Keskitalven juhlaa

Lumikon jälkiä hangella. Koirat singahtelevat tohkeissaan niiden jäljessä ja upottavat jokaiseen painaumaan kuononsa. Tuntuu kummalta ajatella, että lumessa voisi vielä olla jäljellä eläimen tuoksua. Koko joulupäivän pakkanen lähentelee kolmeakymmentä astetta ja yön tunteina se käykin kahdessakymmenessäyhdeksässä. Ulkona liikutaan vain muutama tunti päivässä, silloin kun on valoisaa. Kaikista parasta on ottaa koira vapaana mukaan ulos ja potkia sille palloa jäällä. Jäällä on paljon tilaa juosta ja siellä tuulee aina. Jää myös paukkuu pelottavasti, joskus se paukkuu ihan jalkojen alla. Muistan, kun joskus pari vuotta sitten jää oli ihan sileä ja luistelin siellä pikkusiskon kanssa. Luistelin silmät kiinni ja kaaduin ja juuri silloin jää paukahti kovasti allani. Säikähdin, koska ääni muistutti tykkien ääntä.

Metsä on ihan äänetön. Tai ei ihan. Eilen kuulin lenkillä tikan hakkaavan jossain ja tänään oli tiaisten parvi lentänyt lähikuusiin piiskuttamaan. Mutta muuten on hiljaista ja valkoista. Valkoista ja hiljaista. Kynttilöitä palaa pihalla, lyhdyissä ja jäälyhdyissä, jouluvalot hohtavat sisällä. Kuu kumottaa iltaisin ja öisin jään yllä ja tekee kaikesta aavemaisen hopeaista ja sinistä. Voisin hyvin kuvitella suden juoksevan pitkin hankea. Ulvovan. Äh. Minun mielikuvituksella on parasta pysyä pimeällä sisällä. Paitsi vessassa on pakko käydä. Vessareissuihin pitää varustautua toppavaatteilla ja lyhdyllä. Ottaa hiukan rohkeutta mukaan. Tähän asti niistä on selvitty kunnialla.

Viimehetket, vähän sinne päin ja näin

Tiskipöytä lainehtii vielä likaisista astioista, vaatevuoret ovat sen sijaan jo löytäneet tiensä pyykkikoneeseen. Olisi ilmeisesti aika alkaa valmistautua pakkaamiseen ja saada paikat sillä tavalla kuntoon, että olisi sitten tammikuussa mukava palata siistiin kotiin. Viimeiset pikkujoulut olivat eilen ja venyivät aamun viimeisille pikkutunneille. Tänään ei onneksi tarvinnut mennä kouluun kuin vasta kahdeksi, joten aamu oli kerrankin kaikin puolin onnistunut. Sai nukkua myöhään, herätä ja syödä rauhassa, kuunnella radiota ja kuitenkin olin koululla jo kahtakymmnetä vaille kaksi. Viimeinen musiikintunti kului hiukan levottomissa tunnelmissa. Kitaran soitto ei sujunut, mutta rytmimunan soitto sen sijaan sujui, ainakin jotenkuten. Hupia tuntiin tuotti varsin onnistunut T:n kokoama yhdenmiehenorkesteri, soittimina kitara, rytmimuna ja marakassi :)
Tottapuhuen musiikki on kyllä aihe, josta en voisi varmaan vähempää ymmärtää.

Olen havainnut itsessäni yhden aika häiritsevän piirteen. Tämä piirre on korostunut viimeaikoina ainakin teknisentyön tunneilla ja eilen, kun lähetin joululahjan postissa. Yleensä olen ajatellut olevani melko tarkka ihminen ja olen aina hoitanut esim. kouluhommat pois ajallaan sun muuta. Nyt olen kuitenkin huomannut asian olevan oikeastaan täysin päinvastoin. Tietyissä asioissa olen hyvin suurpiirteinen, enkä viitsi välittää asioista, jotka menevät "ehkä vähän väärin". Jälkeenpäin tietenkin harmittaa, kun sorvaus ei sitten onnistunutkaan ("no ei kai sen keskipisteen nyt IHAN keskellä tartte olla") tai jos jakkaraan jäi hieman epätasaisia paakkuja vahaa ("no en mä kyl enää jaksa tän kanssa nyhertää"). Eilen sitten lähetin postissa a4 kokoisia kirjekuoria (ja myös muuta pienikokoisempaa) eräälle henkilölle joululahjaksi. Ostin lähetyspaketin, joka oli kooltaan juuri A4. No, kaikki muut asiat sinne mahtui, mutta nämä kirjekuoret oli pakko taivuttaa keskeltä. Suurpiirteisyys iski jälleen "No, ei kai se nyt niin paljon haittaa, jos niissä on taitos keskellä". Tyytyväisenä lähdin postista, vaikka tietenkin asia jäi hieman harmittamaan. En kuitenkaan viitsinyt enää uuttakaan lähetyspakettia ostaa, joten annoin asian olla. Tänään kun puhelimessa äidille asiasta mainitsin, hän kutakuinkin suuttui ja sanoi, ettei lahjan saaja varmasti niitä kuoria voi enää käyttää, koska on niin tarkka. Ja siihen se puhelu sitten katkesikin.
Siispä miksi miksi minä en van osaa olla tarkka? Miksi minun pitää aina antaa periksi sille "no ei kait se nyt niin paljon haittaa" -jutulle. Kun sitten kuitenkin tietää, että haittaa jälkeenpäin. Onko se niin vaikeaa siinä tilanteessa ottaa ja hoitaa asiaa kunnolla? Mitata ne helevetin kappaleeet sata kertaa sillä millimetriviivaimella tai ostaa sitten uusi lähetyskuori jos huomaa, että edellinen onkin liian pieni. Ehkä mun pitäisi tehdä uudenvuodenlupaus tästä asiasta ja koettaa pitää siitä kiinni ainakin kevään tekstiilityön kurssin ajan. Jos vaikka kerrankin joku työ onnistuis...

Satunnaisia havaintoja

Joulkalenterin luukut aukeavat huolestuttavaa vauhtia, lumi tekee kaikesta kauniimpaa, yöradio-paras radio, koulujuttuja ei oikeastaan kannata tehdä ennen kuin on ihan pakko, jotkut nimeävät opiskelun harrastuksekseen, pimeys tekee olon väsyneeksi, ja väsymys voi iskeä hyvin odottamattomalla hetkellä, joulukalenterin suklaa on yleensä aina hyvää, vanhukset näyttävät hassuilta hyppiessään yhdellä jalalla koettaessaan saada vettä korvasta, joulutorttujen tekoon tarvitsee myös kananmunaa (voiteluun), joskus saa inspiraation kuunnella levyjä, jotka on jo luullut haudanneensa ikuisiksi ajoiksi levyhyllyn syvimpään nurkkaan (=Anssi Kelaa), joululoman odottaminen on ihanaa. LOMA

Tällä viikolla olen ollut jo valmis itsekin nimeämään opiskelun harrastuksekseni. Koululla on kulunut hurjan monia tunteja, mutta oikeastaan olen vain nauttinut siitä. Tai no, ironista kyllä, olen nauttinut niistä tunneista, jotka vietän siellä ns. omasta tahdostani, mutta heti jos pitäisi keskittyä johonkin oikeaan, lukujärjestykseen merkattuun toimintaan, into laantuu. Jaksan suunnitella ja toteuttaa ryhmätöitä sohvilla istuen, syödä puuroa puurojuhlassa, istua lähes puolitoista tuntia vapaaehtoisesti luennolla kuuntelemassa luentoa aiheesta "Voiko Jumalaa tutkia?" tai soittaa pianoa pianoluokassa. Mutta ehkä se onkin niin, että nämä juuri ovat niitä tärkeimpiä ja muistamisen arvoisimpia asioita, eikä niitä pitäisi vähätellä. Pitää kiittää ja kehua koulua. Hyvä koulu. Minun koulu.

Joululoman läheisyyden voi onneksi jo aistia. Tuntuu ihanan helpottavalta tietää, että ihan kohta pääsee moneksi viikoksi kotiin, pois näistä ympyröistä, saa vähän huoahtaa pitkän syksyn jälkeen.

Hetkiä ja päiviä

Kulunut viikko on lentänyt kuin siivillä ja samalla kestänyt pienen iäisyyden. Valitan usein, ettei elämässäni tapahdu koskaan mitään, mutta sitten tulee tällaisia aikoja, joina iltaa ja aamua, eilistä ja huomista, ei enää osaa yhdistää samaan palapeliin sopivaksi.

Tasan viikko sitten kävelin vielä koiran kanssa Kajaanissa, kävin saunassa ja katselin Talentia. Olin kotona. Tiistaina juhlin synttäreitäni täällä, isolla porukalla, pienessä kodissani. Mustikkatahrat matossa ja pahanmakuiset karjalanpiirakat pakkasessa, englanninlakurasia nurkassa ja parhaistakin parhaat videot kamerassa muistuttavat juhlista. Juhlien jälkeen jäimme vielä niitten tärkeimpien kanssa höpöttelemään syvällisiä, loikoilemaan ja antamaan ajan kulua yön tunneille.

Arkipäivät kuluivat harmaudessa, omassa yksitoikkaoisuudessaan. Uimahalli, tanssisali ja ulkoilma huolehtivat riittävästä liikunta-annoksesta. Perjantain koittaessa raahauduin koululle huomattavan aikaisin ja tein huomattavan monta tuntia erästä koulutehtävää. Pohjapiirrosta, tilaa. Suunnittelin tilaa. Aika kului ja tila sain sisuksensa, värit ja muodot. Tila ja sisustus tuli myös ymmärretyksi. Ilta kului hyvin eri merkeissä. Ilta kului baarissa, katsellen upeaa ilotulitusta, kuunnellen englantia ja räppiä (?), tuntien ulkopuolisuuden oloa, iloa ja juuri niitä pieniä onnenhetkiä, joita syntyy jos oikea porukka on koossa, oikeassa paikassa. Ilta jatkui yön pikkutunneille, baariin ja viimeisiin hitaisiin. Grillin ja muutaman pummitun ranskalaisen jälkeen kotiin.

Aamulla lähdinkin bussiin ja Jyväskylään. Junassa äiti ja pikkusisko paimensivat perheemme kahta koiraa, joista toinen oli ensimmäistä kertaa pitkällä matkalla. Nukuimme hotellissa ja aamupäivän/päivän olimme koiranäyttelyssä. Koiranäyttelyt ovat oikeastaan aika hermoja raastavia. Hirveän paljon aikaa kulutettavaksi ja vain pieni hetki kehässä. Eikä siinä mitään, jos olisi mukana ns. helppo koira, mutta meillä molempien kanssa saa olla koko ajan varuillaan. Toinen vielä pentuuttaan hötkyilee joka suuntaan ja haukkuu, toinen saattaa maata pitkät tovit rentona maassa, mutta sitten kun ohi sattuu kävelemään joku väärä nelijalkainen, alkaa hirveä ärinä ja murina. Hyvät arvostelut me kuitenkin molemmille saatiin.

Nyt olen taas kotosalla, pyykit on koneessa ja vatsa täynnä, odotan innolla alkavaa Talentin finaalia. Oma suosikki on jo valittu, oli heti ensi-esiintymisestä asti, mutta periaatteen vuoksi en aio äänestää. En halua rahallisesti suosia tositv-formaatteja.

Kotini on siellä missä minäkin

Vietin viikonloppua kotikulmilla Kajaanissa. Perheeni oli sitten viimenäkemän muuttanut uuteen asuntoon ja pidin paikasta kovasti. Jollain tavalla tähän uuteen "kotiin" oli huomattavasti helpompi tulla, koska paikkaan ei liittynyt minkäänlaisia muistoja. Vaikka ensialkuun ajatus siitä, että uudessa asunnossa ei ole enää omaa huonetta minulle tuntui pahalta, huomasin pelon nyt turhaksi. Nyt minun ei tarvinnut enää nukkua tyhjässä huoneessa ja muistella, miltä se näytti vielä vuosi sitten, eikä mieleen tulvahdellut muistoja huoneessa vietetyistä illoista, kouluaamuista tai viikonlopuista. Ylipäänsä mikään ei muistuttanut mistäään ja se tuntui hyvältä. Muutos on osa suurempaa muutosta, joka liittyy kasvamiseen ja aikuistumiseen. Koska Kajaanissa ei ole minulle enää mitään oikeaa "kotia", on luonnollista, että alan yhä enemmän pitää tätä nykyistä kämppääni kotinani. Ja mikäs siinä. Viihdyn täällä erinomaisesti ja jokainen päivä kasvattaa ja tuo lisää muistoja, jotka sitovat minua tänne vahvemmin.

väsynyt päivä

Kävelin eilen räntäsateessa eestaas kaupungilla, lainasin kirjastosta mielenkiintoisia kirjoja, jotka nyt houkuttavat tuossa yöpöydän reunalla. Pilaisn kävellessäni uudet hienot kenkäni, jotka nyt odottavat kohtaloaan kenkäkaupan tiskin takana. Palasin vielä kouluunkin, pyörin tyhjässä tilassa ja koetin pohtia, miten sitä voisi sisustaa uudella tavalla siten, että tila palvelisi muun muassa tiedon etsintää ja jakamista. Pelkillä tietokoneilla tilan täyttäminen olisi aivan hirveä ratkaisu. Onneksi muitakin ideoita on jo keksitty.:) Kotona nukuin tunnin päiväunet, joilta havahduin hätkähtäen
"Joko pitää lähtä kouluun..?" Tajuttuani, ettei kyse ole kouluaamusta, vaan iltahippoihin lähtemisestä, kulutin yllättävän helposti pari tuntia syömiseen, suihkuun ja iltaan valmistautumiseen.

Luokkalaisten kanssa syötiin, juotiin, höpöteltiin ja laulettiin Sing Staria monta tuntia, jonka jälkeen suunnattiin vielä kaupungin hurjaan tiistai-yöhön. Vaikka porukkaa oli liikkeellä melko paljon, oma juhlatuuleni latistui melko nopeasti. Vähän siinä tanssittiin ja kierreltiin ympäriinsä, mutta melko nopeasti teki mieli lähteä tallustamaan kotia kohti. Kaikkialla oli lumista ja kaunista verrattuna syksyn harmauteen.

Tänä aamuna olin ihan tyytyväinen siihen, että olin lähtenyt niinkin hyvissä ajoin kotiin. Sängystä nouseminen ennen seitsemää tuntui melkoisen suurelta ponnistukselta jo nytkin ja saatika se, että olisi saanut itsensä valmiiksi kouluun. No, puoli yhdeksän maissa löysin itseni kuitenkin jo höyläämästä jakkaranjalkoja puutyöluokasta, joka muistutti oikeastaan enemmän joulupukin pajaa. Kaikki hakkasivat, sahasivat, paukuttivat, kolistelivat töidensä kimpussa, sahat vinkuivat korvia särkevästi, joku kirosi epäonnistunutta sahausta ja opettaja yritti ehtiä neuvomaan jokaista parhaansa mukaan.

esikuva

Kaikilla meillä on esikuvia, malleja, ihailun kohteita, idoleita. Henkilöitä tai hahmoja, joiden kaltaisia haluaisimme olla, joiden käyttäytymistä ja vaikkapa pukeutumistyyliä yritämme matkia. Aina ihailun kohdetta ei tarvitse itse tuntea, voi olla, ettei ole koskaan edes nähnyt häntä oikeassa elämässä. Silloin ehkä ihailee enimmäkseen vain mielikuvaa, jonka tästä henkilöstä on saanut.

Ehkä se, millaisia esikuvia itsellemme olemme valinneet, kertoo jotain meistä itsestämme. Se kertoo jotain siitä, millaisia itse haluaisimme olla, mutta emme ole. Omia esikuviani yhdistää taipumus haaveiluun ja hetkessä elämiseen, maailman katsomiseen ei niinkään järjen vaan tunteen kautta. Kiinnitän huomiota myös sellaisiin henkilöihin, esimerkiksi koulussa, jotka eivät koko aikaa tuo itseään esille, mutta osoittavat silti olevansa itsevarmoja ja valmiita toimimaan yhteistyössä muiden kanssa.

Osa ihailunkohteista unohtuu, mutta ne tärkeimmät jäävät elämään. Ne alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa elämään, niihin valintoihin joita tekee, ehkä jopa maailmankatsomukseen. Omalla kohdallani ainakin. Olisin varmasti erilainen ihminen, jos en olisi koskaan löytänyt Smg:n musiikkia ja Terhi Kokkosen sanoituksia, jos en olisi koskaan lukenut tätä tai tätä blogia, jos en koskaan olisi löytänyt itseäni harrastajateatterin mustalta lattialta tai lukenut niin paljon kirjoja.

Huomasin tänään, äsken, että osa tietokoneeni näppäimistä on kulunut jo ihan sileiksi. Hip. Huomenna hieman humalaa.

Betonikaupunki

Aurinko paistoi sinä aamuna pitkästä aikaa. Ulkona oli pakkasta ja nurmi rasahteli kuuraisena jalkojen alla. Ehdimme nipin napin ostaa junaliput asemalta ja suunnistimme Helsinkiin menevään junaan. Junassa nuori nainen luki kirjaa tutkivasta oppimisesta. Nainen oli pukeutunut löysään harmaaseen mekkoon ja paksuihin sukkahousuihin. Hänellä oli suuret mustat silmälasit, jotka jättivät rannun hänen nenänsä varteen. Kun konduktoori kuulutti junan myöhästyvän aseman ruuhkan takia, nainen alkoi jutella meille. Hän kertoi työstään ja koulutuksestaan, nuorista, joiden kanssa hän työskentelee ja siitä, miksi lukee kirjaa tutkivasta oppimisesta ihan vapaaehtoisesti. Vähän aikaa haaveilin, että voisin joskus elää samanlaista elämää kuin hän, siis käydä työssä Helsingissä ja työskennellä nuorten ja median parissa.

--

Lapset eivät suunnista metsässä. He suunnistavat betonilähiössä ja etsivät eläimiä rakennuksien seiniltä. He käyvät kerran vuodessa hiihtämässä. He leikkivät välituntisin vanhalla parkkipaikalla. Heidän koulunsa on tiilinen ja ulkoapäin aika ankean näköinen rakennus. Olenko siis outo, kun aloin heti haaveilla työpaikasta Helsingissä? Miksi haluan nähdä metsien ja järvimaisemien sijaan erivärisiä betonitaloja, ihmisiä, merta ja asfalttiteitä? Ehkä se johtuu siitä, että olen aina asunut pienissä kaupungeissa ja päässyt noin kerran-kaksi vuodessa Helsinkiin. (Joka sekin on pieni kaupunki oikeisiin suurkaupunkeihin verrattuna.) Ehkä siinä on sellaista viehätystä, joka haihtuisi kun siellä vähän aikaa asuisi. Ehkä siihen vaikutti huonosti nukuttu yö ja auringonpaiste, joka teki kaikesta kaunista. Tai ehkä ne lapset, jotka juoksivat tiilistätolppaa ympäri, jahtasivat toisiaan ja nauroivat. Olivat kaikki maahanmuuttajia, eripuolilta maailmaa.


--

Tuo mulle pieni lapsi,
joka kertoisi sen,
mikä on tärkeää,
en sitä itse nää.
Opeta minulle se leikki,
jota pihoilla lapsena leikittiin.
Kuvia selkään piirrettiin.

Vie minut takaisin betonikaupunkiin,
jonka varjoihin kadottiin.
Hukuta minut silmiisi yönsinisiin,
jättiläisen suolakyyneliin.

Olavi Uusivirta -Betonikaupunki

Istun, olen hyvällä tuulella ja kuuntelen The Killersiä

Tänään on pitkästä aikaa ollut mukava maanantai. Koulua oli vain muutama hassu tunti ja nekin iltapäivällä. Kerrankin sai herätä aamulla kaikessa rauhassa, mennä kouluun silloin kun sattui lähtemään ja soittaa lähes kaksi tuntia pianoa. Ja kun lähti koulusta, ei ollut mahaa raastava nälkä, vaan sellainen olo, että "kohta voisi syödäkin". Nyt on läksyt (enkun keskustelutuokion suunnitelma) tehty ja kello on vasta puoli seitsemän. Mitä autuutta. Ja tentistä, jossa hylkäysprosentti oli aikamoinen, minun arvosana ei ollut sen vähempää kuin neljä :) Tosin jo tentin jälkeen tiesin, että olin osannut vastata kumpaakin kysymykseen oikein, eli osasin odottaakin ihan hyvää numeroa, mutta silti jaksan olla iloisen yllättynyt. Pisteenä iin päälle sain vielä tänään kutsun/pyynnön/vaatimuksen lähteä helmikuussa Anna Puun keikalle ja lupauksen/oletuksen/varmistuksen eturivin paikoista. Whipii!!

Asioita

Vihreä kitaralaatikko junan hattuhyllyllä, rapiseva sipsipussi, rumat, ihanan lötköt vaatteet, musiikki, tekstiviestit, linja-auto pimeällä mutkaisella tiellä, myöhäiset kulkijat.
Koulussa vielä neljän jälkeen, nälkä, väsymys, vitutus, ruotsin esitelmä, liian vähän aikaa istua sohvilla ja sosialisoitua, seitsemän sekuntia tolpassa roikuntaa, hyväksytyt tentit, tuleva pianotentti.
Pimeä koti, facebook, sisustusohjelmia, kuollut kukka, radio, vaikeat ruokapäätökset, pudonneet vaahteran lehdet tiellä, kotitehtävät joita ei jaksaisi tehdä, asioiden pohdinta.
Baarissa istuskelu, levottomuus. Huonosti nukuttu yö.

Yllätyssynttärit, jännitys, onnittelulaulu, shakkipelin ja lautapelin pelaus, herkut, höpöttely, häälaulut, itku, hankaluus, ilo, yhteisöllisyys. Väliin jääneet big brother jaksot.
Uninen aamu, pikkupoika, joka oli jättänyt pyörän tielle ja ryhtynyt haravoimaan, toinen pikkupoika, joka käveli hoitajan kanssa käsi kädessä ja roikutti pehmopupua korvasta toisessa kädessä. Tanssitunti, vaikeat askeleet, haaveet hienoista puvuista, sitä odotellessa. Vaiheilu. Viikonloppu täällä vai kotona? Muuton hyörinöissä vai viihteellä? Tanssittais.

Käännän pääni olen lähtövalmiina

Sää vaihtuu ulkona viikon sisällä harmaasta syksystä talveen ja takaisin keväiseen aurinkoon. Lämpötila ei kuitenkaan muutu. Palelee kroonisesti koko ajan. Tätä taas seuraavat kuukaudet :( Smg laulaa upeasta päivästä radiossa. Minäkin tahtoisin oppia tekemään piruetin tai kompastua johonkuhun lasikaupan edessä. Onkohan täällä edes lasikauppaa?

Aamuyöllä heräsin ja tajusin, että minulla on vielä tunti aikaa nukkua. Pääni oli vähän aikaa vapauttavan tyhjä kaikista ajatuksista. Tiedättekö, se on kumma tunne, kun heti herättyään ei muista, mitä on edellisenä päivänä ajatellut tai tehnyt. Tai mitä on ylipäänsä koko elämässään ajatellut tai tehnyt. Ja sitten kaikki alkaa pikku hiljaa palailemaan. Yksi kerrallaan ajatukset täyttävät taas mielen, ja kaikki on aivan kuin nukkumaan käydessä. Voisikohan kuitenkin olla mahdollista, että joskus ei vain sitten muistaisikaan? Että miettisi ja miettisi "mitä minulta odotetaan tänään?", mutta ei saisi yhdestäkään langasta kiinni. Se voisi olla aika pelottavaa. tai toisaalta, jos ei tiedostaisi sitä itse, olisi varmaan tullut hulluksi :)

Väsyttänyt tänään koko päivän. Nukuin kait yöllä liian vähän. Tai sitten se on vaan tämä opiskelu. Kun on sitä ja tätä vähän koko ajan. Eilenkin oltiin koululla vielä seitsemältä illalla. Mutta minä pidän tästä, joka tapauksessa tätä jaksaa, kun tietää opiskelevansa oikealla alalla.

Syysillan kadonnut valo

Kuuma terä saa tinalangan sulamaan ja leviämään hehkuvana liemenä kahden teräslevyn väliin. Kun tina jähmettyy, ovat teräslevyt kiinnittyneet toisiinsa. Tätä kutsutaan pehmytjuotoksi ja tätä harjoittelin tänään koulussa. Erään kerran kun en onnistunut, sain aikaan pieniä tinahelmiä, joka oli aika mielenkiintoista. Pidän aika paljon teknisistä töistä :)

Koulussa oli tänään hämärämpää kuin tavallisesti. Se ei johtunut siitä, että sisätilat olisi yritetty sovittaa yhteen ulkona vallinneen hyvin harmaan ja syksyisen tunnelman kanssa, vaan energiansäästö tempauksesta. Minusta hämärä koulu oli jollain tavalla hyvin tunnelmallinen eikä se synkistänyt mieltä, kuten olisi ehkä saattanut odottaa. Oikeastaan tuli vain tavallista kotoisampi olo. On hassua huomata, että tällaisilla aivan pienilläkin muutoksilla voi arkipäivä tuntua erilaiselta. Ja näinä syysiltoina, kun valo on jo ulkoa kadonnut ja kun koko päivän on kulkenut muutenkin heikossa valossa, voi antaa itselleen luvan olla kotonakin sytyttämättä kattovaloja ja istua kynttilöiden tunnelmassa.

Kaksi perhosta lepatteleekin nyt ikkunalaudalla. Ikkunan takana näkyy sateen kastelema katu ja maahan sataneet vaahteran lehdet. Biologian kirja odottaa sängyllä lukemista ja tiskit keittiössä sitä, että joku tulisi ja tiskaisi. Minä odotan sitä, että kello tulisi yhdeksän ja voisin tehdä jokaviikkoisen matkan Karjalan kunnaille. Haikailla hetken kesää.

Voi miten mukava uusi viikko...

Miten on mahdollista, että aina kaikki kaikki kaikki asiat kasaantuvat muutamien päivien tai viikkojen ajalle? Nyt seuraavan kahden viikon sisällä odottaa kaksi tenttiä, yksi ISO palautuspäivä sekä neljä pienempää juttua, mitkä pitää saada palautetuksi ja sitten vielä kaksi seurantatuntia jollain koululla, jotka myös pitää saada sovitettua sekä omaan että koulun lukujärjestykseen. Huoh huoh. Ehkä joku sitten parin viikon päästä kerää minun hajonneet palaset takaisin yhteen ja puhaltaa uuden hengen virtaamaan sisääni.

__

Lauantaina ei kuitenkaan ollut stressistä tietoakaan. (Paitsi ehkä vähän päivällä, kun tahkosin yhtä tenttikirjoista läpi kovalla tohinalla). Illalla sain luokkalaisia luokseni kylään, oikeastaan ensimmäisen kerran koko Savonlinnassa olon aikana kokoonnuttiin nimen omaan minun luokseni. Tarkoitus oli pitää Disney-ilta ja jatkaa sen jälkeen baarin puolelle vähän tanssimaan. Elokuvaksi valikoitui Kaunotar ja hirviö, joka oli ainakin minulla yksi ehdoton lapsuuden suosikki. Vaikka useat kohtaukset näyttivät näin aikuisena vähän latteilta, oli elokuvassa myös paljon sellaista, johon ei lapsena ollut kiinnittänyt huomiota, ja joille nyt repeiltiin ihan urakalla.

Illemmalla käppäiltiin vielä baariin. Tällä kertaa ei menty sinne meidän kantapaikkaamme, vaan kokeiltiin vähän kauempana sijaitsevaa rock-henkistä paikkaa. Vaikka baari ei ehkä ollut ihan sellainen, jonne ensimmäisenä olisin haluamassa uudestaan, oli kivaa vaihtelua välillä kuulla baarissa jotain muutakin musiikkia kuin ainaisia Poker faceja ja kumppaneita. Ilta oli mukava, ellei ihan viimeistä välikohtausta oteta huomioon. Baarista tosiaan lähdimme samaan aikaan, kun erästä miestä talutettiin ambulanssiin päähän osuneen tuopin tuottaman haavan takia. Ei ole kivaa nähdä verta joskus kolmelta aamuyöllä.

Matkalla

Herätyskello soi ja kömmin unenpöppörössä vuoteen laidalle istumaan. Vedän peittoa tiukemmin ympärilleni ja avaan samalla radion. Lady Gaga vonkuu Paprazzista ja pohdin, miten se jaksaa jo näin varhain. Vaihdan kanavan iskelmälle, jossa soi paremmin aamuoloiluun sopivaa musiikkia.

Busissa istuu jo ihmisiä. Yksi luokkalainenkin on flunssaisena lähtenyt kotimatkalle ja mielessäni pyörii sekunnin murto-osan ajan huoli omasta terveydestäni. En halua sairastua uudestaan, koska vasta vähän aikaa sitten paranin. En kuitenkaan halua murehtia sitä nyt. Sen sijaan ihastelen yöpakkasen aiheuttamaa kuuraa pelloilla ja auringonnousua järven selkien yllä. Pian torkahdan ja nuokun monta tuntia tajuamatta mistään mitään.

Puolivälissä matkaa päätän herätä ja koetan torjua unisuutta syömällä sipsejä :) Huomaan myös saaneeni tekstiviestin, joka nostaa väkisin hymyn huulille. Piristyn lisää ja kuuntelen vähän Lauri Tähkää. Iisalmessa vaihdan bussia ja saan jaloitella puoli tuntia. Kahviossa vanha nainen myy kahvia ja juttelee pelikonetta hakkaavalle nuorelle miehelle pipoista ja siitä, mistä niitä kannattaa ostaa. Ulkona eteeni pölähtää oranssiin takkiin ja sulkakoristeiseen hattuun sonnustautunut mummeli. Hän on kuin suoraan jostain 50-luvun suomi-filmistä.

Perillä paistaa aurinko ja kävelen lammenrantatietä kotiin.

Meilläpäin ei itketä lauantaina... eikä tiistaina.

Uusi lukuvuosi on lähtenyt käyntiin jotenkin paljon aktiivisemmin kuin viime vuosi Fuksivuodelta en taida muistaa kuin yhden tai kaksi kertaa, jolloin oltaisi oltu kavereiden kanssa jossain riennoissa tiistai-iltaisin. Nyt on sitten oltu sitäkin enemmän, eikä putkelle oikeastaan vieläkään taida näkyä loppua. Hoplaa.

Eiliselle oli järjestetty yliopistolaisten ja amk:laisten yhteiset lukukauden avajaiset paikalliseen baariin. Teemana avajaisissa oli casino, eli toinen toistaan hienompia mekkoja, koruja ja aurinkolaseja ihmisiltä saattoi bongailla. Ja tietenkin poikia puvuntakeissaan, rusetti kaulassa. :)Meidän porukka tosin saapui baariin sen verran myöhään, että paras aika oli jo ohi, eikä sisäänpääsystäkään olisi enää tarvinnut maksaa. ( Ja sekös ärsytti köyhää opiskelijaa, joka oli maksanut siis ihan turhaan 4 eyroa). Baarissa hurahti helposti muutama tunti, jonka jälkeen suunniteltiin siirtymistä tanssilattiaiseen baariin.

Loppuilta olikin sitten pelkkää alamäkeä. Saldona yksi hävinnyt takki, yksi ahdistelija miekkonen, huonovointisia kavereita, tanssimista typerien kappaleiden tahtiin tyhmässä baarissa ja tanssimista parempien kappaleiden tahtiin aivan tyhjässä baarissa. Kokemushan sekin on, mutta ihan mielelläni lähdin polkemaan kotia kohti, ja mikä parasta tietenkin: tihkusateessa kengät märkinä.

Just puhuttiin...

Kävin äsken lenkillä J:n kanssa ja juteltiin hetki blogeista ja siitä, mitä tänne oikeastaan pitäisi kirjoittaa. Pitäisikö kirjoittaa "tänään tein sitä ja sitä ja sitten näin sen ja juteltiin sitä". Oma mielipide on se, että joskus juuri tällaiset postaukset on niitä parhaita ja siksipä aionkin tehdä juuri nyt sellaisen postauksen. Hah.

Siispä tänään söin niukan aamupalan ja kävin ennen koulun alkua apteekissa ostamassa yskänlääkettä, että saisin tämän rasittavan ja kurkkua kutittavan yskän aloilleen. Pianoakin jaksoin taas käydä vähän pimputtelemassa, mutta jokseenkin turhauttavalta se tuntuu. Vuoden on tahkonnut ihan samoja kappaleita (Ihme ja kumma, Käkkärämänty, Tuulien teitä jne), mutta edelleen jokaisen soinnun joutuu miettimään ja laskemaan etukäteen niin, että soittoon jää typeriä taukoja.

Koulussa opiskelimme tänään opetustyön etiikkaa ja kvalitatiivisiä tutkimusmenetelmiä, joka ihme kyllä vaikuttikin kiinnostavalta oppitunnilta. Päästään toivonmukaan tekemään tutkimusta opettajien pukeutumisen (ja ulkoisen olemuksen) vaikutuksesta ts. mten se vaikuttaa oppilaiden käytökseen opettajaa kohtaan ja sitä kautta sen vaikutuksia esim. auktoriteetin ylläpitämiseen. Luultavasti siitä kandistakin ja gradusta varsinkin tulee selviämään kunnialla läpi, kunhan vain aihe on riittävän kiinnostava.

Koulun jälkeen kävin J:n kanssa kirjastossa, poljin kotiin, tein ruokaa (ekaa kertaa soijaa jauhelihan sijasta...), söin ja luin vähän biologiaa. Iltalenkille lähdettäessä ei ollut vielä ihan pimeää, mutta hyvää vauhtia ilta hämärtymässä. Metsässä harhauduimme polulta ja vaelsimme hetken täysin tietämättöminä siitä, missä oikeastaan olemme. Vastaantuleva "paha mies" osoittautui onneksi erääksi luokkalaiseksemme, joka oli vain iltalenkillä koiran kanssa. Muita sattumuksia ei tapahtunut ja pääsimme ehjin nahoin kotiin. J lähti istumaan iltaa H:n kanssa, mutta minä en enää jaksanut tuntea itseäni riittävän sosiaaliseksi ja jäin mieluummin kotiin.

Siis sellainen päivä.

Jos saisin itse päättää...

Olisin rohkeampi ihminen. En pelkäisi jutella vieraille ihmisille ja alkaisi katsella seinille jonkun puolitutun lähestyessä kadulla tai käytävällä.
Olisin villimpi. Inhoan joskus itsessäni suunnattomasti tätä hillittyä olemustani. Yleensä ensimmäinen adjektiivi, jolla minua kuvaillaan on "rauhallinen", enkä aina jaksa pitää siitä.
Olisin musikaalisempi. Nykyisin olen alkanut katumaan sitä, ettei minua koskaan ole väkisin viety johonkin musiikkikouluun ja käsketty harjoittelemaan pianonsoittoa.
Olisin myös liikunnallisempi. Mikä siinä on, että yleensä kaikki urheilijatytöt ovat jollain tavalla hyvin avoimia ja rentoja?
Minulla olisi enemmän aikaa tehdä kaikkea kivaa.
Olisin aina valmis kokeilemaan kaikkea. Yleensä uskallan mennä mukaan vasta kun joku muu on ensin mennyt ja houkuttelee sitten minut.
Olisin tilannetajuisempi. Minua ärsyttää, että todella harvoin tajuan joitain asioita, joihin kaikki muut tuntuvat kiinnittävän huomiota ensimmäisenä.
Uskaltaisin puhdistaa hevosten kaviot.
Uskaltaisin kertoa tunteistani toisille.

Veneilyä ja baila baila

Ensin oli vuorossa biologian kurssiin liittyvä kuuden tunnin mittainen tutustumisreissu kansallispuistoon. Alue sijaitsi saarella, jonne meidät kuljetettiin moottoriveneellä. Tuuli oli kova, enkä ole varmaan koskaan edes huvipuistoissa kokenut niin mahtavaa menoa, kuin siinä veneen kyydissä sen pomppiessa aallon harjalta toiselle. Kaikki kiljuivat ja huusivat, nauroivat ja koettivat räpsiä valokuvia parempaakin paremmista ilmeistä. Itse koetin lähinnä välttää kastumista aaltojen pärskiessä veneen reunojen sisäpuolelle.

Kävelystä uupuneena ja nälkäisenä olin kotona joskus viiden jälkeen. Aikaa ei kuitenkaan lepäilyyn juuri jäänyt, vaan oli vetäistävä haalarit jalkaan ja lähdettävä juhlimaan fuksiaisia. Istuimme iltaa erään luokkalaisen kotona, joimme ja melusimme. Jotkut koettivat keksiä runoja ja toiset tanssivat. Oma ulkopuolinen oloni haihtui pian ja pääsin mukaan tunnelmaan. Aika kului nopeasti ja kohta olikin aika siirtyä baarin puolelle tanssimaan. Ilmaiset sisäänpääsyt aiheuttivat valinnan vaikeutta, mutta onneksi toinen baari (se meidän vakio) oli vain niin paljon parempi, että ei tarvinnut alkaa riitelemään siitä, mihin mennä.

Ilta oli kaikin puolin mahtava, onnistunut, tapahtumarikas, juttelurikas ja tanssittavan loistokas. En muista olisinko koskaan niin täysillä imeytynyt musiikin virtaan, tuntenut rytmin veressä ja antanut sen viedä miettimättä, miltähän näytän vai näytänkö hassulta. Tanssiminen on ihanaa ja mikä parasta, ei siitä nauttimiseen tarvita aina edes alkoholia. (Tai minä en ainakaan.) Hyvillä mielin lähdettiin kolmen maissa tallustamaan kotia kohti, haettiin pyörä ja maattiin hetki kylmällä asfaltilla.

Ajassa, paikassa ja tilanteissa

Aika: Maanatai-ilta

Paikka: Iso asunto (liian iso), Iso sohva (sopivan iso)

Tilanne: Vaihdellaan kuulumisia. "Hei voisko tuon telkkarin sulkea et voitais jutella?" "Mitäs kesällä?" "Hei mäkin kävin eläintarhassa ja näin muuten albiinogorillan, joka oli alkanu harmaantua." "Huijausta" "Saaks noita karkkeja syödä?" "Ai missä on? Shakkikerhossa? Onks sellasiakin? Pelataaks siellä silleen, että aina yksi siirto yhden vastustajan kanssa?"

Myöhemmin: "Nyt pelataan. Mikä biisi valitaan?" "Hei ei tuota ukkoa, mä haluun olla basso" "Hei jes, me päästiin biisi loppuun vähänks me ollaan hyviä!" "Mun vuoro nyt, mä haluun soittaa Michael Jacksonia" "Ei tuo ukko edes näytä siltä."

____

Aika: Tiistai-ilta

Paikka: Baari

Tilanne: Ensin vähän jäykkää tutustumista, paljon uusia kasvoja ja jännitystä. Sitten pikkuhiljaa aletaan tutustua paremmin, käydään esittelykierros, jonka jälkeen pitää käydä vielä uusi esittelykierros, joka kestää tunnin, koska kaikki huutelevat väliin kommentteja. Jollain on norjalainen metsäkissa, joka ei edes välttämättä ole norjalainen metsäkissa... Joku pelaa pesistä, joku nyrkkeilee ja joku on vaan "alkoholisti". Kaikki vaikuttaa mukavilta. Yksi viittaa saadakseen puheenvuoron.

Myöhemmin: Pojat kertoo niin tyhmiä vitsejä, ettei enää edes naurata. Lähden kotiin.

____

Aika: Keskiviikko ilta

Paikka: Saari

Tilanne: Paljon ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita, paljon meitä kakkosia, tutoreita ja paljon alkoholia. Lämmin ilma ja kova tuuli. Leikkejä ja makkaraa. Pimeyttä, niin pimeä ettei näe enää ihmisten kavoja. Baskeri ja mustat kiharat. Soluttautuminen keskusteluihin, itsen esiintuominen, huutaminen, kilpailu. Yksi liukastuu kalliolla ja meinaa tippua järveen. Hän riisuu poislähteissä housut keskellä polkua ja ylpeilee mustelmillaan.

Myöhemmin: Kotimatka höpöttävän ystävän kanssa. Hyvä, koska en jaksaisi itse enää puhua. Nyt saa vain kuunnella. Lämmin ilma. Sekavat unet yöllä. Onnellisuus.

Elokuussa näkyy jo tähtiä

Poljen kaupunkiin reittiä, joka kulkee lammen viertä. Vesi on ruskeaa, mutta maisema muuten niin kovin kaunis. Loppukesä ja aavistus syksyn keltaista on jo puissa. Laskeva aurinko värjää maisemaa kultaisin vedoin. Torille on kokoontunut jonkin uskontokunnan edustajia. He laulavat ja jakelevat ohikulkijoille esitelehtisiä. En jaksaisi pohtia elämän vakavaa puolta juuri nyt, mutta otan kiltisti esitteen ja lueskelen sitä ajankuluksi.

Pian suuntaamme illanviettoseuralaiseni kanssa kaupan kautta vedenääreen laiturille. Toisen päädyn oli jo valloittanut pari kaljaa juovaa amis-henkistä poikaa, jotka sulostuttivat iltaamme "ihanalla" musiikilla. Muttei annettu sen häiritä. :) Aurinko laski ja ilma viileni. Joku souteli joella ja silhuetti, joka piirtyi vasten auringolaskun hehkua näytti melko aavemaiselta. Eikä pimeydestä pian kuulunut kuin airojen loiske...
Tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle. Ne ovat hassuja, koska ensin näkee yleensä vain yhden, mutta pian koko taivas tuntuu olevan niitä täynnä. Makasimme selällään laiturilla ja katselimme ylös. Tuntui jotenkin niin elokuulta.

Ilta jatkui yökerhon savuisessa hämyssä, tanssien ja juomia maistellen. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, mutta jotenkin ilmassa oli jo lähdön tuntu. Kesä ohi ja tiesin, että tähän baariin tuskin ainakaan talven aikana juuri tulisin. Seuraavan kerran olisin jo muualla, järvien keskellä muiden ihmisten kanssa. Olo oli aika haikea. Taas siis elokuu. Lähdön aika.

Yöilma oli raikasta, mutten palellut polkiessani kotiin. Tätä tuttua katua olin tämänkin kesän aikana polkenut jo niin monesti, että viime syksystä tuntui olevan ikuisuus. Ja silloin luulin muka jättävän hyvästejä tälle kaupungille. Ihan kuin nyt tästä eroon pääsisin, enkä oikeastaan edes halua. Tämä on yksi koti, sellainen johon palata. Oli pimeää ja tähtiä ja kaupungin humina, se yöllinen ja ystävällinen.

Erään sotilaan tarina

Jostain on päästettävä irti, jotta voi antaa tilaa jollekin uudelle. Mitään ei saa eikä saakaan saada ilmaiseksi. Mutta kuinka repiä irti itsestään ajatuksia ja muistoja, joita on kertynyt koko nuoruus vuosien ajalta? Kuinka voin ikinä kasvaa enemmän aikuiseksi, jos en osaa lakata murehtimasta tapahtumia, joilla ei enää ole mitään merkitystä. Niillä on merkitystä, koska minä annan sen olla.
Jos nuorelle syntyy huono itsetunto koulukiusaamisen tai muun vastaavan takia, kuinka itsetuntoa voi koskaan parantaa? Koska minä en silloin, yläasteella, kuulunut koulun hyviin tyyppeihin siitä jäi jäljet, jotka ovat vaivanneet rippikoulusta nykypäivään. Ja koska ne ovat synnyttäneet uusia ongelmia löytää kavereita, on noidankehä vain kasvanut ja edelleen tunnen olevani hauras ja haavoittuva ihmisten keskellä. Välillä saan "kohtauksia", en osaa sanoa mitään vaikka sitä odotetaan juuri minulta; jään mieluummin pois kiusallisista tilanteista kuin lähden hakemaan kokemuksia tietäen tulevani vain pettymään.
Mutta kai minä jo jostain olen viimeisten vuosien aikana irroittanut, koska olen myös saanut niin paljon uusia positiivisia kokemuksia ja ihania ystäviä.

Nyt soi Stella ja olo on kevyempi kuin pitkään aikaan. Juttelin ystävälle, joka on parhaillaan kaukana. Täyttämässä unelmaa, jota minä en koskaan uskaltanut kohdata. Tai no, ainakaan ole toistaiseksi ole uskaltanut kohdata :D

"Turhaa on etsiä vastausta

riittää kunhan on matkalla ja parempi niin

eihän sitä tiedä mihin se auto pysähtyy ja tuulilasi särkyy

se on niin haurasta, satasen vauhdissa." -Stella

Elämä on juhla!

Hetken mielijohteesta istahdan kirjastossa koneelle ja katson löytyykö hakusanalla "Samuli Putro" yhtään mitään. En usko silmiäni, kun kone ilmoittaa toisen "Elämä on juhla" albumin olevan vapaana ja lainattavissa. Hyökkään hyllyjen väliin ja etsin kuumeisesti P:n kohdalta. Löydän levyn ja nappaan sen kuin joku leijona viattoman kauriin. Miten joku voikaan olla näin iloinen löytäessään haluamansa levyn kirjastosta?

Illalla käperryn peiton alle ja kuuntelen levyn alusta loppuun. Jotenkin vain tuntuu, että tämä levy on kuunneltava nimenomaan alusta loppuun ja kerralla. Muuten jotain oleellista jää saavuttamatta.

--

Eilen polkiessani töistä kotiin kengät hiostivat jalkoja enemmän kuin tavallisesti. Ehkä ne yrittivät viestittää "hei, nyt on kesä, nyt voi olla avojaloin". Siispä nousin pyörän satulasta, otin kengät jalasta ja jatkoin matkaa. Vähän aikaa oli pakko kävellä, tuntea kuuma asfaltti jalkojen alla. Tänään sitten riisuin kengät jo töistä lähtiessäni. Poljin koko matkan ja tunsin viileän ilmavirran kutittelevan varpaita. Tuntui kesältä. Elokuun täyteläisen vihreyden saattoi tuntea jokaisella solullaan ja hengenvedolla. Vielä on kesä, vaikka koulut alkavatkin.

--

"Seisoin siinä hetken katveessa miettien ihmiselon haurautta" -Samuli Putro

Aamussa syksyn kuiskaus

Tuuletin hurisee jossain katolla. Iso rakennus kaikuu äänistä; nyt täällä selvästi on jo joitakin muitakin töissä minun lisäkseni. Palanneet kesälomilta. Kuuntelen sydän pamppaillen ääniä käytäviltä. Onko joku tulossa? näkeekö hän, että istun täällä bloggailemassa? Työaikani on jo ohi, eli tämä on ihan sallittua, mutta eihän se joku sitä tiedä ja olettaa minun käyttävän kallista työaikaani netissä. Eihän minun oikeastaan pitäisi välittää. Ihmiset kyttäävät toisinaan liikaa toistensa asioita, mutta jos oikea hätä jollakin on, se jätetään mieluimmin huomioimatta. Ihan kuin ongelma sillä poistuisi. Minulla on kuitenkin puhdas omatunto, kello on yli puoli kaksi ja pian jo kahtakymmentä vaille.

Tänä aamuna oli kylmä. Ilmassa aivan selvä syksyn tuntu. Ensimmäisenä sen huomaa aamuisin, mutta päivisin aurinko vielä jaksaa lämmittää ilman helteiseksi. Melko pian ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että jopa keskipäivällä varjossa palelee, vaikka auringossa hiki nousee pintaan. Silloin ei osaa päättää, ollako auringossa vai varjossa. Mutta muilta osin syksy on mukava vuodenaika. Koulun alkaessa tulee ainakin hetkellinen "uudesti syntynyt" olo, tekee mieli ostaa uusia vaatteita ja ehkä muuttaa hiusmallia. Eräs riitti ainakin minulle on myös uuden kalenterin ostaminen. Syysretkistäkin minä pidän, kanervien tuoksusta ja mustikoista. Kylmästä vedestä järvellä. Haikeudesta, kun kesä on jäämässä taakse.

Junassa

Naisella on tummat piirteet, hän näyttää ehkä hieman ulkomaalaiselta. Hänen silmänsä ovat ruskeat ja kulmakarvat niiden yläpuolella paksut, mutta kauniisti muotoillut. Naisen kasvot ovat kauniit, ehdottomasti, mutta luonnollisella tavalla. Hän on pukeutunut punaiseen, puolipitkähihaiseen paitaan ja löysiin college-housuihin. Valkoiset tennarit ovat ajan saatossa nuhjaantuneet harmahtaviksi. Käsivartta koristaa muutama keskikokoinen tauointi. Nainen on raskaana ja hän taluttaa tiikerinraitaista koiraa.

Mies naisen vieressä on kalju, ehkä hieman naista lyhyempi. Ensimmäisenä kiinnitän huomioni miehen käsiin. Ne ovat kokonaan tatuointien peittämät, paljasta ihoa ei näy. Miehellä on pantterin pää tatuoituna niskaan, vasemman korvan taakse. Ennen kuin teen sen hätäisempiä johtopäätöksiä, katsahdan miehen silmiin. Ne ovat ystävälliset, sanoisin jopa suloiset ja pehmeät. Välillä olen näkevinäni niissä vanhoja arpia, julmuutta, joka nyt on pyyhkiytynyt pois. Mieleni rakentaa tarinaa entisestä linnakundista, joka on päässyt eroon nuoruutensa vaikeuksista, ehkä huumeista, rikoksista...
Mies lukee englanninkielistä kirjaa jostakin nyrkkeilijästä. Hän näyttää kuvia naiselle, joka katselee niitä kiinnostuneena.

Koko junamatkan tuijotan pariskuntaa vaivihkaa. Välillä katseeni kohtaa heistä jomman kumman silmät. Nainen näyttää sisäänpäin vetäytyvämmältä, mutta mies tarkastelee avoimesti meitä muitakin junan matkustajia. He suutelevat ja juttelevat hiljaisella äänellä. He näyttävät onnellisilta yhdessä, siinä hikisenkuumassa junan vaunussa. Toivotan mielessäni heille hyvää tulevaisuutta.

Mene edellä, kyllä se jää kantaa

Täytyy irrottaa, antaa tekstin virrata näppäimistön läpi ruudulle. Tässä.

Lauantai-ilta. Kello vähän kuuden jälkeen kun lähdin polkemaan kotoa. Oli lämmin, lämpimämpi kuin olin olettanut. Kaupan pihan läpi polkiessani hiki virtasi ja olin tyytyväinen tuulenvireeseen, joka puhalsi järveltä. Ystäväni asuu toisessa kerroksessa, tuuletin pyöri keskellä lattiaa ja istuin hetkeksi sen eteen. Hiukset valuivat silmille.

Pian meitä oli jo kolme sekä pussi karkkeja. Neljännen saavuttua lähdimme kävelemään kesäkuulumisia vaihdellen. Automaatilta piti nostaa rahaa, jonka jälkeen olimme valmiita illan viettoon. Huvila sijaitsi järven rannalla, puiden katveessa. Terassilla ei ollut vielä tungosta, joten pääsimme istumaan lavan eteen, loistavaan paikkaan. Eikä yhtään liian myöhään, koska väkeä tuli koko ajan lisää ja lisää. Meidän pöytämme vallotti joukko tupakoivia tyttöjä, mistä oli ainakin se hyöty, että itikat häipyivät pois savun alta.

Stella nousi lavalle siinä puoli kymmenen aikaan. Stella, josta olen aina pitänyt, mutten koskaan varsinaisesti "himokuunnellut". Nyt olikin jo korkea aika nähdä tämä yksi Suomen huippuihin lukeutuva yhtye. Stella oli ihana, Marja lauloi kauniisti ("se kuulostaa ihan samalta kuin levyllä!"), he ottivat kontaktia yleisöön, väsymättä hieman humalaisiin miehiin eturivissä. Menimme huojumaan eturiviin, heilumaan ja laulamaan mukana. Oksat puun latvassa muodostivat sydämen, Häävalssin aikana muutama pari alkoi tanssia huojahtelevaa valssia.

Keikan jälkeen jäimme vielä Huvilalle istumaan, juttelemaan. Pian seuraamme liittyi nuori italialaismies, joka tunsi yhden meistä. Tunsin ujouden, perus-suomalaisen jäykkyyden ja hiljaisuuden valtaavan mieleni tämän puheliaan ja eloisan kaverin läsnäollessa, joten jättäydyin suosiolla taka-alalle.
Vasta kun lähdemme kävelemään porukalla kohti keskustaa, uskallan kysäistä heppulilta paria asiaa. Hän vastaa kohteliaasti ja tuntuu olevan aidosti kiinnostunut minustakin. Hän jopa ohjaa minut huomaavaisesti pois autotieltä, jonne olen epähuomiossa jäänyt kävelemään.

Kaupunki on kaunis, lähes pimeä ja ilma viilenemään päin. Järven pinta väreilee, mutta tuulen tuntu kadonnut iholta. Laivojen valot hohtavat, niitä on kymmeniä ankkuroituna rannoille. Isoja ja pieniä. Kävelemme sillan yli, ihmisiä kävelee vastaan ja ohittelee meitä. Täällä kaupungissa siis on kesällä ihmisiä. Täällä on hyvä hengittää. Pysähdymme leikkipuistoon, joka näin yöaikaan on tyhjä, edes yhtään nuorisojoukkoa ei ole pesiytynyt telineiden väleihin norkoilemaan. Meitä on viisi nuorta. Neljä tyttöä ja tämä italialainen, joka puhuu ja puhuu. Jossain vaiheessa alan jo kyllästyä taukoamattomaan puhetulvaan, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kukaan meistä ei oikein ehdi saada suunvuoroa, koska aihe vaihtuu niin tiuhaan. Aina välillä sentään keksimme kysellä jotain, joka tietenkin lietsoo jälleen lisää tarinaa. Vihdoin hän malttaa lähteä, halaa meidät hyvästiksi ja kävelee pois. Jatkamme hymyillen omaa matkaamme, suuntaamme paikalliseen baariin, joka on niin täynnä, että se tuntuu ihan uskomattomalta. Ei talvella ole koskaan näin.

Illan viimeinen hetki yhdessä. Samalla penkillä. Syömme hyviä hampurilaisia, lähetämme tekstiviestin pojalle toiseen kaupunkiin. Nauramme. Sotkemme vaatteet salaattiin. Lähdemme kotiin kukin tahollemme. Nukahdan nopeasti ja tiedän. Olen löytänyt tästä kaupungista asioita, joita rakastan, ja joita tulen rakastamaan todennäköisesti vain enemmän tulevina vuosina.

Matkalla

Perheemme, kolme koiraa ja neljä ihmistä, pakkautui autoon aamulla. Suuntasimme kohti Lahtea, äidin siskon luokse. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta onneksi meillä on nykyisin ilmastoitu auto. (Muistan hellepäivien matkat lapsuudessa, kun auto oli tukahduttavan kuuma, vaikka sitä aina ennen matkaa yritettiin jäähdyttää pitämällä kaikkia ovia auki. Pyörin ja valitin yleensä puolet ajasta niin, että toisilla meni hermot :)

Perillä vietimme niin kesäistä iltaa kuin suinkin saattoi. Grillasimme, pelasimme mölkkyä ja krokettia sekä katselimme vanhoja valokuvia. Tuntui hyvin jännittävältä nähdä kuvia äidin vanhempien nuoruusvuosilta, ajalta, jolloin armeijan jälkeen joutui vielä oikeasti rintamalla. Oli tukinuittoa ja nuoria poikia hippitukkineen, hassuja silmälaseja, oma äiti pikkutyttönä. Mummo oli mennyt kihloihin ukin kanssa minun ikäisenäni..

Kaikki kuvat ovat vielä hyvin tallessa kansioiden välissä, vielä on ihmisiä, jotka tunnistavat minulle vieraat henkilöt. Mutta entä sitten, kun äiti ja hänen siskonsa kuolevat. Kuka minulle sitten kertoo, kuka serkun siskon kummin kaima kussakin otoksessa hymyilee. Entä meidän aikamme? Vaikka itse vielä kuvaan vanhalla filmikameralla, ei kovin moni enää niitä käytä. Entä jos tietokoneet kaatuvat ja hävittävät kuvat, cd:t kuluvat, katoavat. Jääkö meistä jäljelle mitään muistoja. Ovatko filmikuvat sama asia meidän lapsillemme kuin musta-valko kuvat meille?

"Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?"
- Juha Tapio

Yksi torstai-ilta

Istun linja-autossa. Kaatosade on tehnyt maisemasta harmaan ja aseman piha suorastaan lainehtii vettä. Pisarat näyttävät hassuilta iskeytyessään märkään asfalttiin. Pian ikkuna on jo niin märkä, ettei ulos näe. Kun auto vaihtaa pikkutien isompaan ja vauhti kiihtyy, ikkuna selkiytyy ja sade lakkaa. Pelloilla on heiniä pinottu symmetrisiin pinoihin kuivumaan. Ihan kuin jossain suomifilmissä. Bussin takaosa täyttyy humalaisista ja heidän hilpeästä melustaan. Perillä tarkoittaa mäen päällä. Korkealta on kauniit maisemat yli metsäisen Kainuun.

Tanssilattialla on jos jonkinlaista humppaajaa. Vanhoja ja jokunen nuorikin. Seilaan eksyneenä hetken kunnes mukava nuori mies hakee tanssimaan. Olen jättänyt huomiotta sen tosiseikan, etten osaa tanssia. En osaakaan. Potkimme toistemme jalkoja ja häpeä valtaa mieltäni. Kavaljeerini onneksi vain naureskelee ja laskee välillä "hidas hidas- nopea nopea". Saamme tanssit kunnialla loppuun ja hän saattelee minut takaisin. Hyhyilen hieman ja hämmentyneenä. Muistan vieläkin sanat "Voisit välillä koettaa silleenkin ettet kato niitä jalkoja". Hymyilyttää. Taas tulee mieleen suomifilmit, joissa nuoret tuijottavat palavasti toisiaan silmiin tanssin aikana. Nostan katseeni hätäisesti, mutta pian huomaan tuijottelevani taas alas.

Solisti unohtaa lavalla sanat. Orkesteri jatkaa soittamista, yleisössä leviää hämmennys "eikö se muista sanoja". Solisti selaa nuottikansiota, löytää oikean sivun ja jatkaa. Hän tekee unohduksestaan pienen vitsin. Naureskelee sille ja koettaa paikata tilanteen. Yleisö taitaa antaa anteeksi. Kun pääsen seisomaan lavan eteen, katson häntä tarkkaan. Näen noin kolmekymmentä -varmasti vähän enemmänkin- vuotiaan miehen, jonka kansvoista olen näkevinäni väsymyksen, stressin. Se unohti ne sanatkin. Lepääköhän se tarpeeksi. Onhan varmaan rankkaa kiertää vuodesta toiseen suomen tanssilavoja. Suosia vaatii veronsa.

Black and White

Sorrun hyvin usein haaveiluun ja saatan tylsinä hetkinä upota tarinaan, jonka pohja on esimerkiksi edellisyön unessani. Yleensä olen tarinoissa tutustunut kivaan poikaan samalla kun ystäväni sotkee asioita omalla tahollaan. Koen tarinani yleensä hyvin itsekkäiksi ja minä minä keskeisiksi, mutta eihän se haittaa, kun ne ovat vain unia ja tarinoita. Eihän?

Olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset haaveet ovat minun tapani elää sitä elämää, johon oikeasti olen liian ujo. Enkä aina tiedä, onko tämä lopulta niin huono vaihtoehto (en nyt tarkoita sitä, etten olisi tehnyt oikeassa elämässäni mitään muuta kuin haaveillut). Haaveissa kuitenkaan ei tarvitse olla huolissaan mistään ja kaikki menee aina niin kuin itse haluan. Joskus saatan jopa unessa päättää, että "ei kun se nyt pussais tätä". Pystyn siis unen läpi tiedostamaan, että näen unta ja pystyn vaikuttamaan asioiden kulkuun.

On ollut myös hassua huomata, että kuluneen vuoden aikana -kun muutin pois omasta kotoa ja aloitin yliopiston- joitain tällaisia asioita on tapahtunut oikeastikin. Olen kokenut olevani huomion kohteena ja saanut ystäväporukan ympärilleni tavalla, josta ennen vain saatoin haaveilla.

Sateinen harmaus ja yksinäisyys

Nukuin tänä aamuna pitkään ja menin vasta kymmeneksi töihin. Kuitenkin havahduin herätyskellon ääneen hokien mielessäni "ei se vielä voi soida". Tuntui, etten ollut saanut nukkua yhtään sen pidempään kuin yleensä muutenkaan.

Töihin ja töistä kotiin poljin tihkusateessa, koetin saada sormeni edes vähän lämpimään luvattoman lyhyiden takinhihojen sisään, onnistumatta siinä kuitenkaan. Työpäivä kesti tänään vain kolme ja puolituntia, jonka jälkeen Facebook koukutti. En uskaltanut kirjata työtunteja enää siitä ajasta, jonka käytin ystävän kanssa kuulumisten vaihtoon ja tuleviin kesäsuunnitelmiin. Jonakin päivänä oltava sitten tarvittava puolituntia pidempään...

Äiti lähti tänään mökille, sisko leirille. Jäin yksin, mikä ei sinälleen pitäisi olla jo 20 vuotiaalle mikään suuri haaste. Kuitenkin se on. Opiskelupaikkakunnalla, kuluneen vuoden aikana, yksinäisyyteen tottui, eikä siitä juuri joutunut edes kärsimään, kun koko ajan oli meno sinne tai tänne. Kuitenkin täällä kotikotona, missä yleensä ei saa/joudu olemaan yksin, yksinjääminen tuntuu haljulta. Sitä vain ihmettelee, kun on niin hiljaista ja haahuilee säikkynä tyhjissä huoneissa.

Iltasella torjuin yksinäisyyttä polkaisemalla kirjastoon. Pohdin pitkään, mitä luettavaa rahtaisin mukaani. Heti kun olin keksinyt jonkun mainion ajatuksen "senhän mä olen aina halunnut lukea" sain harmikseni huomata kyseisen teoksen olevan lainassa. Lopulta tiensä laukkuuni ja kotiin löysivät Anna-Leena Härkösen Sotilaan tarina sekä Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Levyosasoltakin tarttu mukaan sitä sun tätä. Levyjä lainatessa kirjastotäti alkoi kysellä opiskeluistani (huomasi, että osoitteeni on nykyisin toisessa kaupungissa). Oli jotenkin hämmentää koettaa jutella "virallisesti" ihmisen kanssa, jota on vuosikaudet nähnyt lähes viikoittain (olen ahkera kirjaston käyttäjä), muttei koskaan vaihtanut muuta kuin välttämättömät "hei" "kiitos" ja "heippa". Kai olen nyt sitten virallisesti aikuinen. Aikuiset juttelee minulle. Heh.

Lehtienlukusalissa lueskelen hartaasti uusinta Imagea. Tietenkin juuri silloin isä sattuu soittamaan ja puhelin huutaa kymmenien "ei kännyköitä" kylttien ympäröimänä. En edes löydä kiusankappaletta heti, vaan saan tonkia ylitäyttä laukkuani ties kuinka kauan. Kun puhelin on vihdoin hiljennetty, huokaisen ja jatkan lukemista. Sain selville ainakin sen, että Madonnaa kannattaa boikotoida. Ja että lääkkeet on nykyisin yksi vaarallisimmista huumeista. Image sai minut myös odottamaan innolla Placebon ja Mewn uusien levyjen saamista käsiini.

Kohtaaminen

Hei, minä olen pukeutunut huonosti, näytän räjähtäneeltä, tukka on likainen -kuinkas muuten. Lähden kuitenkin ulos, olihan sunnuntai ja ikäänkuin lupa mennä ulos ihan millaisena vain. Ainakin kun asutaan pikkukaupungin syrjäisessä kaupunginosassa. Pikku hiljaa alan kuitenkin epäillä, ettei tällaista lupaa oikeasti ole. Tai jos on, niin miksi juuri silloin vastaan kävelee joku hieman harvemmin nähty "hyvän päivän" tuttu?

Tunnistan tutun hieman liian myöhään, en ehdi enää paeta. Tervehdin ja vaihdamme pikaisia kuulumisia. Katseeni harhailee jossain asfaltin ja tuttavan silmien välimaastossa, pysähtymättä oikein kumpaankaan. Kaikki mitä sillä hetkellä sisäistän on pääni sisäinen ääni "miksi mun pitää näyttää tältä??" Vaikka tilanne on nopeasti ohi ja pääsen jatkamaan matkaani, en voi lakata ihmettelemästä sitä, että näitä ihmisiä ei näe koskaan silloin kun oikeasti haluaisi. Ei silloin kun olisi siedettävän näköinen ja olisi riittävästi aikaa vaihtaa kunnolla kuulumisia.

Kohtaamisen jälkeen aivot alkavat pikkuhiljaa rentoutua. Mieleen puikahtelee satunnaisia ajatuksia: "En mä ehkä NIIN pahalta näyttänyt" "Olihan mulla onneks tää lippis" "Tuskin se edes ajatteli miltä näytän, eikö kaikki sitäpaitsi näytä koiraa ulkoiluttaessaa vähän rönttäiseltä?" Lopuksi vielä vannon, etten enää ikinä lähde ulos vilkaisematta ensin arvioiden peiliin.


Niin, ja kuitenkin teen sen seuraavana vapaapäivänä jälleen. Ihan varmasti.

Vapaus

Ajattelin aloittaa tämän blogin pitämisen ihan "puhtaalta pöydältä", alusta, vapaana, ilman rajoituksia. Tarpeen uudelle blogille sisäistin siinä vaiheessa, kun tajusin etten voi kirjoittaa vanhaan kaikkea sitä mitä halusin. Olin tietenkin alkuinnostuksissani antanut edellisen blogin osoitteen vanhemmille ja muille sukulaisille, jotka sitä kävivätkin lukemassa. On kuitenkin ihan eri asia kirjoittaa, kun tietää että lukijoina ovat lähinnä tutut kuin että blogia lukevat vain vieraat. Väsäsin siis uuden blogin ja yritän olla enää ajattelematta "mitähän sekin ja sekin tästä ajattelee".

Toinen tavoitteeni on yrittää blogin avulla irtautua tiukasti rajoitetusta tekstintuotannosta (kuulostipa viralliselta). Ahkerana (??) opiskelijana tekstini koostuvat nykyisin lähinnä erilaisista raporteista sun muista, missä ei mielikuvitukselle juuri ole sijaa. Täällä blogissa voin sen sijaan kirjoittaa mistä haluan ja yritänkin oppia havainnoimaan maailmaa hieman erilaiselta kannalta. Vähän kuin valokuvaaja, yritän nähdä tilanteita "linssin" läpi ja kirjoittaa sen sitten muistiin. Sinnepäin ja hauskemmin. (Scandinavian Music Group on suuri rakkauteni, lisää siteerauksia varmasti tulossa :)