snow

Pitkästä aikaa on sellainen mukava vapaapäivä, jolloin ei oikeasti tarvitse tehdä mitään 'täytyy' hommia. Koulujutut on tältä lukukaudelta palauteltu ja ne pelottavat tentit tentitty. Ja vieläpä uskomattoman hyvin tuloksin, ottaen huomioon varsinkin puhekielen kehitystä käsitelleen kurssin vaikeuden.

Sain joulukuulle viikon työpestin postista joulukorttien lajittelijana. Työtä on seitsemän päivää, joista yksi on lakisääteinen vapaapäivä. Ja se on tänään. En tiedä miltä työ tuntuisi, jos sitä pitäisi tehdä kuukausikaupalla, mutta ainakin näiden muutamien päivien perusteella olen viihtynyt hyvin. Ehkä tuollainen pikkutarkka jaottelu sopii sille loogisuutta rakastavalle perfektionistille, joka minussa asuu.

Marraskuun loppuun ja joulukuun alkuun on mahtunut paljon mukavia asioita.Juhlimme muun muassa siskon valmistujaisia ja siinä samalla tuli pitkästä aikaa nähtyä sukulaisia. Vietin myös yhden viikonlopun Lappeenrannassa ystäväpariskunnan luona ja se toi todella kaivattua vaihtelua juuri hektisimpään koulustressivaiheeseen. Arki-iltoja on piristänyt Murdochin murhamysteerit -tv sarja, johon koukutun oikeastaan isäni ansiosta alkusyksyllä. Tässä pari iltaa sitten napotettiin iskän kanssa molemmat yleareenan äärellä katsomassa väliin jäänyttä jännittävää jaksoa, jonka loppuratkaisu tuntui hieman epäselvältä. Seuraavana päivänä mainitsin, että mietin juttua vielä illalla, ennen kuin sain unta. Tähän isä sanoi: "minäkin kun olin hereillä joskus aamuyöllä, niin mietiskelin sitä". Että silleen. Tv:n orjat ilmoittautuvat...

Äsken kävin vähän ulkoilemassa ja ennen sisääntulemista koetin kuvata joulukuista räntäsadetta. Lopputulos nyt on mitä on, mutta värimaailma on ainakin oikea :D

Ps. Aika kuunnella tätä kappaletta

Sitä marraskuuta

Ulkona on harmaata. Tietysti. Ei väsytä enää mutta ei jaksaisi noustakaan. Se ainoa puolituttu ei tule luennolle. Istun siis yksin, mutta onhan siihen jo melkein tottunut. Se toinen vielä vähemmän puolituttu ei tervehdi vaikka minä tervehdin häntä. Ruokalaan on jonoa. Syön yksin, mutta sitä ei ehkä tarvitse edes mainita. Jossain vaiheessa kuitenkin havahdun. Vieressä syövä pariskunta puhuu keskenään ranskaa. Kuuntelen sitä hetken kaiken ruokalan muun melun yli ja pieni ihme tapahtuu jossain mielentilan sopukoissa. Aivan lyhyeksi hetkeksi siirryn johonkin elokuvatodellisuuteen. Kuvittelen olevani osa kiireistä mutta kaunista ranskalaista elokuvaa, jonka päähenkilöitä ovat nuo kaksi. Elokuvassa setvitään ihmissuhteita ja elämän mysteeriä. Siinä arkinen harmaa olotila muutetaan musiikin avulla herkäksi ja hauraaksi kauneudeksi. Sellaiseksi, että ketään ei ahdista, vaikka olisikin yksin. Tai jos ahdistaa, niin aina voi ottaa take away -kahvin, pukeutua hameeseen ja puhua tuntemattomille. Ylipäänsä olla osa jotain kokonaisuutta, joka tuntuu kokonaisvaltaiselta elämältä.

Well you only need the light when it's burning low

En ole aiemmin pysähtynyt ajattelemaan, mitä asioita pidän elämässä tärkeinä. Tai ehkä olen ajatellut, mutta en ole varsinaisesti tuntenut. Sen huomaa vasta kun jotain puuttuu. Viime vuonna ja tänä syksynä minulle on konkreettisesti valjennut se, miten tärkeitä ystävät ja läheiset ihmiset minulle ovat. Miten tärkeää on, että on oma porukka - iso, pieni tai edes yksi ihminen- joiden kanssa jakaa asioita.

Savonlinnassa meillä oli tiivis yhteisö ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Lojuimme välitunnit usein sohvilla ja aika kului aina liian nopeasti. Joskus jäimme  koulun jälkeen 'vahingossa' hengaamaan naulakoille tai sohville, kun muut painelivat koteihinsa mahdollisimman pian. Teimme viikonloppuisin usein juttuja yhdessä ja oli mukavaa jäädä Savonlinnaan. Joskus jopa harmitti se, että joutui matkustamaan kotiin, jos tiesi jäävänsä jostain mukavasta paitsi.

Nyt kun tuo verkosto on hajonnut ja jatkoin opintoja omillani uudessa kaupungissa, olen huomannut miten paljon se vaikuttaa esimerkiksi viihtyvyyteen. Välitunnit eivät kulu niin mukavasti, ruokalassa joudun yleensä syömään yksin. Ja ärsyttävää on myös se, etten voi jakaa ajatuksia tai mielipiteitä kenenkään kanssa vaikkapa luennon jälkeen. Jollakin tapaa olo on koko ajan vaillinainen. Ihan kuin jotain tärkeää ja mukavaa puuttuisi. Niin kuin totta kai puuttuukin. Mutta ehkä se on ihan kasvattavaa pudota kirjaimellisesti omilleen ja tajuta se, että opiskeluvuosien jälkeen ystävyys ja kaverisuhteiden eteen kannattaa oikeasti panostaa. Kun tuttavapiiriä ei enää tarjoillakaan tarjottimella, olen joutunut menemään yksin jännittäviin harrastustilanteisiin ja löytänyt sieltä uusia mukavia ihmisiä.

- - - -

Vähän silti harmittaa, ei omasta puolesta vaan heidän: istuin tänään luentojen väliin jäävän puolituntisen käytävällä ja lähistölle kerääntyi fukseja. Tyttöset istuivat lähes koko ajan hiljaa ja joku taisi mainitakin "hitsi ku nää välit on aina niin pitkät, ihan turhaan menee aikaa". Ja kun ne välit oli oikeasti just sitä parasta aikaa ja ne hurahtivat aina ihan liian pian. 

Ps. Passengerin Let her go vaan on huippu biisi. Ni  

Alkua ja yksi poikakin

 Tämä on taas ehkä vähän vanhan toistoa, mutta onpahan vanha olo yliopistolla. Vaikka niin kai se kuuluukin olla. Olenhan ollut siellä jo niin monta monta vuotta. Tajusin asian oikeastaan taas konkreettisesti, kun olin baarissa haalarit päällä ja joku heppu kysyi "Ootteks te fukseja ku teil on noi haalarit?" Sanoin vaan että " Joo ei olla, mie oon jo seitsemättä vuotta yliopistolla... Että kiitos vaan." Vaikka ehkä se pitäisi ottaa ihan kohteliaisuutena jos näyttää niin nuorelta.

 Mutta niin. Eipähän tähän opiskelijan arkeen ole tänä syksynä ihmeempiä kuulunut. Paitsi olen alkanut urheilla. Aiempaan nähden hyvin paljon. Joihinkin tuttaviin verrattuna määrä on silti ilmeisesti edelleen melko vähäinen. Mutta itselleni riittävä. Uskalsin mennä myös telinevoimisteluryhmään, vaikka en mitään osaakaan. En edes sitä kärrynpyörää...Vielä.

 Ja onhan sitä ollut yhdet bileetkin. Lehtiä Ilosaaressa, vesisadetta, puhetta politiikasta ja kehitysvammaisten oikeuksista. Jukka Poika. Ja hullut pomppimistanssihyppelyt ihan vaan koska joku tietty hattupäinen herra sattui laulamaan oman keikkansa lopulla haluavansa tavalliset hautajaiset. Minäkin taidan tahtoa sellaiset.

minusta

Kesän viimeiset viikot ovat erikoista aikaa. Kaikki on jotenkin puhkipaahtunutta. Luonto näyttää siltä, että se lilluu vielä kesän helteessä, mutta on oikeastaan jo aika kyllästynyt koko porotukseen.  Minun tekee joka elokuu mieli kuunnella Maija Vilkkumaata, vaikka nykyään lähinnä inhoan hänen käheää lauluääntään. Mutta kuuntelen silti, ainakin pari kappaletta.

Luonnon lailla minäkin odotan jo kovasti syyskuuta, viileitä aamuja ja opintojen alkua. Tosin eilen tein lukujärjestystä ja totesin, että eipä niitä enää kovin paljoa ole jäljellä ja jotain töitäki voisi alkaa katselemaan.Olisihan se aika veikeää omistaa vähän rahaakin.

Aloin muistella ensimmäistä syksyäni yliopisto-opiskelijana. Muutin oman mittapuuni mukaan kauas kotoa, ihan yksin ja tuntematta etukäteen ketään. Jokin sisällä vain sanoi, että tällainen repäisy on tehtävä, siitä huolimatta että se ei niin helppoa olekaan. Ja vaikka yksin pärjäämistä ynnä muuta olen vuosien varrella kriiseillytkin, olen edelleen tyytyväinen silloiseen päätökseeni.

Muistan myös ensimmäiset fuksiaiset. Silloin olin jo hatarasti tutustunut pariin luokkalaiseen, mutta suuren joukon keskuuteen meneminen, vieraille humalaisille kollegoille jutteleminen, yleinen sosiaalistuminen ja seuraleikit vailla suurta päämäärää; kaikki tuntui todella vaikealta. Join ehkä vähän, en uskaltanut mennä juuri yhteenkään tuntemattomien muodostamaan keskustelurinkiin, osallistuin nippanappa seuraleikkeihin ja lähdin aikaisin kotiin varmana siitä, etten ikinä tutustu kunnolla kehenkään. Ajattelin, etteivät tällaiset sosiaalistumisbiletapahtumat ole minua varten.

Millainen sitten olen nyt? Muutos on tapahtunut hitaasti näiden vuosien varrella. Olen edelleen enemmän hiljainen kuin suulas. Jännitän edelleen vieraille ihmisille puhumista erityisesti silloin, jos he vaikuttavat täysin erityylisiltä kuin minä. Mutta mutta. Vuoden 2014 minä menisi riemusta kiljuen tuollaiseen tapahtumaan ja olisi niin iloinen siitä, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Enää en jää itse itseni varjoon ja uskallan tunkea seuroihin joissa jutut vaikuttavat kiinnostavilta. Siitä huolimatta että en ehkä sitten tule itse sanoneeksi juuri mitään. Olen oppinut luottamaan itseeni enemmän ja hyväksymään sen, että minä nyt oon tällanen ja just minä haluan tutustua teihin. Ja olen huomannut, että ihmiset yleensä haluavat tutustua myös minuun. Asia, jota seitsemän vuotta sitten vielä epäilin vahvasti.  

Ohutta paperia

Kesän aurinko kuumottaa vielä, ilmeisesti viimeisiä päiviä aivan täydeltä terältä. Olen nauttinut siitä toden teolla, itsekkäästi kuuntelematta niitä ihmisiä, jotka asiasta marmattavat. Mökkilaiturilla laineet ovat liplattaneet herkeämättä ja saaneet ajatukset liukumaan jonnekin lapsuusmuistoihin. Tänään oli kuitenkin uusi päivä, uusi ranta ja kaikki tuntui jotenkin vielä kesemmältä kuin aiemmin. Vesi oli lämpimämpää ja siinä oli helppo kellua. Olla vaan. Ehkä se on niin, että viihtymiseen ja nuoruuteen tarvitaan sitten kuitenkin oman ikäistä seuraa, lämmennyttä vichyä sekä raukeana ja haaveilevana kipuileva sydän joka niin kovasti haluaisi pitää kaiken juuri sellaisena kuin se on tällaisina päivinä.

Sitten vielä pitkä iltakävely, grillailua ja yksi katse johon uppoaa vaikka ei pitäisi. Yksi joka osaa pellittää kattoa tai ainakin vetää pelti kiinni jos ei muuta. Yhden kanssa yhteiset lempikarkit ja televisiosarjat. Vaikka ehkä sekin tekee kaikesta vaan vähän hankalampaa. Grillatut ranskalaiset ja ruususuola. Ilomantsin jouluviini. Venla Kokkonen ja miehet. Iholla.

Miksi oi miksi kaiken pitää loppua juuri silloin kun on löytänyt ihmisiä ja paikan jossa on hyvä olla. Vain tämä kesä, mutta silti olen ollut ihmeen tyytyväinen Kajaanissa asumiseen. Olemiseen. Ihmiset sen tekevät. Olen vihdoin tajunnut, millaisesta elämästä pidän. Mistä nautin. Ja oikeastaan olen elänyt sellaista jo Savonlinnassa. Harmitti lähteä sieltä. Ja nyt harmittaa että tämä kesä loppuu. Mutta on syksyllekin suunnitelmia. On pikkufestareita, huippuja opintoja ja kirjatapahtumaa.

Mutta vielä tänä iltana aion olla haikeana, ehkä huomennakin, kuunnella vanhaa Scandinavian music grouppia ja todeta "päivät oli kauniita niin kuin ohutta paperia tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän". Ja sallia itseni vaipua siihen melankoliaan, joka syntyy kun tajuaa miten vaikeaa on ajatuksissaan päästää irti ihmisestä jonka seura saa kaiken tuntumaan todella paljon paremmalta kuin se normaalisti tuntuisi. Kun ei haluaisi. Ei haluaisi taas vaan palata samaan vanhaan tasapaksuun arkeen.

Tupakoiva Eino Leino

Olen tehnyt kesäasioita. Juurikin sellaisia, joita en ollut suunnitellut ja jotka juuri siksi ovat tuntuneet aivan maailman parhaimmilta. Olen syönyt sieniä ja pekonia ja sen jälkeen lähtenyt yöuinnille yhden puolitutun ja kahden tuntemattoman ihmisen kanssa. Silloin totesimme, että maailmalta hankitut valotikut kelluvat ja niiden kanssa uiminen on oikeastaan aika mukavaa. Niidenkään valolla ei kuitenkaan voi pelastaa sitä, jos sukeltaa silmät kiinni ja nousee pintaan juuri jonkun vatsan alla. Silloin voi yllätetty hätäpäissään työntää sormen silmään.

Olen myös heitellyt elämäni ensimmäistä kertaa frisbeegolfia ja vihdoin ymmärsin, miksi se on niinkin suosittu laji. Jäin koukkuun, tosin uudelle kierrokselle ei ole vielä päästy. En myöskään ollut siinä aivan niin huono kuin olin etukäteen pelännyt. Samana päivänä lähdin myös kuokkimaan eräille syntymäpäiville ja totesin, että mansikkakakku käy aivan hyvin lounaaksi. Ja että syntymäpäiville voi mennä suoraan hikisenä sieltä radalta ainakin siinä tapauksessa, että sankari itse mainitsee merkkipäivästä vasta ovella.

Mutta kaikki kai loppuu aikanaan. Kesätöitä on jäljellä vain pari työvuoroa ja sitten odottaa jälleen muutto uuteen asuntoon, uudelle paikkakunnalle. Kävi myös se, mitä olin jo osannut pelätä. Eräisiin kasvoihin kiinnittyneet pilvilinnat romuttuivat erään viinaa täynnä olevan illan aikana. Mutta kaikki kai lopulta meni kuitenkin ihan hyvin. Ylitin itseni ja puhuin ihmisille asioista, joista en koskaan puhu. Lopulta pieni hetki muuttui kolmeksi tunniksi. Puoli seitsemältä lämmittivät jo auringonsäteet ja kaksi hevariukkoa istui juomassa kaljaa ihan lähellä, mutta kuitenkin patsaan takana piilossa siten, että heidän olemassaolo on helppo unohtaa ja puhua kuin kukaan ei kuulisi.

 Niin, ja se patsas. Eino Leino, jonka sormiin  joku oli työntänyt tupakan niin uskottavasti, että aluksi luulin sen kuuluvan taideteokseen.

Irrallaan

Kesä on kummallista aikaa. Sitä odottaa ja odottaa, sitten lopulta elää toisten nurkissa, tutussa kaupungissa, tehden asioita joita ei ole suunnitellut. Olo on tavallaan irrallinen koko ajan, koska mikään ei ole oikeastaan omaa. Kaikki on hukassa, rinkan pohjalla tai solukämpässä parin sadan kilometrin päässä. Mutta sitten kuitenkin kaupunki on tuttu. Se on se, jossa on kokenut nuoruuden angstit ja jossa ei kai koskaan kuvitellut viihtyvänsä. Mutta kun tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia mukavia kokemuksia peittämään vanhoja muistoja, niin yhtäkkiä sitä huomaankin olevansa ihan tyytyväinen.

Yhtenä päivänä pyöräilin keskustaan ja ajattelin, että on outoa tuntea tässä maailmassa edes yksi kaupunki näin hyvin. On outoa, että on yksi kaupunki, jonka katuihin ja kadunkulmiin on tarttunut muistoja. Tuossa silloin tehtiin sitä ja tuossa kaaduin. Tuossa on teatteri, jossa oli silloin se ja se esitys. Tuolla on vanha vesilaitos, jossa oli diskoja alaikäisille. Ja niin edelleen. Tämä ei tietenkään kaikille ole mitään outoa. Monet ihmiset viettävät elämänsä samoilla kulmilla. Mutta itse olen muuttanut sen verran usein, että en ole oikein koskaan tuntenut mitään kodikseni. Kaikki mitä oli lapsena, on unohtunut ja kaupunki muuttunut. Opiskleupaikkakuntia olen rakastanut, erityisesti Savonlinnaa, mutta sinne en enää valmistumisen jälkeen halua palata. Se aikakausi kuului yliopistolle ja niille ihmisille.

Nyt on heinäkuun alku. Haaveilen monista kesäasioista, mutta en tiedä kuinka moni niistä todella toteutuu. Ehkä pitäisi lakata haaveilemasta ja tehdä tänä kesänä juuri sellaisia asioita, jotka sattuvat kohdalle. Nauttia siitä, ettei ole lyönyt lukkoon kaikkea etukäteen.

Se on sitten kesä

 Sain ensimmäisen kesätyöjakson päätökseen ja lähdettiin äidin kanssa viettämään laatuaikaa mökille. Laatuaikaa sikäli, että äiti on töissä ja minä tuskailen Merrin kanssa mäkäräparvessa. Tosin Merrin kimpussa ne enimmäkseen tuntuvat olevan, ja jos koira on sisällä, kaikki on hyvin. Teen kesätöitä tänä vuonna eräällä tehtaalla aina kuusi päivää/yötä putkeen ja sitten on neljän päivän loma. Ihan kiva työaika ja sitä paitsi olen huomannut, että vuorotyö sopii minulle paremmin kuin se 7-16 tappoaika joka päivä. Inhoan liikaa niitä aamuherätyksiä :) 

 Sää on ollut melko ihanteellinen, ei liian kuuma mutta ei kylmäkään. On ollut juuri sopivan tyyntä fiilistellä laiturilla ja aurinkokin on paistanut. Eilen kaksi tukkakoskeloa laskeutui ihan lähisaaren tuntumaan, mutta heti kun ne kuulivat liikuskeluni, nokat kääntyivät kohti ulappaa. Ja tietysti juuri nyt olisi jopa ollut kamerakin hoteessa.Olen muutenkin yrittänyt harjoitella kuvien, erityisesti lähikuvien, ottamista omalla kamerallani, mutta se tuntuu aika vaikealta. Aina kohde on joko liian lähellä ja jää epätarkaksi tai sitten se on jo liian kaukana.

Töiden ohella tähän kesään kuuluu kotimaisten klassikkokirjojen lukemista. Listalle kuuluu sellaisia klassikkoja, joista olen kuullut, mutta myös sellaisia, joista en ole ikinä kuullutkaan. Juuri tänään sain loppuun Arvid Järnefeltin teoksen Isänmaa, joka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Luettuani toki ymmärsin, miksi kirjaa pidetään yliopistossa klassikkolistalla; se kertoo aikakaudesta ennen sotia, jolloin Snellman ja muut aatteenmiehet alkoivat nostaa takapajuista Suomenmaata kohti sivistystä. Kirjailija on itse käsittääkseni elänyt nimenomaan tuolloin ja näin ollen tiennyt, mistä kirjoittaa. Lukiessa tuli hiukan merkillinen olo. En ole koskaan ennen ajatellut, mitä se on täällä meidän maatiloilla kansoitetussa maassa merkinnyt, että yhtäkkiä aletaankin kouluttamaan väkeä, eivätkä omat pojat enää välttämättä jatkakaan maatilan uusina isäntinä. Isänmaan luettuani tartuin Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -nimiseen romaaniin. Vaikuttaa ainakin neljänkymmenen sivun perusteella todella hyvältä.  

Jäätä

Huhtikuussa kävin iskän luona ja pääsin leikkimään oikealla järjestelmäkameralla. Olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta, mutta tositoimissa ideat vaan jotenkin loistavat poissaolollaan. En ymmärrä, miten jotkut osaavat ottaa ihan arkisista asioista mielettömän hienoja kuvia keskittymällä esimerkiksi yksityiskohtiin. Näihin kuviin olen tämän huomioon ottaen todella tyytyväinen.

Lähdettiin järvelle kävelylle ja ilta-aurinko laski juuri sopivasti. Aikani palloiltuani tajusin, että valo luo aika kivan kontrastin tuon jään kanssa, kun ottaa kuvat vasten aurinkoa.

huonoa suomea ja ajatusmaailmoja

Pääni on tuntunut oudolta vanulta viime aikoina. Välillä siellä seikkailevat jos jonkinlaiset ahdistavat mielikuvat yhdestä tai toisesta mahdollisesta katastrofista, joita elämässä nyt vaan saattaa tapahtua. Sitten välillä nämä ajatukset tuntuvat pelkältä huonolta filmiltä, jota katselen kyllästyneenä ja välillä jopa unohdan missä oltiinkaan menossa ja mitä sitä nyt pitikään pelätä. Sitten tulee hetki, että tajuan elämän AINA lopulta kantavan ja että en lopulta voi vaikuttaa, no juuri mihinkään. Isolla perspektiivillä. Silloin tunnen oloni leijailevan onnelliseksi, huolettomaksi  ja kevyeksi. Tuntuu kuin nojaisin vahvaan selkään tai jonkinlaiseen tukeen. Mitään pelättävää ei olekaan. Ehkä tämä kaikki on sitä itsenäistymistä.

Joku sanoisi, että minulla on vain liikaa aikaa ajatella. Kouluhommiakin on liikaa, mutta en saa aikaiseksi aloittaa mitään. Tosin nyt on pakko, koska deadlinet puskevat päälle ja yhden esseen sijasta minulle selvisi, että onkin kirjoitettava myös toinen. Olin luullut, että sen saa palauttaa koska palauttaa, mutta niin ei sitten ollutkaan. Onneksi huominen siirtyi ensi viikkoon.

On muuten helvetin ärsyttävää opiskella suomen kieltä. Lähinnä siksi, että en itse koe olevani mikään hyvä kielenkäyttäjä (juuri tuota tulostettua gradua lueskelin...) ja en aina todellakaan edes tajua, että jossain ilmauksessa olisi jotain virheellistä. Saatan jopa luulla, että se on hyvää suomea. Sitten siinä onkin käytetty jotain sanaa, jota ei saisi käyttää. Montakohan kertaa tuossa gradussakin joku tapahtuu jostakin johtuen tai joku riippuu jostakin. Yritäpä siinä sitten sanoa punastellen, että niin siis opiskelen nimenomaan suomen kieltä. Ja siinä gradussa tosiaan oli yhdyssanavirhe jo otsikossa. Tosin kyseenalainen, mutta korjata se piti kuitenkin. Onnistumisen kokemukset ei ole yhdyssana. Eräs kieleihminen tosin sanoi, että sen voisi periaatteessa kirjoittaa myös yhteen. Toinen sanoi että erikseen. Ja ohjaaja sanoi erikseen.   Kirjoitin erikseen. Ja arvata saattaa, että nuo sanat esiintyivät gradutekstissä melkoisen monta kertaa. Onneksi wordissa on se find-toiminto.

No joo, tämä tästä sekavuudesta.

Uusi alku

Bloggailu on hiukan jäänyt vähemmälle. Tai siis tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että olen unohdin ja lopetin sen kokonaan, koska ainahan minä kirjoitin harvoin. No, mutta nyt kuitenkin kevät, aurinko ja inspiraatio. Ja ehkä jotain kerrottavaakin. Teille nollalle lukijalle, joista viimeinenkin luultavasti unohti käydä täällä viimeisten sadan viikon aikana kun mitään ei tapahtunut. Mutta eipä se mitään. Luulin ennenkin, että tätä ei lue kukaan ja sitten huomasin, että jollain random sivulla joku oli kuin olikin maininnut yhden kirjoittamani postauksen. Eli koskaan, ei koskaan pitäisi luulla mitään.

Olen nyt opiskellut reilun puoli vuotta suomen kieltä. Siis kielioppia ja lauseoppia ja sen sellaista. Paineet alkavat kasvaa, koska pilkunviilaus ei edelleenkään ole sitä vahvinta osaamistani, yhdyssanoista puhumattakaan. Ja nyt ne pitäisi pikkuhiljaa olla hallinnassa. Tai ainakin nolottaa enemmän, kun ei ole. Lauseopin tentistä sain sentään viitosen, eli parhaan arvosanan. Se oli suuri yllätys. Eri asia toki on, kauanko nämä(kään) tiedot pysyvät päässäni. Kirjallisuutta on myös luettu ja luetaan edelleen. Viime viikolla tein pienoistutkielmaa Jose Saramagon romaanista Elefantin matka. Romaani oli mainio, aivan ehdottomasti yksi parhaista jonka olen lukenut. Mikko Rimmisen teoksille olen aiemmin nauranut ääneen, nyt nauroin taas. Se on outoa, koska en yleensä naura ääneen lukiessani. Korkeintaan hymähtelen ja virnuilen jossain pääni sisällä. No mutta se tutkielma sitten. Narratologia? Fokalisaatio? Fysikaalinen aika-paikka -koordinaatisto? Metafiktio? Metadiskurssi? Hmm.. Palaute kuului kutakuinkin näin: "olet tehnyt hyviä ja kiinnostavia löytöjä, mutta kyllähän tästä paistaa se että nämä kaikki käsitteet eivät ole vielä ihan hallussa".

Elämä Joensuussa jatkuu kuta kuinkin ennallaan. Hieman uusia ihmisiä, uusia löydettyjä radiokanavia ja opettajia, jotka saavat mielen kuohumaan sekä hyvällä, ihailevalla ja rakkaudellisella tavalla että myös kiukun ja turhautumisen säikein. Kotona hajonnut tietokone, hölmö onnellisuus Samuli Putron ehkä parhaalla keikalla ikinä ja elämän taitekohtaisuus. Siinäpä se. Hittolainen kun joskus osaisi kirjoittaa sellaista lyriikkaa kuin Putro. Tai Runeberg, sekin olisi ihan kiva. 

   -- edit

En tosiaan yhtään muistanu mitä olin noissa aiemmissa, syksyllä kirjoitetuissa postauksissa sanonut, ja nyt kun luin niin kappas kappas. Pitäskö mun perustaa joku Putron fan club, koska olin silloin jauhanut ihan samaa asiaa :D