keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Heistä

Tuulenpuuska heittää tyhjät kukkapurkit hyllyiltään pitkinpoikin pihaa. Mielessäni käy nopea ajatus, että lähtisin juoksemaan niiden perään ja haalisin ne takaisin paikoilleen. En kuitenkaan tee sitä, sillä työaika on jo loppunut. Tiedän. Ei niin pitäisi ajatella, vaan täytyisi aina ja jatkuvasti olla valmis ja vapaaehtoinen toimimaan toisten ja yhteisen hyvän puolesta. Mutta olen laiska ja mukavuudenhaluinen eivätkä sitäpaitsi kukkapurkit saa maailmaa kaatumaan. Jään pihalle kuitenkin räpläämään kännykkääni ja asettelen kuuloketta korvaani saadakseni radion kuuluviin. Samalla seuraan uteliaana erästä henkilöä, joka on myös parhaillaan lähdössä autolleen ja kotiin. Hän potkaisee yhtä kukkapurkkia pois edestään, muttei hänkään jää niitä keräilemään.

Kukkapurkkeja potkaissut mies näyttää Nuuskamuikkuselta. Ihan todella, hänellä on samanlainen hattu ja ulkoinen olemuskin täsmää. Hänellä on pitkähköt hiukset ja vain hyvin harvoin puhdas paita päällään. Hän tuntuu työssään tekevän kaikkea ja olevan aina perillä kaikesta. Lisäksi hän saa kuulemma kaiken aina kukoistamaan. Iltapäivällä he istuvat vierekkäin. Mies ja nainen. Mies rakastaa naista ja nainen puhuu miehelle. Hymyileekin. Naisella on kuitenkin oma elämä, jossain muualla, jonkun muun kanssa. Mies on usein vaiti ja kun hän puhuu, ääni on hiukan hassu. Mies ei tule koskaan saamaan tätä naista omakseen. Yleensä iltapäivisin, kun he istuvat vierekkäin, minä kuitenkin toivon, että jotain vielä tapahtuisi. Että he vielä saisivat toisensa. Joskus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti