Helppo elämä

Jumituin perjantai-iltana tv:n ääreen. Seitsemäs taivas -ohjelmassa Juha Hurme kertoi psykoosistaan, hulluudestaan ja sitä seuranneesta masennuksesta. Aidon miehen aitoja sanoja joita oli pakko kuunnella, vaikka periaatteessa ahdisti.

Ohjelman kuunteleminen ahdisti, koska siinä tuli niin harvinaisen selvästi esille ihmisen elämän karuus. Yhdessä hetkessä voit olla vaikka menestyvä bisnesmies ja seuraavassa pelkkä haamu, sisäisiä demoneitasi vastaan taisteleva väkivaltainen olio. Henkilö, joka ei tajua muiden läsnäoloa, ei tajua omaa itseään, eikä tätä todellisuutta. Henkilö, jolle teen keittäminen muuttuu mahdottomaksi haasteeksi.

Elämässä on jotenkin niin paljon epävarmaa. Niin paljon sellaista, jota ei voi suunnitella ja joka saattaa lopulta paljastua pelkäksi naamioksi, kuten rutiininomainen työnteko, johon arki usein peittyy. Yhtäkkiä saattaa sairastua ja huomata, että oikeasti tärkeät asiat ovatkin jossain ihan muualla.

Ihminen on aidoimmillaan vasta sitten, kun kaikki yhteiskunnan vaatimat naamiot ja roolit on riisuttu pois. Tiedostan itsekin pitäväni jatkuvasti yllä tietynlaista kulissia. Opettajana yritän kovasti olla määrätietoinen ja vastuuntuntoinen aikuinen, vaikka tilanteet oikeasti enimmäkseen jännittävät. Kavereiden seurassa koetan vakuuttaa itselleni, etten ole enää se sama, melko epäsuosittu riparilainen, joka olin joskus yläasteella. Tämä aiheuttaa sen, että joudun peittelemään omaa epävarmuuttani, joka yhä edelleen silloin tällöin valtaa totaalisesti mieleni. 

Ohjelmassa Juha Hurme kertoi itse vaikeasta vaiheestaan, eli hän oli myös parantunut siitä. Mieli oli koonnut palat uudelleen ja elämään saattoi jälleen palata arki, työt ja se teen keittäminen. Tämä on päätähuimaava mysteeri. Miten se onkin niin, että oikeanlaiselle avulla ihminen voi selvitä mitä hirveimmistä traumoista ja jatkaa elämäänsä onnellisena?

Lopulta ihmiset ovat hämmentävän samanlaisia kaikki. Meillä kaikilla on omat epävarmuutemme ja pelkomme. Toisaalta ihmiset myös ilahtuvat ja nauttivat melko samankaltaisista asioista joka puolella maapalloa. Ihmisyyteen kuuluu myös se, että näemme asiat usein omasta näkökulmastamme. Murehdimme omia murheitamme ja yritämme kehittää itseämme sekä kouluissa että vapaa-ajalla. Haluamme oppia uusia taitoja ja reflektoida omaa toimintaamme, jotta meistä tulisi parempia. Ystävyyssuhteista pidämme huolta, jotta läheisimmillämme menisi hyvin, mutta myös koska saamme niistä voimaa itsellemme.

Mutta. Vaikka meidän elämämme olisi ulkopuolisen mielestä hyvinkin helppoa, kulissin takana esiintyy juurikin se paljas ja karun aito oikea ihminen.

tämä päivä

Jätin tänään kumisaappaat yliopiston naulakoille ja lähdin ruokalaan pelkissä villasukissa. Heti jonossa joku mainitsi "tuolla on sitten vähän lasinsiruja lattialla." Kiva. Jonon edetessä kirjaimellisesti hiihtelin eteenpäin. Ajattelin, että jos en nosta jalkoja ollenkaan, eivät lasinsirutkaan voi joutua jalkojen alle. Logiikka toimi ja sain lihapullani syötyä vailla kivuliaita verisiä jalkapohjia. Muuta onnistunutta tässä koulupäivässä ei sitten oikein ollutkaan. Ensinnäkin olen ollut taas kipeänä ja tulin kouluun, koska oletin, että meillä on luentoa kahdestatoista kahteen. No, sitä luentoa olikin sitten vaivaiset kaksikymmentä minuuttia. Periaatteessa siis oikein hyvä, voisin lähteä nopeasti takaisin kotiin köhimään. Mutta. Olin sopinut graduohjaajan kanssa tapaamisen kahdeksi. Joten nyt saan sitten tappaa aikaa täällä atk luokassa, niistää nenää, kirjoittaa blogia tästä päivästä ja miettiä miten paljon gradu olisi saattanut edetä tänäänkin. Sopii nyt edes olettaa, että se tapaaminen ohjaajan kanssa auttaisi ja muutamat pulmat ratkeaisi.

Sellaista tänään koulussa. Periaatteessa on kuitenkin ollut ihan kivaa päästä välillä ihmisten ilmoillekin neljän seinän sisältä. Mutta kyllä sitä kaipaa kovin muutamia edellisiä vuosia, jolloin tällaiset yllättävät hyppytunnit kulutettiin isolla porukalla sohvilla istuen ja jutellen. Parhaassa tapauksessa vielä pelailtiin jotain. Ja naurettiin.   

sijaisena

Viime viikko on ollut merkittävä harppaus omalla opettajanurallani. Olen tehnyt kolme päivää sijaisuuksia kahdella eri koululla, ja vaikka se jostakusta voi tuntua säälittävän vähältä, minulle näillä sijaisuuksilla on ollut suuri merkitys. Olen joutunt kohtamaan ihan oikeasti sen tosiasian, että opettajana minun täytyy johtaa noin kahtakymmentä lasta ja saada heidät... no oppimaan ja sitten tietysti myös tottelemaan. En ole luonteeltani mitenkään vahva enkä pyri olemaan esillä. Tapanani on pikemminkin vetäytyä niistä tilanteista jo etukäteen, joissa luulen joutuvani ottamaan paljon vastuuta. Hyvät lähtökohdat siis opettajuudelle...

Koska luokan edessä oleminen ja tilanteiden haltuunottaminen ei suju minulta luonnostaan, olen joutunut tsemppaamaan itseäni tosi paljon, etten jännittäisi liikaa. Eikä se oikeastaan ole niin jännittävää enää siinä vaiheessa, kun on siellä luokan edessä ja aloittaa puhumaan, mutta se jännittäminen etukäteen! Se on pahinta. Tuntuu vähän siltä kuin odottaisi paiskautumista kylmään ja syvään kaivoon. Jossa sitten vain räpiköi. Ja oppituntien päätteeksi huomaa aina selvinneensä, mutta olevansa todella puhki siitä kaikesta tsemppaamisesta. Ensimmäisen sijaispäivän jälkeen kaaduin sohvalle ja ajattelin, että huilaan jonku kymmenen minuuttia. Nukuin puolitoista tuntia :)

Ensinnäkin haastavaa on se, että kaikki lapset ovat vieraita, eikä kenenkään nimiä tiedä. Ja sitten ei tiedä, millaisen roolin sitä opettajana ottaisi. Minun on vaikea kuvitella itseäni "natsi" opettajaksi, enkä pidemmän päälle tiedä, onko liian tiukka opettaja lastenkaan kannalta hyvä. Viikon aikana tuli kuitenkin huomattua, että levottomien luokkien kanssa pärjäämiseen saattaa tarvita todella tiukkaa linjaa. Eikä sitäminulta oikein löydy. Vielä. En kuitenkaan saa liikaa kaveeratakaan oppilaiden kanssa, koska silloin en anna itsestäni kuvaa turvallisena aikuisena. Joten mitenkä sen kultaisen keskitien löytäisi? Olla lempeä mutta jämäkkä. Kolmanneksi haastavaa on se, että kaikki lapset eivät opi samalla tavalla. Jokin yksinkertainenkin matikan juttu voi pienestä alakoululaisesta tuntua tosi vaikealta. Ja yritäpä siinä sitten keksiä, miten selittäisit asian niin, että toinen sen tajuaa. Neljänneksi haastavaa on se, että lasten kohtalot ja elämäntilanteet saattavat olla tosi surkeita. Jopa sijaisena näkee, että tuolla lapsella ei ole kaikki nyt ihan hyvin, mutta ei osaa kuitenkaan tehdä mitään asian auttamiseksi. Murehtii vain mielessään ja samalla tajuaa, että jokaisen koulun jokaisella luokalla on vähintään yksi lapsi, jolla on rankkaa niin koulussa kuin kotonakin. Niin oli aikanaan minun omallakin luokalla.

Paljonhan tässä on vielä opittavaa. Mutta kuten isäni aina jaksaa muistuttaa; Pitkäkin matka on aloitettava yhdellä askeleella.