Takauma

Nousen tuolille seisomaan. Ympärilläni on kymmenittäin kauniita tyttöjä pukeutuneina raidallisiin paitoihin ja muutama merimiesasuinen poikakin on eksynyt joukkoon. Me laulamme Maamme laulua ja tunnelma menee ihon alle. Onko se niiden juomien syy, joita on koko illan saanut kippistellä vieruskavereiden kanssa vai kenties vaan nuoruuden? Kun tajuaa pitkästä aikaa olevansa elossa ja nuori juuri sillä elokuvista tutulla tavalla, kun kaikki on uutta ja elämä vasta edessä. Säkeistöt loppuvat mutta kukaan ei haluaisi lopettaa. On vaan niin ihanaa olla osa pientä ja tiivistä joukkoa, laulaa ja ajatella tulevaisuutta. Ja Suomea. Laulun loputtua on aikaa syödä vielä viimeiset jälkiruuan rippeet ja nostaa viimeiset maljat hyvälle seuralle.

Koulun käytävät ovat hämyisiä. Jossain saattaa köpitellä mummo, jossain viikinkihattuinen poika. Yhtäkkiä viikinkihattu on minulla. Mummon pojalla on piilopullo. Me lähdemme kävelemään baariin. Kadut ovat liukkaat ja takerrun kaimani käsipuoleen koko matkaksi. Perillä en sisäistä musiikkia mutta hypin silti. Parasta baarissa on silloin, kun tekee vaan mieli hyppiä. Kun jalat eivät tunne väsymystä, eikä mieli ajattele "miten p**kaa musiikkia taas"; tekee mieli vaan loikkia. Jossain vaiheessa iltaa rohkaisen mieleni ja osallistun jopa karaoken laulantaan. Onneksi mikki taisi olla aika kaukana.
Sitten tutut vaan lähtevät, mutta minua ei huvita. Minulla on edelleen kivaa, enkä tahdo nukkumaan. Ehdin nukkumaan seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Tanssin niin kauan kunnes viimeisetkin puolituttavat häipyvät. Lopulta annan periksi ja lähden itsekin kotiin.

Harvoin on ollut noin mukavaa iltaa.

Valosta

Olen lukenut Riikka Pulkkisen romaania Totta ja vaikuttunut suuresti. Minun mielestäni elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta ei ole koskaan kirjoitettu niin kauniisti ja todesti, kuin siinä kirjassa. Vaikka maailma tulee unelmien ja haaveiden väliin ja iltapäivän valo kallistuu vääjäämättä iltaan, se ei johda masennukseen. Aina jostain löytyy voimaa ja toivoa tehdä vielä yksi uusi pullataikina ja lämmittää sauna. Kirja on sellainen, jonka pariin uskon säännöllisin väliajoin palaavani ja sen lauseista rakennan omaa maailmaani.

On monia kulttuuriksi luettavia asioita, joiden pohjalta peilaan itseäni ja rakennan omaa tapaani ajatella. Todella naiivia, mutta totta on se, että nuoruuteeni ja kasvamiseni suuntaan ehkä eniten vaikuttanut elokuva on ollut Amelie. Kaksi muuta olivat Big Fish ja Moulin Rouge. Niihin saa kohdistaa syyttävän sormen jos minun elämän asenteeni joskus vaikuttaa hiukan lapselliselta ja romanttiselta. Kirjojen osalta kehitys ei ole ollut yhtään sen uskottavampaa. Jane Austenin romaanit lähes ulkoa osaavalta ja Juha Itkoseen ja Riikka Pulkkiseen rakastuneelta ei voi ehkä muuta odottaa. Antakaa anteeksi. Mutta elän valolle, sille joka heijastuu valkeista tapeteista aamupäivällä kello yksitoista kun oppilaat ovat koulussa ja minä etsin pakastimesta jäätelöä.

Olen näinä päivinä herännyt aikaisin, kävellyt kaupungillakin ja katsellut aurinkoa. Olen huvittunut koiran ilmeistä ja siitä mahtipontisuudesta, jolla se pakottaa kanssaan lenkille. Ilman sanoja, pelkällä hännän viuhtomisellaan. Olen syönyt appelsiineja ja juonut teetä. Aivastellut. Kohta lähden kirjastoon. En aio lainata kirjoja, sillä niitä minulla on aivan riittämiin. Aion etsiä käsiini sen Anna -lehden numeron, jossa on haastateltu Armi Toivasta ja Krista Kososta. Minä jatkan itseni rakentamista. Esikuvanani on tänään se nainen, joka uskoi itseensä ja halusi näyttää suomalaisille, että osaa olla hauska. Minäkin haluan, haluan näyttää itselleni sen, että osaan olla vahva.