Pölyn alla kultaa

 Viikonloppu on täyttynyt monista mukavista asioista. On ollut uusia ihmisiä ja voitettu Alias-peli. Bataattitikkuja ja suru, ei oma mutta jaettu. Sitten musiikki, Scandinavian Music Group ja erityisesti ne menevämmät kappaleet. Uusimmalla levyllä on myös joitain ei niin täydellisiä, mutta kun niiden välissä soi Valmis tai Las Vegasin raunioilla, kaikki on hyvin. Oltiin muuten eturivissä. Ensimmäistä kertaa ikinä.

Sitten bassodisko ja Runebergin drinkki. Punainen ja limellä. Törkeän hyvää. Luultavasti parempaa kuin se torttu, mutta en muista miltä ne edes maistuvat. Huonosti nukuttu yö ja kuvitelmat siitä, että joku kuiskii korvaani. Vastapaitsettu teeleipä, sanapeli ja hengailu ystävän sohvalla oman soluhuoneen sijaan. Parhautta. Polkeminen kotiin vastasataneessa lumimuhjussa ei ehkä sitä ole.

Sitten vielä toinen ilta. Taas uusia ihmsiä.Tällä kertaa eri maista. Eri mantereilta. Yksi uskoo kohtaloon ja ennustuksiin. Yksi nimestään huolimatta ei niin viaton tunnustaa ettei osaa edes uida. Toinen haluaisi nimenomaan oppia. Kuinka paljon kasvoista tulisi peittää hunnuilla. Mikä ero on Iranilla ja Irakilla. Kiinan ja Venäjänkin politiikkaa. Politiikkaa. Mutta ei liikaa. Joku laittaa haarukan karkkikulhoon. Ja tajuaa kai jossain vaiheessa, että ei niin kuulu tehdä. Keskustelua alkoholista ja kliimakseista.

Tänään tutkin maailmankarttaa ja katsoin ulkomaan luontoon sekä Venäjän politiikkaan liittyvät dokumentit. Maailma avartuu. Illalla vielä sählyt ja yksi pieni nielty pettymys.

Kampaamofilosofiaa

Kävin tänään kampaajalla ja leikkasin piiitkän piitkiksi (omalla mittapuullani) kasvaneet hiukset -siihen minulle niin perinteiseen- vähän polkkatukkaa pidempään malliin. En oikein tiedä, olenko tyytyväinen vai en. Tavallaan tuntuu ihanalta, mutta toisaalta pelkään,että alkaa kaduttaa.

Hiushistorianihan on lyhykäisyydessään seuraava. Minulla on melkein aina ollut tällainen olkapäille ulottuva tukka ja otsis. Jossain vaiheessa kokeilin myös sellaista lyhyttä poikatukkaa. Siitä en pitänyt, koska se näytti aina ihan samalta. Noin pari vuotta sitten päätin kasvattaa tukkaani oikein kunnolla, koska halusin vaihtelua ja halusin kokeilla, miltä se pidempi tukka nyt oikeasti näyttää. (Lapsena minä en saanut kasvattaa tukkaa, koska ohuille hiuksille pitkä ei kuulemma sovi.) Aloin myös kasvattaa otsista pois.

Eilen nyt sitten ilmeisesti päätin, että pitkät hiukset on nähty. Että aika näyttää taas reippaammalta ja pätkäistä kunnolla.

Ongelmahan tässä on se, että olen aikakauteni kasvatti ja kaipaan vaihtelua ulkonäkööni ja kaikkeen muuhunkin elämässä. Yhtenä päivänä tuntuu, että vaatekaappi on täynnä kaikkea ihanaa ja toisena, että sieltä ei löydy mitään kivaa. Joskus haluan kuunnella Lady Gagaa ja joskus Olavi Virtaa. Joskus haluan käyttää silmälaseja ja joskus piilolinssejä. Joskus meikata enemmän ja joskus mennä ilman meikkivoiteen puolikastakaan. Vaihtelu on se juttu. Mutta kun hiusten kanssa se ei onnistu. Vaikka yhtenä päivänä kaipaan vanhaa otsista enemmän kuin koskaan, en voi leikata sitä, koska se ei yhdessä yössä kasva takaisin. Tukan pituuden kanssa on vähän sama. Toisaalta haluaisin kovasti olla pitkätukkainen. Joinain päivinä. Mutta sitten tämä lyhyt malli vaan useammin tuntuu toimivan ja asettuvan ilmavammin. En voi saada molempia. En vuorotellen. En päivän tai oman fiiliksen mukaan.

Alistuminen ja päätöksen tekeminen on jotenkin niin vaikeaa.

Kommenttina huomautettakoon, että minä olen sitä mieltä, että Krista Kososen ei olisi pitänyt leikata ihanaa pitkää tukkaansa pois. Se sopi hänelle täydellisesti. Mutta nainen kuulema viihtyy erittäin hyvin lyhyessä mallissa myös.

Pelkään vaan omalla kohdallani sitä, että mitä jos näkisin itseni tv:ssä ja ajattelisin: "voi onpa tuolla ihanat hiukset" enkä tajuaisi sitä itse. Angstaisin vaan peilikuvalleni ja leikkaisin (tai kasvattaisin) sen, mikä olisi oikeasti ollut täydellinen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä itse ajattelisin itsestäni, jos näkisin itseäni ulkopuolelta.