yksikään puu keksisi katketa ihan vielä. Sähköt katkesivat ja kaduilla oli aivan pimeää, mitä nyt salamat välähtelivät vähän väliä. Kovat jyrähdykset saivat jalkoihini vain enemmän vauhtia, ajattelin että mitä nopeammin nyt vain poljen, sitä nopeammin pääsen kotiin ja pois tästä myrskyn silmästä.

Kotitiellä kuljin lähinnä vaiston varassa ainoana valona salamoiden kirkkaat välähdykset. Kun oletin olevani kotini kohdalla tajusin että tielle oli katkennut suuri oksa. Jotenkuten kiersin sen, jätin pyöräni ja tarvoin likomärkänä ovelle. Oli niin pimeää, että oikean avaimen löytäminen ei olisi onnistunut muuten kuin odottamalla kirkkaita välähdyksiä. Räystäs vuosi saavin lailla vettä päälleni ja kun lopulta pääsin sisään, kuoriuduin vaatteistani kylpyhuoneessa ja sytytin tuikun, koska kännykän valo sammui vähän väliä. Vaatteet taitavat olla edelleen hieman kosteita, vaikka ovat jo kuivuneet melkein vuorokauden :/

Aamulla myrskyn tuhoista on saanut kuunnella uutisista ja ne kirkastuivat myös minulle hyvin karulla tavalla. Kaatuneet puut olivat tukkineet työreittini ja kun niitä kiertelin, polkupyörän kanssa suolutakoissa ja umpimetsässä, voi vain arvata että myöhästyin töistä. Viimeisenä työpäivänä. Hautausmaalla oli kaatunut kutakuinkin 15 puuta mutta huomattavasti pahempia tuhoja oli sattunut sairaalan mäellä, missä puhutaan ehkä jopa sadoista puista. Huhhuijaa, oli todella onni, etten minä eikä kukaan muukaan illan kulkijoista jäänyt niiden alle.

päivitystä

Huomasin eilen, että olen tottunut helteeseen. Heiluin koko päivän töissä oikeastaan pahemmin ajattelematta koko ilmaa, tulin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin uudestaan ulos. Sitten vasta tajusin "jestas miten kuuma täällä on, onko täällä ollut koko päivän tällainen ilma?!". Mittari näytti +32 astetta.
Viime viikon ja viikonlopun olen lähinnä nauttinut yksinäisistä illoista. Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin kutakuinkin kaksitoista tuntia, päivällä ulkoilin hieman ja iltaa kohti katsoin Gilmoren tyttöjä monta, monta tuntia. Sunnuntaina viihdytin kyläileviä sukulaisia. Me vierailimme taidekeskus Retretissä ja teimme pienen risteilyn paatilla Savonlinnan ympäri. Viikonlopusta jäi kokonaisuudessaan mukava ja rentoutunut fiilis. Tämä viikko on vasta alussa, mutta odotan malttamattomana sen loppumista. Tietäähän se samalla töiden loppumista ja oikean loman aloittamista. Ja toisaalta myös elokuun ja loppukesän alkamista :(

Eilen eräs ystävä oli järjestänyt pienet jäätelöjuhlat, joissa kutakuinkin ainoa tarkoitus oli syödä jäätelöä, syödä muita herkkuja ja juoda erittäin hyvää sangria-tyyppistä juomaa. Ja siis huomio huomio: Juoma sisälsi halpaa punaviiniä ja kuinkas ollakaan minä pidin siitä. Minulla on siis vielä toivoa viini-ihmisenä, siihen pitää vaan sotkea oikeita lantrinkeja. Ja pienenä vinkkinä, se lantrinkikin oli hyvin hyvin halpaa. Yöllä havahduin kolmen maissa sateen ropinaan ja tuuleen, joka koetti kovasti päästä ikkunoiden läpi sisälle. Salamat valaisivat huoneen tasaisin väliajoin kelmeän keltaisella valolla. Aamulla pieni kierros hautausmaalla osoitti karun totuuden siitä, ettei ukkonen ollut painajaista vaan tuuli oli todella paiskonut kaikki haudat täyteen oksia, kaarnan palasia, käpyjä jne. Ja kun niitähän ei juuri oltukaan saatu siivottua...

+ 30 ja loma

Vietin viikon mittaisen loman ikäänkuin varaslähtönä parin viikon päästä alkavalle oikealle, kuukauden mittaiselle lomalle. Ihme kyllä minä ja Ilmojen Herra olimme kerrankin samoilla linjoilla lomani ajoituksen kanssa, koska juuri viime viikolla oli niin kuumaa, että olisin vain kärsinyt töissä. Nyt sen sijaan lähinnä nautin kuumuudesta ja siitä tunteesta, kun mitään ruumiin osaa tai kohtaa ei palele, eikä kylmästä ole oikeasti tietoakaan. Olen aiemmin luullut inhoavani liiallista kuumuutta, mutta viime talven palelun (tuntui, että kylmyys oli syöpynyt luihin ja ytimiin asti) jälkeen tuntui, että sulin vasta parin viikon helteilyn jälkeen. Edelleen ajatus syksyn kylmistä ilmoista tuntuu vastenmieliseltä. Ehkä minä vielä joskus uskaltaudun jollekin etelän lomalle; aiemmin en ole sellaisille hinkunut, koska olen ajatellut että tulen vain kiukkuiseksi ja huonovointiseksi yli kolmenkymmenen asteen helteissä.

Viikon mittaisella lomalla ehdin matkata vähän siellä ja täällä. Kävimme lyhyellä auto-matkalla ja koiranäyttelyssä lapissa Ruotsin puolella. Näyttely järjestettiin aivan yli-suloisessa kylässä (tai pienessä kaupungissa?) tunturin juurella. Yövyimme vielä pienemmässä kylässä, joka oli kuitenkin ainakin ulkoisesti kaukana Suomen angstisista kyläpahasista. Joka-ainoa piha oli viimeisen päälle laitettu ja talot olivat kauniita, Astrid Lingren tunnelma leijui paikan yllä. Haaveilin jo saapuvani paikkaan uudestaan, elämään vain vuoden verran enkä tekemään mitään tähdellistä. Tuntisin vuoden kierron, koska voin olla varma, että paikka on kylmä kuin pakastin aina talvisin. Nytkään celsiukset eivät nousseet hellelukemiin, vaikka etelämmässä taisi olla sitä + 30 astetta.

Pohjoisesta viikko jatkui Kajaanin kesäteatterimahtavuuden kautta Heinolan kesäteatteriin. Ja vaikka julkkiksia siellä saattoi bongailla lavalta (ja vähän sen reunoiltakin)yltä kyllin (ainakin siihen nähden mihin olen tottunut) en voi väittää Kajaanin esityksen jääneen yhtään huonommaksi. Yhden Lahdessa vietetyn yön jälkeen suuntasin isän luokse Riihimäen kupeeseen ja kirjaimellisesti kesälomailin loput ajasta. Kesälomailuun kuului uintia järvessä (jota saattoi kahlata vaikka kuinka pitkälle, ja silti yletti jalat pohjaan), mansikoiden poimintaa ja mansikkakakku, petangin (kirjoitetaanko se vain noin?) pelausta ja lukemista ulkona keinussa keskiyöhön asti. Ainiin, ja avojaloin kävely. Kerran tajusin lähteväni autoonkin ihan noin vain, ilman kenkiä. Tuntui jotenkin todella vapauttavalta UNOHTAA KENGÄT!

Tänä kesänä olen myös hullaantunut ruotsinkieliseen musiikkiin. Tällä hetkellä kuuntelen niinkin hottista kappaletta kuin Baddingin Paratiisia Bo Kaspers Orkesterin laulamana, ruotsinkielisenä versiona Paradiset. On kummallista, miten niinkin tuttu ja puhkikulutettu kappale on kuin uudesti syntynyt kun sitä lauletaan eri kielellä.

Ajatuksia oravanpyörästä

Olen unohtanut yhden lempikappaleeni nimen. Muistan toki, että se on Kenttiä ja että se löytyy B-Sidor levyltä. Nyt juuri kaipaan kovasti sitä kappaletta, koska sen kuuntelemiseen liittyy olennaisena osana kesä ja mökillä oleminen, helle ja uiminen. Oikeastaan kappaleen kaipaaminen ja kuunteleminen olisi lähinnä itsensä kiduttamista, koska ihanan mökillä olon sijaan olen viettänyt tätä kesää kaupungissa. Ja nyt ei saa ymmärtää väärin; olen tehnyt kaupungissa kaikkea kivaa, kuten nähnyt kavereita ja käynyt rannalla, syönyt jäätelöä ja tanssinut baarissa. Päivät kuitenkin kuluvat töiden parissa ja iltaan jää vain muutama tunti tehdä näitä kaikkia asioita. En osaa olla rennosti oikein milloinkaan, koska koko ajan tuntuu siltä, että pitäisi olla tekemässä jotakin. Ja sitten illalla kun on päässyt sellaiseen mukavaan, rentoon olotilaan, pitää alkaa jo vilkuilla kelloa jotta ehtii ajoissa nukkumaan. Nytkin ärsyttää se, että kello on jo puoli kymmenen ja en todennäköisesti ehdi lukea tänäkään iltana ollenkaan.

Varsinkin näiden helteiden aikana sitä kaipaa vain sellaista laiturinnokka elämää, poutapilviä ja kiireettömyyttä. Mökkiä. Sitä Kentin kappaletta. Hitaita aamuja ja pitkiä iltoja. Omaa aikaa vain olla ja oikeasti rentoutua, ilman että tarvitsee koko ajan miettiä ja aikatauluttaa vähää vapaa-aikaansa. Minulla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole pahemmin syytä valittaa, koska tiedän saavani viettää ensi viikon vailla työkiirettä ja koko elokuun vailla mitään sen kummempia suunnitelmia. Kaikki eivät kuitenkaan halua viettää lomaa. Yllättävän suurin osa opiskelijoista valitsee mieluiten työnteon sen sijaan että viettäisivät yhtään lomaa. Hämmennyin suorastaan töissä kun yksi tyttö sanoi hakevansa elokuulle vielä toisen työn mikäli ei saa jatkaa hautausmaalla. Hän sanoi, että työnteko (tai siis raha) on kaiken sen vaivan arvoista, ettei kannata pitää lomaa. Jäin pohtimaan tätä ja pohdin sitä näköjään edelleen. (Tämä keskustelu käytiin sentään jo viikkoja sitten). Ja niin kovasti kuin järki tyttöä kannattaakin (- Tottakai opiskelijan kannattaa tehdä töitä kesällä niin paljon kuin vain kykenee ) en silti suostu nielemään väitettä.

En tiedä olenko sitten vain niin kovin laiska tai mukavuuden haluinen, että oravan pyörän aloittaminen jo opiskeluvaiheessa ei kiinnosta. Jaksan vielä naiivisti uskoa siihen, että ihmisen mieli tarvitsee jaksaakseen myös rentoutta ja aikaa, jolloin ei tarvitse huolehtia mistään. Ja että se aika menee kaiken rahan edelle. Minulle ei ainakaan yksi pidennetty viikonloppu nollaukseen riitä. Muutamassa päivässä ehtii ehkä päästä alkuun, mutta koko ajan taka-alalla on jo ajatus muutaman päivän päässä odottavista suorituksista. Ihminen tarvitsee vähintään kaksi viikkoa siihen, että mieli löytää tiensä pois vanhoilta urilta ja alkaa liikkua vapaammin. Silloin huomaan itse, että esimerkiksi kirjoittaminen sujuu helpommin, pystyn keksittymään paremmin lukemiseen ja kiinnostun asioista, joista ei ole muulloin aikaa innostua. Viime kesänä huomasin kahden viikon mökillä olon jälkeen sen, että työn tekoa ja opiskelua jo tavallaan odotti. Tuntui siltä, että oli mukavaa taas päästä tekemään jotain hyödyllistä. Silloin tiesin lomailleeni tarpeeksi.

Hirveä sepustushan tästä tuli, mutta asia on painanut mieltäni jo pidemmän aikaa. Olenko sitten vain niin laiska vai olenko ehkä sittenkin oikeilla jäljillä? Vai riippuuko tämäkin ihmisestä? Joku jaksaa painaa töitä kesät ja opiskella talvet vailla ajatuksia oravanpyöristä. Minä en, koska nyt kaikki tuntuu jatkuvalta stressaamiselta ja ennen kaikkea suorittamiselta.

Heistä

Tuulenpuuska heittää tyhjät kukkapurkit hyllyiltään pitkinpoikin pihaa. Mielessäni käy nopea ajatus, että lähtisin juoksemaan niiden perään ja haalisin ne takaisin paikoilleen. En kuitenkaan tee sitä, sillä työaika on jo loppunut. Tiedän. Ei niin pitäisi ajatella, vaan täytyisi aina ja jatkuvasti olla valmis ja vapaaehtoinen toimimaan toisten ja yhteisen hyvän puolesta. Mutta olen laiska ja mukavuudenhaluinen eivätkä sitäpaitsi kukkapurkit saa maailmaa kaatumaan. Jään pihalle kuitenkin räpläämään kännykkääni ja asettelen kuuloketta korvaani saadakseni radion kuuluviin. Samalla seuraan uteliaana erästä henkilöä, joka on myös parhaillaan lähdössä autolleen ja kotiin. Hän potkaisee yhtä kukkapurkkia pois edestään, muttei hänkään jää niitä keräilemään.

Kukkapurkkeja potkaissut mies näyttää Nuuskamuikkuselta. Ihan todella, hänellä on samanlainen hattu ja ulkoinen olemuskin täsmää. Hänellä on pitkähköt hiukset ja vain hyvin harvoin puhdas paita päällään. Hän tuntuu työssään tekevän kaikkea ja olevan aina perillä kaikesta. Lisäksi hän saa kuulemma kaiken aina kukoistamaan. Iltapäivällä he istuvat vierekkäin. Mies ja nainen. Mies rakastaa naista ja nainen puhuu miehelle. Hymyileekin. Naisella on kuitenkin oma elämä, jossain muualla, jonkun muun kanssa. Mies on usein vaiti ja kun hän puhuu, ääni on hiukan hassu. Mies ei tule koskaan saamaan tätä naista omakseen. Yleensä iltapäivisin, kun he istuvat vierekkäin, minä kuitenkin toivon, että jotain vielä tapahtuisi. Että he vielä saisivat toisensa. Joskus.

Sommar sommaren

Nyt on sitten virallisesti kesä. Kesäloma. Se alkaa oikeasti silloin, kun peruskoulut loppuvat ja kadut täyttyvät valkoiseen lakkiin sonnustautuneista nuorista. Tosin tänä vuonna en nähnyt näitä vastavalmistuneita kuin yhden ja hänetkin hätäisesti ovenraosta, kun olin itse koiran kanssa lenkillä. Viikonloppu sujui kaikenkaikkiaan leppoisasti, vailla "täytyy" hommia. Ravasin koirien kanssa lenkillä ja söin levyllisen marianne-suklaata. Maanantait eivät sitten olekaan koti-viikonloppujen jälkeen koskaan niin mukavia. Täytyy käydä kaupassa, täytyy tehdä ruokaa, täytyy pestä pyykkiä ja täytyy siivota. Touhusin koko illan ja vasta huippiksen alkaessa maltoin levähtää.

Mutta sitten, tämä loppuviikko. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Sitä tulee töistä kotiin ja saa tehdä mitä haluaa. Käydä kävelyllä, istua puistonpenkille ja nuuhkia ihanaa järvi-ilmaa, saa kiivetä kallioille ja kuunnella Pariisin kevättä, saa poimia kimpun kieloja ja syöttää itsensä itikoille siinä samalla. Eilen katsoin pitkästä aikaa Gilmoren tyttöjä. Kummasti mieli alkaa kevetä sitä mukaa kun päivät kuluvat ja kevääseen kuulunut stressi alkaa pikkuhiljaa laantua. Ensimmäisten työviikkojen aikana sitä oli vielä illallakin sellainen tunne, että olisi koko ajan pakko olla tekemässä jotain.

Rutiineista on tullut myös tärkeitä. Kesärutiineista. Aamulla pitää kuunnella radiota puoli seitsemältä juuri sen verran, että kuulee aamu-juontajien toivottavan "reipasta huomenta". Töissä on tauot. Tarkasti ajallaan. Aina tietää, miten kauan täytyy vielä jaksaa työntää kärryjä tai istuttaa kukkia. Puoli neljältä, kotimatkalla, kuuntelen kun YleX:llä kisaillaan. Naureskelen kysymyksille ja vastausyrityksille, sekä juontajien sanailulle. Ja viimeinen rutiini. Nukkumaan olisi hyvä päästä jo kymmeneltä, viimeistään puoli yhdeltätoista. Ja ennen nukkumaankäyntiä pitää kuunnella yksi kappale hyvää musiikkia. Tänään se luultavasti tulee olemaan Herra Ylppöä ja Ihmisiä.

Lomaa

Nukuin tänään myöhään ja noustuani söin paljon aamupalaa. Karjalanpiirakoita, jogurttia, banaania. Lähdin pyörällä kohti keskustaan ja poikkesin matkalla ostamaan itselleni pussillisen karkkia. Tori oli täynnä ihmisiä ja ilmapalloja.Ostin pillimehua ja jatkoin matkaa. Löysin sopivan varjoisan penkin järven ääreltä ja istuin lukemaan. Luin ja söin karkkejani ja join mehua mutta jostain syystä ei tuntunut "lomalta". Ympärillä olevat ihmiset häiritsivät, kirja oli huono ja välillä aurinko paistoi liian kuumasti ja sitten tuli kylmä. Vaihdoin paikkaa ja näin lapinkoiran. Sain silittää sitä ja koti-ikävä hellitti hetkeksi. Kävelin linnaan ja nuuhkin sen kivistä tuoksua. Aurinko lämmitti nyt juuri riittävästi ja järvimaisema näytti niin kovin kauniilta. Silta avattiin ja suuri valkea laiva ajoi ohi. Kannella oli miehiä puvut päällään ja veneen kyljessä luki "tilausristeilyt".

Vaikka kirja oli huono, jatkoin sen lukemista kotona ja ehkä se vähän paranikin. Ehkä teksti alkoi muuttua luettavammaksi tai ehkä vain aloin löytää tolkkua lähes puolen sivun mittaisista lauseista. Aurinko kääntyi talon taakse vähän kerrallaan ja siirryin aina hiukan edemmäs varjon tieltä. Tunsin vihdoin etäisesti olevani lomalla ja ymmärsin, että seuraavat kolme kuukautta ovat vailla minkäänlaisia velvoitteita koulun suhteen. Ilmassa tuoksui tuomet ja jotkin muutkin kesän kukat. Nyt kuulokkeissa pauhaa Disco Ensemblen uutuus, nälkä kurnii jälleen vatsassa ja mieli hapuaa yhä enemmän kiinni siitä ihanasta loman vapauden tunteesta, joka on nyt juuri tässä ja näissä päivissä.

Välähdyksiä

Kerrostalon alaovi on hajonnut. Tajuan maanantai-aamuna vähän ennen seitsemää, etten pääse ulos. Pienen paniikin iskiessä tajuntaan mietin vaihtoehtoisia reittejä päästä pois omasta kodistani. Ensin yritän saunan kautta, mutta sielläkin on vastassa lukittu ovi. Samoin öljyhuoneen ovi on lukossa. Lopulta nostan keittiöjakkaran keittiön ikkunan eteen, työnnän pesukoneen pois edestä ja avaan ikkunan. Heitän kassini maahan ja juuri kun olen itse hyppäämässä perään, naapuri huutelee huomenet yläkerrasta ja lupaa soittaa lukonkorjaajille heti kahdeksan jälkeen. Tähän hätään se ei kuitenkaan enää auta ja hyppään kassini perään maahan. Ikkuna jää taakseni raolleen, kun poljen kiireellä työpaikalle.

Kaivan juuria viisikymmentä vuotta sitten kuolleen merikapteenin ja tämän vaimon haudalta. Heidän hautakivessään on suuren purjeveneen kuva ja samoin kuva laskevasta tai nousevasta auringosta. Kun tulee sade, hautakivi tummuu ja kuva katoaa.

Vierustoverini syö kahvitauolla avokadoa. En ole koskaan ennen nähnyt kenenkään ostavan, saati syövän niitä ihan noin vain. Avokadot ovat juuri niitä hedelmiä, joita kukaan tavallinen ihminen ei osta, ei, tavalliset ihmiset ostavat banaania tai omenaa, vaikka voisivat ihan yhtä hyvin ostaa avokadoa. Tänään vierustoverini sanoi, että saisin maistaa hänen hedelmäänsä. Sanoin "ei kiitos". Ajattelin ostaa oman avokadon ja maistaa sitä ja toivoa etten ole sille allerginen kuten kiiville.

Musta mies kävelee sisään baariin. Mies alkaa tanssia. Oikeastaan ei kukaan voi sanoa sitä tanssiksi, paremminkin musiikki ottaa vallan hänen ruumiistaan ja hän alkaa liikkua. Liike valtaa hänen jokaisen raajansa ja kaikki näyttää niin kovin helpolta. Mies on tanssija ja hän juttelee tytölle, joka myös on tanssija. Tyttö on juuri sillä ärsyttävällä tavalla itsevarma, jollainen haluaisin itsekin olla. Sellainen itsevarma, että voi tulla baariin hieman lököttävissä farkuissa ja kihara tukka pompulalla ja olla silti niin hieno ja huomiota herättävä. Heidän seurassaan on myös muita tanssijoita, joka muodostavat baariin tanssirinkejä, tiedättehän, aina joku tai jotkut menevät keskelle tanssimaan ja muut kannustavat ringissä ympärillä. Olen sitä mieltä että musta mies on heistä kaikista paras.

Tänä keväänä on jo hurjan moni suosikkini julkaissut uuden levyn. Tähän mennessä olen jo kuunnellut Vuokko Hovattaa, Olavi Uusivirtaa ja Jenni Vartiaista. Vielä odotellaan Pariisin Kevättä, Herra Ylppöä ja ihmisiä sekä Disko Ensembleä. Minulla ei kuitenkaan ole Spotifytä, joten olen levyineni lähinnä kirjaston ja hätätapauksessa kaupan armoilla.

Huhtikuu

Huhtikuussa on lupa jo haaveilla tulevasta kesästä. Huhtikuussa saa polttaa vielä kynttilää ja katsella, kun täysikuu nousee kerrostalojen ylle kirkkaan keltaisena. Huhtikuussa saa jättää koulutyöt tekemättä ihan vain siksi, että ulkona on lämmintä ja tekee mieli kävellä kuunnellen musiikkia. Huhtikuussa ei aina edes tarvitse kuunnella musiikkia, koska lintujenlaulukin tekee ulkoilusta riemullista. Huhtikuu on kuukausi, jolloin saa haahuilla ja hapuilla, olla menossa ja olla menemättä, miettiä tulevaa ja elää samalla tätä hetkeä niin täysillä ettei muuta muistakaan. Huhtikuussa saa herätä myöhään ja viettää laiskoja aamuja, mennä kouluun neljältä, köhiä katupölyn takia ja polkea pyörällä. Huhtikuussa saa lukea hömppäkirjoja ja kuunnella James Bluntia ja Lauri Tähkää, vaikka kaikki muut niitä vihaavatkin. Ne ovat huhtikuumusiikkia juuri minulle ja se riittää. Kotimatkat ovat huhtikuussa kuulaita, aurinko laskee, ilma tuoksuu keväälle ja ajatus rientää jossain tuhkapilvien korkeudella. Kotona voi odottaa pienen armeijan verran muurahaisia ja yhtäkkiä yksinäisyys valtaa mielen täydellä voimalla. Jos jo huhtikuussa likipitäen itkee tajutessaan, miten yksinäisen kesän tulee luultavasti viettämään, voiko sitä enää mitenkään miksikään muuttaa?

Lokit kirkuvat aamulla ja illalla ikkunan takana. Rakastan lokkeja ja niitten ääntä. Ne saavat minut hyvälle tuulelle, vaikka muuten tässä kaupungissa onkin joskus niin kovin vaikeaa elää.

Mikäs päivä tänään on?

Bilettämään lähteminen kesken viikon aiheuttaa sen, että viikonpäivät menevät ihan sekaisin. Kun nousee torstaiaamuna lähempänä puoltapäivää, tärisee ehkä hieman ja saa syötyä vain jugurttia, ei ehkä ihan ensimmäisenä tee mieli mennä kouluun. Aivot ovat ehdottomasti sitä mieltä, että nyt on sunnuntai, eikä tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään. Torstai-iltana, koulupäivän jälkeen, tuntuukin sitten ihan siltä, että on maanantai ja uusi viikko vasta alussa. Ja nyt on oikeasti perjantai, mutta minä elän jossain viikon keskivaiheilla, kaukana alusta tai lopusta. Ihmisten mieli on oikeastaan rutinoitunut pelottavan tarkasti tiettyyn rytmiin, ainakin siis niillä keillä elämässään jonkinlainen rytmi on.

Pidin äsken elämäni ensimmäiset kuvataiteen oppitunnit ja fiilis niiden jälkeen on erittäin hyvä. Pelkäsin näiden tuntien pitoa paljon, panikoin aikataulun paikkansa pitävyyttä ja sitä, tuleeko töistä yhtään sellaisia kuin olimme ajatelleet. Ohjaava opettajammekin oli vihjaillut siitä, että tunneille on mahdutettu aika paljon asiaa, eli saatamme joutua karsimaan jotain pois. Oppilaat olivat kuitenkin innostuneita uudesta tekniikasta ja jopa omien kasvojen piirtäminen sujui suuremmitta mutinoitta. Tekniikan opetus ei omalla kohdallani mennyt ihan putkeen, mutta töitä alkoi valmistua odotettua paljon suuremmalla tahdilla. Töiden jälki oli myös odotettua paljon parempaa ja ihme kyllä poikien ja tyttöjen töissä oli huomattavissa selvä ero. Poikien eduksi! Lopputulos oli se, että ehdimme käymään läpi jo seuraavan tunin alkuun suunniteltuja asioita ja oppilaat pääsivät ehkä jopa hieman etuajassa välitunnilla. Alan jo pikkuhiljaa uskoa, että kyllä minusta vielä ihan hyvä opettaja tulee.

Kohta suunta kohti Kajaania ja pitkää mukavaa matkaa musiikin ja herkkujen parissa. Jospa ne junatkin olis jo ajoissa ja pääsis ajoissa perille.

kanssanne hetken

Olen talossa, jossa en ole ennen käynyt. Eteistä peittää ruskea matto ja mietin, mihin nurkkaan tyrkkäisin kuraisen ja arkisen reppuni. Talon emäntä esittelee huoneita, vaaleita seiniä, ylioppilaskuvia ja kirjahyllyjä. Saamme teetä ja keksejä. Tunnen itseni tervetulleeksi, tunnelma on rento ja mukava. Pian auto ajaa pihaan ja siitä purkautuu pihamaalle lisää nuoria. Sohvat ja nojatuolit täyttyvät, kääretottu kaivetaan pöytään ja musiikki laitetaan soimaan.

Hetki kiistellään siitä, mitä peliä pelataan, mutta lopulta yksimielisyyteen päästään. Peli vaatii loogisuutta ja välillä huomaan kurkkivani toisten siirtoja, vaikka se on kiellettyä. Annan kuitenkin omien nappuloideni olla paikoillaan ja saan pisteitä ihan hyvin. Oloni on hieman ulkopuolinen, tuntuu hassulta olla pelaamassa lautapelejä ihmisten kanssa, joita aiemmin on vain nähnyt teatterin lavalla, prokkisblogien kuvissa ja paikallislehden mainoksissa.

Lähdemme kotiin autokyydillä. Autossa soi musiikki, jota en voisi koskaan kuvitella omien kavereideni kuuntelevan. Sellainen hipahtava, paikoin psykedeelinen. Matkalla suunnitellaan automatkaa Jäämerelle ja sen jälkeen autokouluun menoa. Tunnen kaukaisesti kuuluvani joukkoon, vaikken kuulukaan. Kun nousen autosta, jään kaipaamaan musiikkia, ryhmää, outoa huumoria ja yhteistä naurua.

Papukaija kaatui ja lokit ovat palanneet

Puoleentoista viikkoon on ehtinyt mahtua jos jonkinlaista puuhaa ja huomion arvoista asiaa. Ensinnäkin eilettän näin jään reunalla suuren lokkiparven. Lokit kirkuivat ja kyllä, samantien mahtava kesä-fiilis valtasi mielen. Lokit olivat palanneet ja järvikin jo sulanut. (Älköön nyt kukaan väittäkö, että lokit olivat luultavasti majailleet kaupungissa koko talven, mutta nyt vain sattuneet kerääntymään kohtaan, jossa ne näin). Toisaalta tänään kävin tunnin mittaisella iltalenkillä vasta yhdeksän maissa, vesisateessa ja tuntui aivan siltä, kuin olisi kertarysäyksellä palannut takaisin syksyyn. Että niin se vaihtuu, nopeasti ja arvaamatta. Reissusta tuli muutenkin varsin mieleenpainuva. Ajattelin käyväni vain ihan vähän kävelemässä, mutta sitten keksin lähteä yhdelle tielle, joka kulki pimeässä metsässä, kallioiden välissä. Yhtäkkiä tajusin, että en uskalla kääntyä enää takaisin, vaan minun on kuljettava rautatieasemalle asti ja palattava kotiin toista reittiä. Tälläkin reitillä päätin hieman "oikaista" ja jouduin kävelemään ladunpohjaa, joka upotti salakavalasti noin joka neljännellä askeleella. Juuri kun ehti ajatella, että kyllä tämä nyt kestää niin hump, jalka oli uponnut hankeen.

Viikonloppuna vietettiin kavereiden kanssa oikein lapsetus ilta. Ensin pelattiin tanssimatolla (sitä hytkimistä ei voi kyllä tanssiksi kutsua) ja sitten tehtiin oikein hyviä tortilloja. Kun vatsat oli täynnä, katsottiin Aristokatit vanhalta kunnon särisevältä ja tärisevältä vhs-nauhalta. Voi että en muista milloin olisin viimeksi elokuvaa katsoessani hihitellyt niin paljon :D Aristokatteja kun en muutenkaan liian usein lapsena nähnyt, ehkä kerran tai pari, joten en juuri muistanut mitä siinä edes tapahtui. Huippu elokuva. Sunnontaina jatkoin lapsetusmeininkejä kahlailemalla vesilätäköissä ja hajottamalla jäiden reunoja jalkakäytävien reunoilta. Olen aina ajatellut, että mitä enemmän niitä särkee, sitä nopeammin ne sulaa ja siten voin nopeuttaa kesän tuloa... Heh. Savonlinnan taitoluistelijat olivat järjestäneet kevätnäytöksen, jonka aiheena oli Aladdin. Disney-meinigit siis jatkui. Esitys oli hyvä ja varsinkin alussa ihmettelin, miten ihminen voikaan tulla niin hyvälle tuulelle pelkän luistelun katselusta. Ja se ei haitannut yhtään, vaikka suurin osa esiintyjistä oli aika heikkoja ja he kaatuilivatkin aika usein. Lähellä istuneen pojan kommentti oli silti jotenkin huvittava "Äiti kato, papukaija kaatui".

Launatain ja sunnuntain välisenä yönä kuuntelin yöradiota. Kun juontaja sanoi, että "studioon voi soittaa ja kertoa mielipiteensä aiheesta ilmastonmuutos" minä suorastaan kauhistuin. Eihän sinne ketkään muut soita kuin jotkut humalaiset. No, muutaman hiukan sekavan ja hyvin lyhyeksi jääneen puhelun , yksi ehti lähinnä kiroilla linjoilla, jälkeen studioon soitti suht selvästi kommunikoinut mies. Hän kertoi oman mielipiteensä ilmastonmuutoksesta. Hänen mielestään ilmastonmuutos on vain yksi suuri uskonto, johon kaikki on saatu uskomaan. Hetken aikaa minä uskoin tätä miestä. En kyseenalaistanut häntä, en ajankohtaa, en juopumusta (siis hänen, en itseni), enkä muutakaan vaan olin sitä mieltä että tämän miehen on pakko olla oikeassa. Sitten juontaja naurahti ja sanoi hieman ivalliseen sävyyn "No, tämä on sinun mielipiteesi, kiitos soitosta ja hyvää yötä". Enkä minä sitten enää uskonutkaan tähän uskontoteoriaan. En hetkeäkään, mutta kyllä tämä juopunut mies jossain ylen taajuuksilla silti onnistui herättämään mielenkiintoni keskellä keväistä yötä. Hmh.

Aamulla odottaa junamatka ystävän kanssa, eväät ja musiikki. Loma isän luona ja sitten pyhien jälkeen uusi junamatka kohti Kajaania.

soittelisi illat

Itken pitkästä aikaa linja-autossa. Kuuntelen tuttua laulua, jonka olen kuunnellut miljoona kertaa aiemminkin, mutten koskaan ennen itkenyt sitä kuunnellessa. Harvoin itken muutenkaan, elokuvia katsellessa tuskin koskaan. Välillä pidän itseäni tunnevammaisena, mutta eikai tuntemiseen aina tarvita kyyneleitä. Kirjoitetaanko muuten eikai yhteen vai erikseen? Ei kai, eikai, no ei kai sitten.

Liukastelin tänään jäisellä ladulla. Hiihdin kevätauringossa ja odotin huhtikuuta, vappua ja kesää. Kesän suhteen kaikki on vielä hyvin epävarmaa. Kesätöistä ei ole varmuutta, ei edes siitä, jäänkö kesäksi tänne vai menenkö kotiin. Sekin riippuu paljon siitä, mistä saan töitä, vai saanko mistään. Toisaalta ärsyttää elää tällaisessa epätietoisuudessa, mutta toisaalta olen onnellinen. Nyt olen avoin uusillekin kokemuksille ja mahdollisuuksille.

Koulussa soitin pianolla Suvivirttä. Olen harjoitellut sitä jo monta kuukautta, ja vihdoin sen soitto alkaa sujua. Opettajammekin sanoi, että virsi alkaa jo kuulostaa hyvältä. Pianon soiton opettelu on ollut muutenkin oppimisprosessi parhaasta päästä. Aluksi tuntui, ettei se luonnistu ollenkaan ja jouduin tankkaamaan samoja kappaleita uudelleen ja uudelleen, eikä sujunut siltikään. Jatkoin kuitenkin harjoittelua ja tänä keväänä sormet ovat yllättäen alkaneet löytääkin tietään oikeille koskettimille. Nuottien luku on yhä nopeampaa ja hallitumpaa, enää en joudu laskemaan jokaista pallukkaa erikseen alkaen c:stä. En enää unohtele ylennyksiä tai alennuksia samalla tavoin kuin ennen. Alkuvaiheessa kieltäydyin huomioimasta niitä ollenkaan. En haluaisi unohtaa harjoittelua pakollisen pianotentin jälkeenkään. Olisi oikeastaan aika mukavaa päästä joskus käymään oikeilla pianotunneilla. Tulla niin hyväksi, että voi soittaa Ultra Brata tai Egotrippia takeltelematta, laulattaa lapsia koulupäivien lopuksi ja lomien alussa.

Fysiikkaa ja muuta

Tänä aamuna tunsin itseni jotenkin tosi opiskelijaksi :) Se johtui lähinnä siitä, että luin ensimmäistä kertaa yliopiston kirjastolla fysiikan ja kemian tenttiin. Yleensä en harrasta kirjastoissa opiskelua, vaikka kirjastoissa muuten tykkään käydäkin. Fysiikka on muuten kumma aine. Sitä aina luulee, ettei siitä tykkää ja yläasteella se oli yksi ärsyttävimmistä aineista mitä ylipäänsä lukujärjestyksessä oli. Kuitenkin aihetta vähän lukiessa tajuaa, että fysiikkaan ja kemiaan liittyvät kaikki elämän ihmeet. Koko maailman toiminta ja ihmeellisyys voidaan selittää fysiikan ja kemian lakien avulla. Luin ahmien tietoa ääniaalloista, värien muodostumisesta, säteilystä ja vetovoimista, joiden varaan kaikki on rakentunut. En olisi sitten lopulta malttanut edes lopettaa ja hetkellisesti olin jopa valmis vaihtamaan opettajan uran fyysikon uraan. Voi kun nämä kaikki asiat voisi joskus ymmärtää. Tuskin sitä sitten osaisi edes suhtautua maailmaan samalla tavoin kuin nyt. No, jos nyt en ihan alan vaihtoa lähtenyt toteuttamaan, kävin kuitenkin pääkirjastosta lainaamassa paksuhkon, tähtitiedettä käsittelevän kirjan.

Muita hyviä juttuja lähipäivien ajalta:

- Marja Tyrni
Putousta en katsonut jaksoakaan, mutta netin välityksellä olen löytänyt tämän sketsihahmon. Kaikista parhaita ovat ne hetket, kun näyttelijä huvittuu omista jutuistaan ja Marja Tyrnin naamasta huomaa, että nyt naurattaa.

- Jos sä tahdot niin -biisi
Tällä hetkellä tehokuuntelussa Jipun ja Samuli Edelmanin versio

- Pitenevät päivät
Iltaisin valoisaa aikaa kestää jo paljon pidempään eikä aamutkaan ole enää yhtään niin pimeitä kuin sydäntalvella. Kevät kevät kevät!

- Facebook
Kumman koukuttava paikka

- Pitkät viikonloput
Meillä ei ole lukujärjestykseen merkitty opetusta yhdellekään perjantaille koko keväänä. Ja sehän siis tarkoittaa, että saa nukkua pitkään ja tehdä kaikkea muka hyödyllistä koko päivän.

Tänään

On todella vaikeaa saada aikaiseksi mitään, ellei ole ihan pakko pakko pakko. Olen aika hyvä tappamaan aikaa facebookissa, Gilmoren tyttöjen äärellä, blogeja selaillen, radiota kuunnellen jne. Oli muuten hyvin hämmentävää, kun radiojuontajat repesivät tänään aivan totaalisesti kuulijan viestille ja nauroivat ja nauroivat. Välillä he yrittivät jatkaa spiikkejään asiallisesti, mutta sitten aina joku purskahti uudelleen nauruun. Itse olen aina pelännyt tuollaisia tilanteita. Kun alkaa naurattaa, eikä sitä sitten saa loppumaan. Silloin ei ole mitään tehtävissä, ääni värisee, naama muuttuu punaiseksi ja mahaan koskee. Ja mitä enemmän ajattelee, että nyt ei sitten saa nauraa, niin johan naurattaa. Mutta on aika lohdullista, että myös radiojuontajille voi käydä niin. Se on siis inhimillistä :)

Olen tänään saanut aikaiseksi vain vähän. Kävin istumassa koululla viimeisen kemian tunnin ja täyttelemässä monisteita englannin tunnilla. Siellä meininki on kuin ala-asteella. Oppilaat viittaa ja opettaja jakaa vastausvuoroja. Tuntiaktiivisuus nostaa numeroa. Juttelin kyllä tunnilla englantia vieressäni istuvalle vaihtarille muutaman sanan, mutten viitannut kertaakaan. Lasketaanko se tuntiaktiivisuudeksi? Iltapäivällä kävin katsomassa kuudennenluokan hiihtotuntia ja löysin opettajaesikuvani. Aurinko paistoi ja kevään aavistuksen saattoi jo aistia. Kotona olen lähinnä vain ollut. Söin kolme korppua. Korput on hyviä ja olin unohtanut, että minulla edes on korppuja. Kohta lähden ehkä ulos. Iltalenkin jälkeen nukkuu paremmin. Ei vielä pidä nukkua. Ehkä ensin vähän Gilmoren tyttöjä tai sitten voisi tietty katsoa olympialaisia.

Siperia opettaa - niin minäkin!

Viime viikonloppuna näin Anna Puun. Tanssimassa lavalla ihanassa mekossa, laulamassa, hymyilemässä ihmisille, jotka räpsivät kuvia ja pyysivät nimikirjoituksia. Anna oli hyvin lyhyt, päätä lyhyempi bändin muita jäseniä. Tänä viikonloppuna näin Ilkka Jääskeläisen. Ruokajonossa, koululla. No, ei siitä sen enempää, koska Ilkka oli ehkä kaikista vähäpätöisin asia, jonka haluan kuluneesta Talvipäivä-viikonlopusta muistaa. :)

Sen sijaan haluan muistaa torstai-illan jännityksen ja levottoman yön, jonka aikana heräsin siihen, että olin aivan hikinen ja kuumissani. Perhanan jännitys. Perjantai-aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena ja sain kaikki tavarani raahattua koululle, vaikka se viimeinen mäki tuottikin lähes ylivoimaisen esteen. Kädet tutisten sain syötyä ja matka kohti Jyväskylää saattoi alkaa. Tavaroiden raahaus jatkui määränpäässä kolmannen kerroksen huoneeseen, ruokailuun, avajaisiin ja niin edelleen. Aika majoituksessa kului juomapelien ja muun yleisen hengauksen merkeissä. Ilta toi tullessaan jääkylmän ulkoilman, pitkän baarijonon, täpötäyden baarin jos toisenkin. Pizzerian ja pojan, joka jäi meidän lähdettyä syömään pizzojemme jämiä. Ja oikeastaan kaksi hyvin sekavaa taksin tilaus-sessiota, joiden ansiosta lopulta pääsimme lämpimässä autossa takaisin kouluun ja nukkumaan.

Toisena päivänä laskettiin pulkalla, pelättiin norovirusta, jonotettiin vessaan, syötiin, hengailtiin, jonotettiin vessaan ja kuunneltiin, kun helsinkiläiset pelasivat hauskaa muumiaiheista peliä. Illalla lähdimme omalla porukalla syömään ja saimme eteemme niin valtaisat annokset, että osa taisi jokaisella jäädä syömättä. Mutta pääasia oli, että ruoka oli hyvää ja maha tuli täyteen. Sitten taas baarijonoon. Pitkään. Joku sanoi, että olimme jonottaneet 40 minuuttia. En jostain syystä ihmetellyt, miksi varpaani eivät enää sisälle tultaessa tunteneet mitään, eivätkä oikeastaan taipuneetkaan mihinkään suuntaan. Nice. Mutta sitten oli taas lämmin ja tanssitti jälleen.

Opiskelijabileissä on paljon hyviä puolia. Eräs on haalarit. Ei tarvinnut juuri viikonloppuna miettiä, mitä laittaisi päälle, koska aina oli haalarit. Tosin, se mitä niiden alle sitten laittoi estääkseen jäätymiskuoleman, onkin sitten asia erikseen. Toinen hyvä puoli on hyvä yhteishenki. Ikuisuuksia kestäneissä vessajonoissa yhteisiä puheenaiheita löytyi helposti ja lähes kaikki lämpenivät samanlaiselle ope-huumorille. On se vaan niin kivaa olla okl:ssä. Ensi vuonna bailataan sitten Tampereella.

Värikuvina jossain lensi linnut

Olen hämmentynyt viimeaikoina lumen määrästä. Lumikasat ovat valtavia, tai ainakin ne tuntuvat olevan paljon suurempia kuin ennen. Kävelytie, jota normaalisti tallustan aamuisin kouluun, on muuttunut pelkäksi poluksi, jossa kaksi ihmistä ei mahdu toisiaan ohittamaan. On ollut kylmä ja luminen talvi. Sanoisin. Ja se jatkuu, mutta ehkä keväästä on jo aavistus ilmassa. Ainakaan ei ole enää yhtään niin pimeää kuin joulukuussa. :)

Koulussa opettaja kutsui luokkaamme tänään kusiaispesäksi. Kaikki hötkyilivät sinne tänne, yksi sai maalia paidalleen ja ainakin minulla tuntui koko ajan olevan joko siveltimet, maalit tai vedospaperit juuri väärällä pöydällä ja väärän väriseen maaliin sotkeutuneina. Paperit loppuivat kesken ja maali kuivui liian pian, joku oli "varastanut" siveltimeni ja viivotin unohtui lopulta kouluun. Hmm. Vaikkei ehkä nyt siltä kuulostakaan, niin kyllä. Olen oikeassa koulussa. Yliopistossa. Joskus mietin, miten minulla juuri on käynyt niin hyvä tuuri, että olen ensi yrittämällä löytänyt ja päässyt kouluun, jossa viihdyn ja vielä kaiken huipuksi saanut niin hyvän luokan, että ihmiset ympärilläni saavat väkisin hymyn huulille. Joskus kuuntelen erään ystäväni tuskailuja omasta opiskelustaan. Siitä, kuinka hän laskee kutakuinkin viikkoja valmistumiseensa (ja hänenkin kohdallaan puhutaan kuitenkin vielä vuosista). Haluaisin kysyä "Miksi olet siinä koulussa? Jos kerran koulukin on jo noin vastenmielistä, oletko ajatellut, että tulet tekemään sitä työtä vuosikaudet?" Tietenkin hän on, mutta jatkaa silti. On aika surullista, jos opiskelu ja työ määrittelee elämää, eikä päinvastoin.

Minusta tuntuu joskus, että blogia päittäessä ajattelen kirjoittaa yhdestä asiasta, mutta päädyn kertomaan toisesta. Ehkä tässä kävi niin nytkin, mutta pääasia oli se, että eläminen on pääasia ja kaikki muu on vain elämän oheistoimintaa. Hmm... Tänään tulee Bridget Jones telkkarista, ihan kohta oikeastaan. Tykkään siitä, koska se vain on niin hömppä.

Hetket ennen huokauksia

Olen päättänyt sen sivuaineen. Jippijee. Nyt vaan toivon, että myös pääsen niiden onnellisten 20 joukkoon sitä opiskelemaan, vailla..noh.. kehuttavia lahjoja. Aion siis hakea liikuntaan. :)

Ulkona on taas vaihteeksi tällä viikolla ollut niin kiitettävästi pakkasta, että illat ovat kuluneet lähinnä koneen äärellä, kuten nytkin. Kello on jo melkein kymmenen ja ranne ja oikea käsi lähestulkoon jääkylmät, mutta tässä sitä vain nökötän. Musiikkina The Capital Beat. Olen ennen luullut, etten muka tykkää tällaisesta musiikista, mutta pyh ja pah. Ehkä en ole vain aiemmin kunnolla kuunnellut muuta kuin sitä keskiverto pop-rockia. Mutta näköaloja on hyvä laajentaa. Ja musiikista on hyvä aloittaa.

Eilen uhmasin pakkasta ja vietin illan kaupungin toisella puolella katsellen leffaa, joka edusti genreä, josta en aiemmin myöskään luullut pitäväni. Action-leffat kuuluivat vielä yläasteella (ja oikeastaan sen jälkeenkin) siihen kategoriaan, jota en vapaaehtoisesti kotiin kantanut tai televisiosta katsonut. Mutta niin vain kävi siinäkin. Näköala laajeni, kiitos oikeastaan Deja vu -leffan, joka katteltiin joskus toissa syksynä. Huomasin, että "hei, tämähän on oikeasti hyvä". Näköaloja on siis ehdottomasti hyvä laajentaa.

Tein äsken listan asioista, joita minun pitää huomenna hoitaa. Siihen kuuluu muutama kesätöihin liittyvä puhelu ja yhden hakemuksen lähettäminen. Sitten siihen kuuluu nokkahuilun soittoa ja kirjastossa käynti. Lonkeron ja kinkkusuikaleiden ostamista lauantain tupareita varten. Litterointia. Eipä muuta, mutta tuossakin ihan tarpeeksi. Nyt ehkä eilinen Karjalan kunnailla jakso ja iltapalaa. Nukkumaan kahden lämpöisen peiton alle. Huokaus.

happines

Päätin nyt, että tässä tekstissä en mainitse sanallakaan mitään luontoon tai maisemiin, lumisiin puihin, pakkaseen tai talveen viittaavaa. Jokainen luultavasti osaa tehdä asiasta omat päätelmänsä vilkaisemalla ikkunasta ulos :)
Loma meni. Kotiin tullessa seinät näyttivät tyhjemmiltä kuin muistin, huone avarammalta ja kaikkialla oli raivostuttavan siistiä. Jätin rinkan ja kaikki tavarat levälleen pariksi päiväksi ihan vain siksi, että olisi vähän kotoisampi olo. Minusta tuntuu, että joululomalta palaaminen on yksi vuoden ärsyttävimmistä asioista. Paluu yksinäisyyteen kodin melskeestä, kouluun television äärestä, koulutöiden kimppuun laiskan joutilaisuuden jälkeen. Ääh, Not my thing, not at all.

Vielä on kuitenkin mieltä hallinnut hapuileva hymyily. Kavereiden näkeminen on aina kivaa, lisäksi koulussa ei vielä ole ollut juuri mitään ja aikaa on jäänyt lueskeluun ja ulkoiluun, ja siihen tv:n katseluun, edelleen. Uuden vuoden alulla on se kumma voima, että aikaa ja energiaa tuntuu olevan yltäkyllin ja nimenomaan kaiken hyvän ja mieltä piristävän tekemiseen. Tänään aloitan sitä paitsi uuden harrastuksen: latinalaistanssien alkeet. Innostus heräsi jo viime syksyn aikana, kun kävin kilpatanssin alkeissa, jossa harjoiteltiin sekä vakkareita että lattareita. Lattarit kuitenkin innosti enemmän ja nyt Dirty Dancing 2 -leffa mielessä pyörien niitä lähden opettelemaan.

Uusi vuosi on tuonut myös kasvavan ahdistuksen tulevasta. Sivuaineesta, kesätöistä, töistä, tulevaisuudesta. Haluan pois Savonlinnasta. Haluan Helsinkiin. Haluan kokea ison kaupungin, ulkomaille.Kokeilla siipiäni jossain muualla; tämä pieni kaupunki on alkanut vaivata kasvavassa määrin oman pienuutensa takia. Kaikkialla hoetaan sitä, että elämä on lyhyt ja siitä olisi otettava kaikki irti. Ja toisaalta, kaikki on aina omasta asenteesta kiinni. Mutta voiko hyvällä asenteella täyttää sitä tyhjyyttä, joka valtaa mielen kun tajuaa toisten elävän vaihtelevaa seikkailua maailmalla tai edes siellä Helsingissä? Ja itse tuntee jumittavansa täällä. Mutta onneksi kaikella on tapana järjestyä. Pitää vaan luottaa ja uskaltaa mennä, kun tilaisuus tulee.