Ohutta paperia

Kesän aurinko kuumottaa vielä, ilmeisesti viimeisiä päiviä aivan täydeltä terältä. Olen nauttinut siitä toden teolla, itsekkäästi kuuntelematta niitä ihmisiä, jotka asiasta marmattavat. Mökkilaiturilla laineet ovat liplattaneet herkeämättä ja saaneet ajatukset liukumaan jonnekin lapsuusmuistoihin. Tänään oli kuitenkin uusi päivä, uusi ranta ja kaikki tuntui jotenkin vielä kesemmältä kuin aiemmin. Vesi oli lämpimämpää ja siinä oli helppo kellua. Olla vaan. Ehkä se on niin, että viihtymiseen ja nuoruuteen tarvitaan sitten kuitenkin oman ikäistä seuraa, lämmennyttä vichyä sekä raukeana ja haaveilevana kipuileva sydän joka niin kovasti haluaisi pitää kaiken juuri sellaisena kuin se on tällaisina päivinä.

Sitten vielä pitkä iltakävely, grillailua ja yksi katse johon uppoaa vaikka ei pitäisi. Yksi joka osaa pellittää kattoa tai ainakin vetää pelti kiinni jos ei muuta. Yhden kanssa yhteiset lempikarkit ja televisiosarjat. Vaikka ehkä sekin tekee kaikesta vaan vähän hankalampaa. Grillatut ranskalaiset ja ruususuola. Ilomantsin jouluviini. Venla Kokkonen ja miehet. Iholla.

Miksi oi miksi kaiken pitää loppua juuri silloin kun on löytänyt ihmisiä ja paikan jossa on hyvä olla. Vain tämä kesä, mutta silti olen ollut ihmeen tyytyväinen Kajaanissa asumiseen. Olemiseen. Ihmiset sen tekevät. Olen vihdoin tajunnut, millaisesta elämästä pidän. Mistä nautin. Ja oikeastaan olen elänyt sellaista jo Savonlinnassa. Harmitti lähteä sieltä. Ja nyt harmittaa että tämä kesä loppuu. Mutta on syksyllekin suunnitelmia. On pikkufestareita, huippuja opintoja ja kirjatapahtumaa.

Mutta vielä tänä iltana aion olla haikeana, ehkä huomennakin, kuunnella vanhaa Scandinavian music grouppia ja todeta "päivät oli kauniita niin kuin ohutta paperia tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän". Ja sallia itseni vaipua siihen melankoliaan, joka syntyy kun tajuaa miten vaikeaa on ajatuksissaan päästää irti ihmisestä jonka seura saa kaiken tuntumaan todella paljon paremmalta kuin se normaalisti tuntuisi. Kun ei haluaisi. Ei haluaisi taas vaan palata samaan vanhaan tasapaksuun arkeen.

Irrallaan

Kesä on kummallista aikaa. Sitä odottaa ja odottaa, sitten lopulta elää toisten nurkissa, tutussa kaupungissa, tehden asioita joita ei ole suunnitellut. Olo on tavallaan irrallinen koko ajan, koska mikään ei ole oikeastaan omaa. Kaikki on hukassa, rinkan pohjalla tai solukämpässä parin sadan kilometrin päässä. Mutta sitten kuitenkin kaupunki on tuttu. Se on se, jossa on kokenut nuoruuden angstit ja jossa ei kai koskaan kuvitellut viihtyvänsä. Mutta kun tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia mukavia kokemuksia peittämään vanhoja muistoja, niin yhtäkkiä sitä huomaankin olevansa ihan tyytyväinen.

Yhtenä päivänä pyöräilin keskustaan ja ajattelin, että on outoa tuntea tässä maailmassa edes yksi kaupunki näin hyvin. On outoa, että on yksi kaupunki, jonka katuihin ja kadunkulmiin on tarttunut muistoja. Tuossa silloin tehtiin sitä ja tuossa kaaduin. Tuossa on teatteri, jossa oli silloin se ja se esitys. Tuolla on vanha vesilaitos, jossa oli diskoja alaikäisille. Ja niin edelleen. Tämä ei tietenkään kaikille ole mitään outoa. Monet ihmiset viettävät elämänsä samoilla kulmilla. Mutta itse olen muuttanut sen verran usein, että en ole oikein koskaan tuntenut mitään kodikseni. Kaikki mitä oli lapsena, on unohtunut ja kaupunki muuttunut. Opiskleupaikkakuntia olen rakastanut, erityisesti Savonlinnaa, mutta sinne en enää valmistumisen jälkeen halua palata. Se aikakausi kuului yliopistolle ja niille ihmisille.

Nyt on heinäkuun alku. Haaveilen monista kesäasioista, mutta en tiedä kuinka moni niistä todella toteutuu. Ehkä pitäisi lakata haaveilemasta ja tehdä tänä kesänä juuri sellaisia asioita, jotka sattuvat kohdalle. Nauttia siitä, ettei ole lyönyt lukkoon kaikkea etukäteen.

Se on sitten kesä

 Sain ensimmäisen kesätyöjakson päätökseen ja lähdettiin äidin kanssa viettämään laatuaikaa mökille. Laatuaikaa sikäli, että äiti on töissä ja minä tuskailen Merrin kanssa mäkäräparvessa. Tosin Merrin kimpussa ne enimmäkseen tuntuvat olevan, ja jos koira on sisällä, kaikki on hyvin. Teen kesätöitä tänä vuonna eräällä tehtaalla aina kuusi päivää/yötä putkeen ja sitten on neljän päivän loma. Ihan kiva työaika ja sitä paitsi olen huomannut, että vuorotyö sopii minulle paremmin kuin se 7-16 tappoaika joka päivä. Inhoan liikaa niitä aamuherätyksiä :) 

 Sää on ollut melko ihanteellinen, ei liian kuuma mutta ei kylmäkään. On ollut juuri sopivan tyyntä fiilistellä laiturilla ja aurinkokin on paistanut. Eilen kaksi tukkakoskeloa laskeutui ihan lähisaaren tuntumaan, mutta heti kun ne kuulivat liikuskeluni, nokat kääntyivät kohti ulappaa. Ja tietysti juuri nyt olisi jopa ollut kamerakin hoteessa.Olen muutenkin yrittänyt harjoitella kuvien, erityisesti lähikuvien, ottamista omalla kamerallani, mutta se tuntuu aika vaikealta. Aina kohde on joko liian lähellä ja jää epätarkaksi tai sitten se on jo liian kaukana.

Töiden ohella tähän kesään kuuluu kotimaisten klassikkokirjojen lukemista. Listalle kuuluu sellaisia klassikkoja, joista olen kuullut, mutta myös sellaisia, joista en ole ikinä kuullutkaan. Juuri tänään sain loppuun Arvid Järnefeltin teoksen Isänmaa, joka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Luettuani toki ymmärsin, miksi kirjaa pidetään yliopistossa klassikkolistalla; se kertoo aikakaudesta ennen sotia, jolloin Snellman ja muut aatteenmiehet alkoivat nostaa takapajuista Suomenmaata kohti sivistystä. Kirjailija on itse käsittääkseni elänyt nimenomaan tuolloin ja näin ollen tiennyt, mistä kirjoittaa. Lukiessa tuli hiukan merkillinen olo. En ole koskaan ennen ajatellut, mitä se on täällä meidän maatiloilla kansoitetussa maassa merkinnyt, että yhtäkkiä aletaankin kouluttamaan väkeä, eivätkä omat pojat enää välttämättä jatkakaan maatilan uusina isäntinä. Isänmaan luettuani tartuin Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -nimiseen romaaniin. Vaikuttaa ainakin neljänkymmenen sivun perusteella todella hyvältä.  

Kesäillalta

Vaikka syksykin on mukava vuodenaika, en voi silti olla haikein mielin muistelematta niitä lämpimiä kesäiltoja, jolloin ulkona on lämmin pitkään pitkään, eikä millään malttanut mennä sisälle. Eräänä tällaisena iltana keksin jopa hyödyntää kaiken kauneutta valokuvauksen muodossa ja patistelin Merrin itselleni kuvausmalliksi.No, eipä sitä juuri tarvinnut patistella, lähinnä piti välillä muistaa antaa herkkuja, kun niin kiltisti jaksoi olla paikoillaan.

Mutta siis puitteet oli tässä


Malli tässä


Ja ultimaattisen taiteelliset otokset tässä.






Ja tässä vielä tämän hetken ehdottomasti uusin ja suosikein tuttavuus, vähän niin kuin soundtrackiksi kuvien taustalle. (Tai no, uusi ja uusi, levy näyttäis olevan julkaistu 2010, mutta minä löysin vasta nyt...)

Kesä jota kaipasin

Kaikki on tuntunut jollain tavoin täydelliseltä. Suomen kesä näyttää, tuoksuu ja maistuu paratiisilta. On lämmintä, vehreää, ja järviä joissa uida pahimpien helteiden aikana. Mökillä en ole kaivannut sen suurempaa tekemistä, en ihmisiä, en autoja, en mitään. Onni on muodostunut siitä, että saa olla ulkona, herätä aitasta, mennä keskellä yötä auringonpaisteessa vessaan ja nukahtaa lokkien kirkunaan lähiluodolla. Ai niin, ja mennä saunaan ja saunasta uimaan. Ja vaikka tämä kyseinen mökki ei ollutkaan oma, enkä juuri sinne ehkä palaa ikinä, tiedän kesän tuoksuvan joka vuosi aivan yhtä ihanalta muuallakin. Nyt ei tarvitse enää joka hetki elää ajatellen "nauti nyt tästäkin kun tuskin enää toista tilaisuutta ikinä saat", kuten vaihdon aikana usein huomasin tekeväni.  

Hei hei heinäkuu!

Enkä tässä nyt viittaa Mokoman kappaleeseen, jossa jo hyvästellään heinäkuuta, vaan toivotan tuon valon ja lämmön kuukauden sen sijaan tervetulleeksi. Heinäkuu on yleensä se kesän kuukausi, johon ihmiset lataavat kaikista eniten paineita. Pitäisi nauttia lomasta ja osata rentoutua mökillä. Jos ei ole lomalla, pitäisi sentään käyttää kaikki mahdollinen vapaa-aika tehokkaasti hyväksi rentoutuen ja kesästä nauttien. Mutta voiko nauttimista ja rentoutumista suorittaa kello kaulassa? Voiko itseään pakottaa nauttimaan rannalla loikoilusta, jos koko ajan mielessä painavat jo huomisen työt tai tekemättömät askareet? Kuinka moni mökkiläinen oikeasti menee mökille rentoutumaan ja kuinka monelle se on vain paikka, jossa pitää -ehkä saunomista ja nukkumista lukuun ottamatta- koko ajan puuhailla ja pakertaa jotakin.

Olen usein kadehtinut oman isäni hienoa asennetta suhtautua maailmaan. Hän osaa asettaa asiat oikeasti oikeaan järjestykseen, eikä stressaa turhista. Vaikka joskus tuntuu, ettei hän tee koskaan mitään h-y-ö-d-y-l-l-i-s-t-ä (kuten siivoa) ja suhtautuu tulevaan toteamalla vain "kaikki omalla painollaan", minusta tuntuu hänen oivaltaneen jotakin onnellisuuden ytimestä. Onni ei tule suorittamalla, vaan periksi antamalla. On taito osata antaa periksi liiallisesta suorittamisesta ja lähteä sen sijaan koko aamuksi lintutornille juomaan teetä ja kiikaroimaan iänikuisia kurkia ja ruskosuohaukkoja.

+ 30 ja loma

Vietin viikon mittaisen loman ikäänkuin varaslähtönä parin viikon päästä alkavalle oikealle, kuukauden mittaiselle lomalle. Ihme kyllä minä ja Ilmojen Herra olimme kerrankin samoilla linjoilla lomani ajoituksen kanssa, koska juuri viime viikolla oli niin kuumaa, että olisin vain kärsinyt töissä. Nyt sen sijaan lähinnä nautin kuumuudesta ja siitä tunteesta, kun mitään ruumiin osaa tai kohtaa ei palele, eikä kylmästä ole oikeasti tietoakaan. Olen aiemmin luullut inhoavani liiallista kuumuutta, mutta viime talven palelun (tuntui, että kylmyys oli syöpynyt luihin ja ytimiin asti) jälkeen tuntui, että sulin vasta parin viikon helteilyn jälkeen. Edelleen ajatus syksyn kylmistä ilmoista tuntuu vastenmieliseltä. Ehkä minä vielä joskus uskaltaudun jollekin etelän lomalle; aiemmin en ole sellaisille hinkunut, koska olen ajatellut että tulen vain kiukkuiseksi ja huonovointiseksi yli kolmenkymmenen asteen helteissä.

Viikon mittaisella lomalla ehdin matkata vähän siellä ja täällä. Kävimme lyhyellä auto-matkalla ja koiranäyttelyssä lapissa Ruotsin puolella. Näyttely järjestettiin aivan yli-suloisessa kylässä (tai pienessä kaupungissa?) tunturin juurella. Yövyimme vielä pienemmässä kylässä, joka oli kuitenkin ainakin ulkoisesti kaukana Suomen angstisista kyläpahasista. Joka-ainoa piha oli viimeisen päälle laitettu ja talot olivat kauniita, Astrid Lingren tunnelma leijui paikan yllä. Haaveilin jo saapuvani paikkaan uudestaan, elämään vain vuoden verran enkä tekemään mitään tähdellistä. Tuntisin vuoden kierron, koska voin olla varma, että paikka on kylmä kuin pakastin aina talvisin. Nytkään celsiukset eivät nousseet hellelukemiin, vaikka etelämmässä taisi olla sitä + 30 astetta.

Pohjoisesta viikko jatkui Kajaanin kesäteatterimahtavuuden kautta Heinolan kesäteatteriin. Ja vaikka julkkiksia siellä saattoi bongailla lavalta (ja vähän sen reunoiltakin)yltä kyllin (ainakin siihen nähden mihin olen tottunut) en voi väittää Kajaanin esityksen jääneen yhtään huonommaksi. Yhden Lahdessa vietetyn yön jälkeen suuntasin isän luokse Riihimäen kupeeseen ja kirjaimellisesti kesälomailin loput ajasta. Kesälomailuun kuului uintia järvessä (jota saattoi kahlata vaikka kuinka pitkälle, ja silti yletti jalat pohjaan), mansikoiden poimintaa ja mansikkakakku, petangin (kirjoitetaanko se vain noin?) pelausta ja lukemista ulkona keinussa keskiyöhön asti. Ainiin, ja avojaloin kävely. Kerran tajusin lähteväni autoonkin ihan noin vain, ilman kenkiä. Tuntui jotenkin todella vapauttavalta UNOHTAA KENGÄT!

Tänä kesänä olen myös hullaantunut ruotsinkieliseen musiikkiin. Tällä hetkellä kuuntelen niinkin hottista kappaletta kuin Baddingin Paratiisia Bo Kaspers Orkesterin laulamana, ruotsinkielisenä versiona Paradiset. On kummallista, miten niinkin tuttu ja puhkikulutettu kappale on kuin uudesti syntynyt kun sitä lauletaan eri kielellä.

Sommar sommaren

Nyt on sitten virallisesti kesä. Kesäloma. Se alkaa oikeasti silloin, kun peruskoulut loppuvat ja kadut täyttyvät valkoiseen lakkiin sonnustautuneista nuorista. Tosin tänä vuonna en nähnyt näitä vastavalmistuneita kuin yhden ja hänetkin hätäisesti ovenraosta, kun olin itse koiran kanssa lenkillä. Viikonloppu sujui kaikenkaikkiaan leppoisasti, vailla "täytyy" hommia. Ravasin koirien kanssa lenkillä ja söin levyllisen marianne-suklaata. Maanantait eivät sitten olekaan koti-viikonloppujen jälkeen koskaan niin mukavia. Täytyy käydä kaupassa, täytyy tehdä ruokaa, täytyy pestä pyykkiä ja täytyy siivota. Touhusin koko illan ja vasta huippiksen alkaessa maltoin levähtää.

Mutta sitten, tämä loppuviikko. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Sitä tulee töistä kotiin ja saa tehdä mitä haluaa. Käydä kävelyllä, istua puistonpenkille ja nuuhkia ihanaa järvi-ilmaa, saa kiivetä kallioille ja kuunnella Pariisin kevättä, saa poimia kimpun kieloja ja syöttää itsensä itikoille siinä samalla. Eilen katsoin pitkästä aikaa Gilmoren tyttöjä. Kummasti mieli alkaa kevetä sitä mukaa kun päivät kuluvat ja kevääseen kuulunut stressi alkaa pikkuhiljaa laantua. Ensimmäisten työviikkojen aikana sitä oli vielä illallakin sellainen tunne, että olisi koko ajan pakko olla tekemässä jotain.

Rutiineista on tullut myös tärkeitä. Kesärutiineista. Aamulla pitää kuunnella radiota puoli seitsemältä juuri sen verran, että kuulee aamu-juontajien toivottavan "reipasta huomenta". Töissä on tauot. Tarkasti ajallaan. Aina tietää, miten kauan täytyy vielä jaksaa työntää kärryjä tai istuttaa kukkia. Puoli neljältä, kotimatkalla, kuuntelen kun YleX:llä kisaillaan. Naureskelen kysymyksille ja vastausyrityksille, sekä juontajien sanailulle. Ja viimeinen rutiini. Nukkumaan olisi hyvä päästä jo kymmeneltä, viimeistään puoli yhdeltätoista. Ja ennen nukkumaankäyntiä pitää kuunnella yksi kappale hyvää musiikkia. Tänään se luultavasti tulee olemaan Herra Ylppöä ja Ihmisiä.