Huomenna se koittaa taas. Muutto. Paluu. Paluumuutto Savonlinnaan. Uusi lukukausi ja harjoittelu, uudet ykköset koulun käytävillä, uudet kurssit (joita ainakin nyt näyttäisi olevan uskomattoman vähän), pimeys ja syyssateet hakkaamassa ikkunalaseihin. Kesäloma oli pitkä ja kesä oli hyvin kuuma, mutta siitä huolimatta - tai ehkä juri sen takia - en vieläkään haluaisi siitä luopua. En halua, että lämpömittari näyttää jälleen noin kymmentä lämpöastetta ja sisälläkin palelee.
Syksyssä on aina havaittavissa haikeutta ja hyppyjä tuntemattomaan. Syksy on suurten muutosten ja rohkeiden askelten ottamisen aikaa. Eräs ystävä päätti viikon sitten muuttaa ulkomaille ja aloittaa opiskelut siellä, nyt hän jo asuu yliopiston asuntolassa ja tutustuu kämppiksiin. Jotkut toiset ottavat hieman pienempiä askelia ja aloittavat opiskeluja uusissa kaupungeissa täällä kotosuomessa. Minulla ei tarvitse enää tänä vuonna ottaa suurta askelta kohti tuntematonta, koska tiedän mikä ja ketkä minua Savonlinnassa odottavat. Oma koti ja tutut rakkaat ystävät. Ja silti se jännittää, eikä perheen luota lähteminen tunnu kesän jälkeen yhtään sen helpommalta kuin aiempinakaan vuosina. Lähdön kynnyksellä sitä vain toivoisi, että voisi jäädä paikalleen. Tiedän kuitenkin, että parin vuoden takainen päätös olla hakematta Kajaanin okl:n johtui siitä, etten halunnut jymähtää paikoilleen. Olisin toki voinut hakea tänne, muuttaa keskustaan ja käydä kotona vaikka joka päivä. Mutta silloin en olisi itsenäistynyt, eikä kotona käymistä ja kotikaupunkia olisi oppinut arvostamaan. Näin silloin sieluni silmin itseni koluamassa näitä samoja katuja yhä uudestaan ja uudestaan, tylsistyneenä, kaivaten jonnekin muualle. Enkä sitä halunnut. Siis hyppään huomenna junaan ja katson kalenterista ajan, jolloin voin tulla taas tänne ja viettää viikonlopun kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti