Tupakoiva Eino Leino

Olen tehnyt kesäasioita. Juurikin sellaisia, joita en ollut suunnitellut ja jotka juuri siksi ovat tuntuneet aivan maailman parhaimmilta. Olen syönyt sieniä ja pekonia ja sen jälkeen lähtenyt yöuinnille yhden puolitutun ja kahden tuntemattoman ihmisen kanssa. Silloin totesimme, että maailmalta hankitut valotikut kelluvat ja niiden kanssa uiminen on oikeastaan aika mukavaa. Niidenkään valolla ei kuitenkaan voi pelastaa sitä, jos sukeltaa silmät kiinni ja nousee pintaan juuri jonkun vatsan alla. Silloin voi yllätetty hätäpäissään työntää sormen silmään.

Olen myös heitellyt elämäni ensimmäistä kertaa frisbeegolfia ja vihdoin ymmärsin, miksi se on niinkin suosittu laji. Jäin koukkuun, tosin uudelle kierrokselle ei ole vielä päästy. En myöskään ollut siinä aivan niin huono kuin olin etukäteen pelännyt. Samana päivänä lähdin myös kuokkimaan eräille syntymäpäiville ja totesin, että mansikkakakku käy aivan hyvin lounaaksi. Ja että syntymäpäiville voi mennä suoraan hikisenä sieltä radalta ainakin siinä tapauksessa, että sankari itse mainitsee merkkipäivästä vasta ovella.

Mutta kaikki kai loppuu aikanaan. Kesätöitä on jäljellä vain pari työvuoroa ja sitten odottaa jälleen muutto uuteen asuntoon, uudelle paikkakunnalle. Kävi myös se, mitä olin jo osannut pelätä. Eräisiin kasvoihin kiinnittyneet pilvilinnat romuttuivat erään viinaa täynnä olevan illan aikana. Mutta kaikki kai lopulta meni kuitenkin ihan hyvin. Ylitin itseni ja puhuin ihmisille asioista, joista en koskaan puhu. Lopulta pieni hetki muuttui kolmeksi tunniksi. Puoli seitsemältä lämmittivät jo auringonsäteet ja kaksi hevariukkoa istui juomassa kaljaa ihan lähellä, mutta kuitenkin patsaan takana piilossa siten, että heidän olemassaolo on helppo unohtaa ja puhua kuin kukaan ei kuulisi.

 Niin, ja se patsas. Eino Leino, jonka sormiin  joku oli työntänyt tupakan niin uskottavasti, että aluksi luulin sen kuuluvan taideteokseen.

Irrallaan

Kesä on kummallista aikaa. Sitä odottaa ja odottaa, sitten lopulta elää toisten nurkissa, tutussa kaupungissa, tehden asioita joita ei ole suunnitellut. Olo on tavallaan irrallinen koko ajan, koska mikään ei ole oikeastaan omaa. Kaikki on hukassa, rinkan pohjalla tai solukämpässä parin sadan kilometrin päässä. Mutta sitten kuitenkin kaupunki on tuttu. Se on se, jossa on kokenut nuoruuden angstit ja jossa ei kai koskaan kuvitellut viihtyvänsä. Mutta kun tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia mukavia kokemuksia peittämään vanhoja muistoja, niin yhtäkkiä sitä huomaankin olevansa ihan tyytyväinen.

Yhtenä päivänä pyöräilin keskustaan ja ajattelin, että on outoa tuntea tässä maailmassa edes yksi kaupunki näin hyvin. On outoa, että on yksi kaupunki, jonka katuihin ja kadunkulmiin on tarttunut muistoja. Tuossa silloin tehtiin sitä ja tuossa kaaduin. Tuossa on teatteri, jossa oli silloin se ja se esitys. Tuolla on vanha vesilaitos, jossa oli diskoja alaikäisille. Ja niin edelleen. Tämä ei tietenkään kaikille ole mitään outoa. Monet ihmiset viettävät elämänsä samoilla kulmilla. Mutta itse olen muuttanut sen verran usein, että en ole oikein koskaan tuntenut mitään kodikseni. Kaikki mitä oli lapsena, on unohtunut ja kaupunki muuttunut. Opiskleupaikkakuntia olen rakastanut, erityisesti Savonlinnaa, mutta sinne en enää valmistumisen jälkeen halua palata. Se aikakausi kuului yliopistolle ja niille ihmisille.

Nyt on heinäkuun alku. Haaveilen monista kesäasioista, mutta en tiedä kuinka moni niistä todella toteutuu. Ehkä pitäisi lakata haaveilemasta ja tehdä tänä kesänä juuri sellaisia asioita, jotka sattuvat kohdalle. Nauttia siitä, ettei ole lyönyt lukkoon kaikkea etukäteen.