Huhtikuu

Huhtikuussa on lupa jo haaveilla tulevasta kesästä. Huhtikuussa saa polttaa vielä kynttilää ja katsella, kun täysikuu nousee kerrostalojen ylle kirkkaan keltaisena. Huhtikuussa saa jättää koulutyöt tekemättä ihan vain siksi, että ulkona on lämmintä ja tekee mieli kävellä kuunnellen musiikkia. Huhtikuussa ei aina edes tarvitse kuunnella musiikkia, koska lintujenlaulukin tekee ulkoilusta riemullista. Huhtikuu on kuukausi, jolloin saa haahuilla ja hapuilla, olla menossa ja olla menemättä, miettiä tulevaa ja elää samalla tätä hetkeä niin täysillä ettei muuta muistakaan. Huhtikuussa saa herätä myöhään ja viettää laiskoja aamuja, mennä kouluun neljältä, köhiä katupölyn takia ja polkea pyörällä. Huhtikuussa saa lukea hömppäkirjoja ja kuunnella James Bluntia ja Lauri Tähkää, vaikka kaikki muut niitä vihaavatkin. Ne ovat huhtikuumusiikkia juuri minulle ja se riittää. Kotimatkat ovat huhtikuussa kuulaita, aurinko laskee, ilma tuoksuu keväälle ja ajatus rientää jossain tuhkapilvien korkeudella. Kotona voi odottaa pienen armeijan verran muurahaisia ja yhtäkkiä yksinäisyys valtaa mielen täydellä voimalla. Jos jo huhtikuussa likipitäen itkee tajutessaan, miten yksinäisen kesän tulee luultavasti viettämään, voiko sitä enää mitenkään miksikään muuttaa?

Lokit kirkuvat aamulla ja illalla ikkunan takana. Rakastan lokkeja ja niitten ääntä. Ne saavat minut hyvälle tuulelle, vaikka muuten tässä kaupungissa onkin joskus niin kovin vaikeaa elää.

Mikäs päivä tänään on?

Bilettämään lähteminen kesken viikon aiheuttaa sen, että viikonpäivät menevät ihan sekaisin. Kun nousee torstaiaamuna lähempänä puoltapäivää, tärisee ehkä hieman ja saa syötyä vain jugurttia, ei ehkä ihan ensimmäisenä tee mieli mennä kouluun. Aivot ovat ehdottomasti sitä mieltä, että nyt on sunnuntai, eikä tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään. Torstai-iltana, koulupäivän jälkeen, tuntuukin sitten ihan siltä, että on maanantai ja uusi viikko vasta alussa. Ja nyt on oikeasti perjantai, mutta minä elän jossain viikon keskivaiheilla, kaukana alusta tai lopusta. Ihmisten mieli on oikeastaan rutinoitunut pelottavan tarkasti tiettyyn rytmiin, ainakin siis niillä keillä elämässään jonkinlainen rytmi on.

Pidin äsken elämäni ensimmäiset kuvataiteen oppitunnit ja fiilis niiden jälkeen on erittäin hyvä. Pelkäsin näiden tuntien pitoa paljon, panikoin aikataulun paikkansa pitävyyttä ja sitä, tuleeko töistä yhtään sellaisia kuin olimme ajatelleet. Ohjaava opettajammekin oli vihjaillut siitä, että tunneille on mahdutettu aika paljon asiaa, eli saatamme joutua karsimaan jotain pois. Oppilaat olivat kuitenkin innostuneita uudesta tekniikasta ja jopa omien kasvojen piirtäminen sujui suuremmitta mutinoitta. Tekniikan opetus ei omalla kohdallani mennyt ihan putkeen, mutta töitä alkoi valmistua odotettua paljon suuremmalla tahdilla. Töiden jälki oli myös odotettua paljon parempaa ja ihme kyllä poikien ja tyttöjen töissä oli huomattavissa selvä ero. Poikien eduksi! Lopputulos oli se, että ehdimme käymään läpi jo seuraavan tunin alkuun suunniteltuja asioita ja oppilaat pääsivät ehkä jopa hieman etuajassa välitunnilla. Alan jo pikkuhiljaa uskoa, että kyllä minusta vielä ihan hyvä opettaja tulee.

Kohta suunta kohti Kajaania ja pitkää mukavaa matkaa musiikin ja herkkujen parissa. Jospa ne junatkin olis jo ajoissa ja pääsis ajoissa perille.

kanssanne hetken

Olen talossa, jossa en ole ennen käynyt. Eteistä peittää ruskea matto ja mietin, mihin nurkkaan tyrkkäisin kuraisen ja arkisen reppuni. Talon emäntä esittelee huoneita, vaaleita seiniä, ylioppilaskuvia ja kirjahyllyjä. Saamme teetä ja keksejä. Tunnen itseni tervetulleeksi, tunnelma on rento ja mukava. Pian auto ajaa pihaan ja siitä purkautuu pihamaalle lisää nuoria. Sohvat ja nojatuolit täyttyvät, kääretottu kaivetaan pöytään ja musiikki laitetaan soimaan.

Hetki kiistellään siitä, mitä peliä pelataan, mutta lopulta yksimielisyyteen päästään. Peli vaatii loogisuutta ja välillä huomaan kurkkivani toisten siirtoja, vaikka se on kiellettyä. Annan kuitenkin omien nappuloideni olla paikoillaan ja saan pisteitä ihan hyvin. Oloni on hieman ulkopuolinen, tuntuu hassulta olla pelaamassa lautapelejä ihmisten kanssa, joita aiemmin on vain nähnyt teatterin lavalla, prokkisblogien kuvissa ja paikallislehden mainoksissa.

Lähdemme kotiin autokyydillä. Autossa soi musiikki, jota en voisi koskaan kuvitella omien kavereideni kuuntelevan. Sellainen hipahtava, paikoin psykedeelinen. Matkalla suunnitellaan automatkaa Jäämerelle ja sen jälkeen autokouluun menoa. Tunnen kaukaisesti kuuluvani joukkoon, vaikken kuulukaan. Kun nousen autosta, jään kaipaamaan musiikkia, ryhmää, outoa huumoria ja yhteistä naurua.