Junassa

Naisella on tummat piirteet, hän näyttää ehkä hieman ulkomaalaiselta. Hänen silmänsä ovat ruskeat ja kulmakarvat niiden yläpuolella paksut, mutta kauniisti muotoillut. Naisen kasvot ovat kauniit, ehdottomasti, mutta luonnollisella tavalla. Hän on pukeutunut punaiseen, puolipitkähihaiseen paitaan ja löysiin college-housuihin. Valkoiset tennarit ovat ajan saatossa nuhjaantuneet harmahtaviksi. Käsivartta koristaa muutama keskikokoinen tauointi. Nainen on raskaana ja hän taluttaa tiikerinraitaista koiraa.

Mies naisen vieressä on kalju, ehkä hieman naista lyhyempi. Ensimmäisenä kiinnitän huomioni miehen käsiin. Ne ovat kokonaan tatuointien peittämät, paljasta ihoa ei näy. Miehellä on pantterin pää tatuoituna niskaan, vasemman korvan taakse. Ennen kuin teen sen hätäisempiä johtopäätöksiä, katsahdan miehen silmiin. Ne ovat ystävälliset, sanoisin jopa suloiset ja pehmeät. Välillä olen näkevinäni niissä vanhoja arpia, julmuutta, joka nyt on pyyhkiytynyt pois. Mieleni rakentaa tarinaa entisestä linnakundista, joka on päässyt eroon nuoruutensa vaikeuksista, ehkä huumeista, rikoksista...
Mies lukee englanninkielistä kirjaa jostakin nyrkkeilijästä. Hän näyttää kuvia naiselle, joka katselee niitä kiinnostuneena.

Koko junamatkan tuijotan pariskuntaa vaivihkaa. Välillä katseeni kohtaa heistä jomman kumman silmät. Nainen näyttää sisäänpäin vetäytyvämmältä, mutta mies tarkastelee avoimesti meitä muitakin junan matkustajia. He suutelevat ja juttelevat hiljaisella äänellä. He näyttävät onnellisilta yhdessä, siinä hikisenkuumassa junan vaunussa. Toivotan mielessäni heille hyvää tulevaisuutta.

Mene edellä, kyllä se jää kantaa

Täytyy irrottaa, antaa tekstin virrata näppäimistön läpi ruudulle. Tässä.

Lauantai-ilta. Kello vähän kuuden jälkeen kun lähdin polkemaan kotoa. Oli lämmin, lämpimämpi kuin olin olettanut. Kaupan pihan läpi polkiessani hiki virtasi ja olin tyytyväinen tuulenvireeseen, joka puhalsi järveltä. Ystäväni asuu toisessa kerroksessa, tuuletin pyöri keskellä lattiaa ja istuin hetkeksi sen eteen. Hiukset valuivat silmille.

Pian meitä oli jo kolme sekä pussi karkkeja. Neljännen saavuttua lähdimme kävelemään kesäkuulumisia vaihdellen. Automaatilta piti nostaa rahaa, jonka jälkeen olimme valmiita illan viettoon. Huvila sijaitsi järven rannalla, puiden katveessa. Terassilla ei ollut vielä tungosta, joten pääsimme istumaan lavan eteen, loistavaan paikkaan. Eikä yhtään liian myöhään, koska väkeä tuli koko ajan lisää ja lisää. Meidän pöytämme vallotti joukko tupakoivia tyttöjä, mistä oli ainakin se hyöty, että itikat häipyivät pois savun alta.

Stella nousi lavalle siinä puoli kymmenen aikaan. Stella, josta olen aina pitänyt, mutten koskaan varsinaisesti "himokuunnellut". Nyt olikin jo korkea aika nähdä tämä yksi Suomen huippuihin lukeutuva yhtye. Stella oli ihana, Marja lauloi kauniisti ("se kuulostaa ihan samalta kuin levyllä!"), he ottivat kontaktia yleisöön, väsymättä hieman humalaisiin miehiin eturivissä. Menimme huojumaan eturiviin, heilumaan ja laulamaan mukana. Oksat puun latvassa muodostivat sydämen, Häävalssin aikana muutama pari alkoi tanssia huojahtelevaa valssia.

Keikan jälkeen jäimme vielä Huvilalle istumaan, juttelemaan. Pian seuraamme liittyi nuori italialaismies, joka tunsi yhden meistä. Tunsin ujouden, perus-suomalaisen jäykkyyden ja hiljaisuuden valtaavan mieleni tämän puheliaan ja eloisan kaverin läsnäollessa, joten jättäydyin suosiolla taka-alalle.
Vasta kun lähdemme kävelemään porukalla kohti keskustaa, uskallan kysäistä heppulilta paria asiaa. Hän vastaa kohteliaasti ja tuntuu olevan aidosti kiinnostunut minustakin. Hän jopa ohjaa minut huomaavaisesti pois autotieltä, jonne olen epähuomiossa jäänyt kävelemään.

Kaupunki on kaunis, lähes pimeä ja ilma viilenemään päin. Järven pinta väreilee, mutta tuulen tuntu kadonnut iholta. Laivojen valot hohtavat, niitä on kymmeniä ankkuroituna rannoille. Isoja ja pieniä. Kävelemme sillan yli, ihmisiä kävelee vastaan ja ohittelee meitä. Täällä kaupungissa siis on kesällä ihmisiä. Täällä on hyvä hengittää. Pysähdymme leikkipuistoon, joka näin yöaikaan on tyhjä, edes yhtään nuorisojoukkoa ei ole pesiytynyt telineiden väleihin norkoilemaan. Meitä on viisi nuorta. Neljä tyttöä ja tämä italialainen, joka puhuu ja puhuu. Jossain vaiheessa alan jo kyllästyä taukoamattomaan puhetulvaan, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kukaan meistä ei oikein ehdi saada suunvuoroa, koska aihe vaihtuu niin tiuhaan. Aina välillä sentään keksimme kysellä jotain, joka tietenkin lietsoo jälleen lisää tarinaa. Vihdoin hän malttaa lähteä, halaa meidät hyvästiksi ja kävelee pois. Jatkamme hymyillen omaa matkaamme, suuntaamme paikalliseen baariin, joka on niin täynnä, että se tuntuu ihan uskomattomalta. Ei talvella ole koskaan näin.

Illan viimeinen hetki yhdessä. Samalla penkillä. Syömme hyviä hampurilaisia, lähetämme tekstiviestin pojalle toiseen kaupunkiin. Nauramme. Sotkemme vaatteet salaattiin. Lähdemme kotiin kukin tahollemme. Nukahdan nopeasti ja tiedän. Olen löytänyt tästä kaupungista asioita, joita rakastan, ja joita tulen rakastamaan todennäköisesti vain enemmän tulevina vuosina.

Matkalla

Perheemme, kolme koiraa ja neljä ihmistä, pakkautui autoon aamulla. Suuntasimme kohti Lahtea, äidin siskon luokse. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta onneksi meillä on nykyisin ilmastoitu auto. (Muistan hellepäivien matkat lapsuudessa, kun auto oli tukahduttavan kuuma, vaikka sitä aina ennen matkaa yritettiin jäähdyttää pitämällä kaikkia ovia auki. Pyörin ja valitin yleensä puolet ajasta niin, että toisilla meni hermot :)

Perillä vietimme niin kesäistä iltaa kuin suinkin saattoi. Grillasimme, pelasimme mölkkyä ja krokettia sekä katselimme vanhoja valokuvia. Tuntui hyvin jännittävältä nähdä kuvia äidin vanhempien nuoruusvuosilta, ajalta, jolloin armeijan jälkeen joutui vielä oikeasti rintamalla. Oli tukinuittoa ja nuoria poikia hippitukkineen, hassuja silmälaseja, oma äiti pikkutyttönä. Mummo oli mennyt kihloihin ukin kanssa minun ikäisenäni..

Kaikki kuvat ovat vielä hyvin tallessa kansioiden välissä, vielä on ihmisiä, jotka tunnistavat minulle vieraat henkilöt. Mutta entä sitten, kun äiti ja hänen siskonsa kuolevat. Kuka minulle sitten kertoo, kuka serkun siskon kummin kaima kussakin otoksessa hymyilee. Entä meidän aikamme? Vaikka itse vielä kuvaan vanhalla filmikameralla, ei kovin moni enää niitä käytä. Entä jos tietokoneet kaatuvat ja hävittävät kuvat, cd:t kuluvat, katoavat. Jääkö meistä jäljelle mitään muistoja. Ovatko filmikuvat sama asia meidän lapsillemme kuin musta-valko kuvat meille?

"Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?"
- Juha Tapio

Yksi torstai-ilta

Istun linja-autossa. Kaatosade on tehnyt maisemasta harmaan ja aseman piha suorastaan lainehtii vettä. Pisarat näyttävät hassuilta iskeytyessään märkään asfalttiin. Pian ikkuna on jo niin märkä, ettei ulos näe. Kun auto vaihtaa pikkutien isompaan ja vauhti kiihtyy, ikkuna selkiytyy ja sade lakkaa. Pelloilla on heiniä pinottu symmetrisiin pinoihin kuivumaan. Ihan kuin jossain suomifilmissä. Bussin takaosa täyttyy humalaisista ja heidän hilpeästä melustaan. Perillä tarkoittaa mäen päällä. Korkealta on kauniit maisemat yli metsäisen Kainuun.

Tanssilattialla on jos jonkinlaista humppaajaa. Vanhoja ja jokunen nuorikin. Seilaan eksyneenä hetken kunnes mukava nuori mies hakee tanssimaan. Olen jättänyt huomiotta sen tosiseikan, etten osaa tanssia. En osaakaan. Potkimme toistemme jalkoja ja häpeä valtaa mieltäni. Kavaljeerini onneksi vain naureskelee ja laskee välillä "hidas hidas- nopea nopea". Saamme tanssit kunnialla loppuun ja hän saattelee minut takaisin. Hyhyilen hieman ja hämmentyneenä. Muistan vieläkin sanat "Voisit välillä koettaa silleenkin ettet kato niitä jalkoja". Hymyilyttää. Taas tulee mieleen suomifilmit, joissa nuoret tuijottavat palavasti toisiaan silmiin tanssin aikana. Nostan katseeni hätäisesti, mutta pian huomaan tuijottelevani taas alas.

Solisti unohtaa lavalla sanat. Orkesteri jatkaa soittamista, yleisössä leviää hämmennys "eikö se muista sanoja". Solisti selaa nuottikansiota, löytää oikean sivun ja jatkaa. Hän tekee unohduksestaan pienen vitsin. Naureskelee sille ja koettaa paikata tilanteen. Yleisö taitaa antaa anteeksi. Kun pääsen seisomaan lavan eteen, katson häntä tarkkaan. Näen noin kolmekymmentä -varmasti vähän enemmänkin- vuotiaan miehen, jonka kansvoista olen näkevinäni väsymyksen, stressin. Se unohti ne sanatkin. Lepääköhän se tarpeeksi. Onhan varmaan rankkaa kiertää vuodesta toiseen suomen tanssilavoja. Suosia vaatii veronsa.

Black and White

Sorrun hyvin usein haaveiluun ja saatan tylsinä hetkinä upota tarinaan, jonka pohja on esimerkiksi edellisyön unessani. Yleensä olen tarinoissa tutustunut kivaan poikaan samalla kun ystäväni sotkee asioita omalla tahollaan. Koen tarinani yleensä hyvin itsekkäiksi ja minä minä keskeisiksi, mutta eihän se haittaa, kun ne ovat vain unia ja tarinoita. Eihän?

Olen tullut siihen tulokseen, että tällaiset haaveet ovat minun tapani elää sitä elämää, johon oikeasti olen liian ujo. Enkä aina tiedä, onko tämä lopulta niin huono vaihtoehto (en nyt tarkoita sitä, etten olisi tehnyt oikeassa elämässäni mitään muuta kuin haaveillut). Haaveissa kuitenkaan ei tarvitse olla huolissaan mistään ja kaikki menee aina niin kuin itse haluan. Joskus saatan jopa unessa päättää, että "ei kun se nyt pussais tätä". Pystyn siis unen läpi tiedostamaan, että näen unta ja pystyn vaikuttamaan asioiden kulkuun.

On ollut myös hassua huomata, että kuluneen vuoden aikana -kun muutin pois omasta kotoa ja aloitin yliopiston- joitain tällaisia asioita on tapahtunut oikeastikin. Olen kokenut olevani huomion kohteena ja saanut ystäväporukan ympärilleni tavalla, josta ennen vain saatoin haaveilla.

Sateinen harmaus ja yksinäisyys

Nukuin tänä aamuna pitkään ja menin vasta kymmeneksi töihin. Kuitenkin havahduin herätyskellon ääneen hokien mielessäni "ei se vielä voi soida". Tuntui, etten ollut saanut nukkua yhtään sen pidempään kuin yleensä muutenkaan.

Töihin ja töistä kotiin poljin tihkusateessa, koetin saada sormeni edes vähän lämpimään luvattoman lyhyiden takinhihojen sisään, onnistumatta siinä kuitenkaan. Työpäivä kesti tänään vain kolme ja puolituntia, jonka jälkeen Facebook koukutti. En uskaltanut kirjata työtunteja enää siitä ajasta, jonka käytin ystävän kanssa kuulumisten vaihtoon ja tuleviin kesäsuunnitelmiin. Jonakin päivänä oltava sitten tarvittava puolituntia pidempään...

Äiti lähti tänään mökille, sisko leirille. Jäin yksin, mikä ei sinälleen pitäisi olla jo 20 vuotiaalle mikään suuri haaste. Kuitenkin se on. Opiskelupaikkakunnalla, kuluneen vuoden aikana, yksinäisyyteen tottui, eikä siitä juuri joutunut edes kärsimään, kun koko ajan oli meno sinne tai tänne. Kuitenkin täällä kotikotona, missä yleensä ei saa/joudu olemaan yksin, yksinjääminen tuntuu haljulta. Sitä vain ihmettelee, kun on niin hiljaista ja haahuilee säikkynä tyhjissä huoneissa.

Iltasella torjuin yksinäisyyttä polkaisemalla kirjastoon. Pohdin pitkään, mitä luettavaa rahtaisin mukaani. Heti kun olin keksinyt jonkun mainion ajatuksen "senhän mä olen aina halunnut lukea" sain harmikseni huomata kyseisen teoksen olevan lainassa. Lopulta tiensä laukkuuni ja kotiin löysivät Anna-Leena Härkösen Sotilaan tarina sekä Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Levyosasoltakin tarttu mukaan sitä sun tätä. Levyjä lainatessa kirjastotäti alkoi kysellä opiskeluistani (huomasi, että osoitteeni on nykyisin toisessa kaupungissa). Oli jotenkin hämmentää koettaa jutella "virallisesti" ihmisen kanssa, jota on vuosikaudet nähnyt lähes viikoittain (olen ahkera kirjaston käyttäjä), muttei koskaan vaihtanut muuta kuin välttämättömät "hei" "kiitos" ja "heippa". Kai olen nyt sitten virallisesti aikuinen. Aikuiset juttelee minulle. Heh.

Lehtienlukusalissa lueskelen hartaasti uusinta Imagea. Tietenkin juuri silloin isä sattuu soittamaan ja puhelin huutaa kymmenien "ei kännyköitä" kylttien ympäröimänä. En edes löydä kiusankappaletta heti, vaan saan tonkia ylitäyttä laukkuani ties kuinka kauan. Kun puhelin on vihdoin hiljennetty, huokaisen ja jatkan lukemista. Sain selville ainakin sen, että Madonnaa kannattaa boikotoida. Ja että lääkkeet on nykyisin yksi vaarallisimmista huumeista. Image sai minut myös odottamaan innolla Placebon ja Mewn uusien levyjen saamista käsiini.

Kohtaaminen

Hei, minä olen pukeutunut huonosti, näytän räjähtäneeltä, tukka on likainen -kuinkas muuten. Lähden kuitenkin ulos, olihan sunnuntai ja ikäänkuin lupa mennä ulos ihan millaisena vain. Ainakin kun asutaan pikkukaupungin syrjäisessä kaupunginosassa. Pikku hiljaa alan kuitenkin epäillä, ettei tällaista lupaa oikeasti ole. Tai jos on, niin miksi juuri silloin vastaan kävelee joku hieman harvemmin nähty "hyvän päivän" tuttu?

Tunnistan tutun hieman liian myöhään, en ehdi enää paeta. Tervehdin ja vaihdamme pikaisia kuulumisia. Katseeni harhailee jossain asfaltin ja tuttavan silmien välimaastossa, pysähtymättä oikein kumpaankaan. Kaikki mitä sillä hetkellä sisäistän on pääni sisäinen ääni "miksi mun pitää näyttää tältä??" Vaikka tilanne on nopeasti ohi ja pääsen jatkamaan matkaani, en voi lakata ihmettelemästä sitä, että näitä ihmisiä ei näe koskaan silloin kun oikeasti haluaisi. Ei silloin kun olisi siedettävän näköinen ja olisi riittävästi aikaa vaihtaa kunnolla kuulumisia.

Kohtaamisen jälkeen aivot alkavat pikkuhiljaa rentoutua. Mieleen puikahtelee satunnaisia ajatuksia: "En mä ehkä NIIN pahalta näyttänyt" "Olihan mulla onneks tää lippis" "Tuskin se edes ajatteli miltä näytän, eikö kaikki sitäpaitsi näytä koiraa ulkoiluttaessaa vähän rönttäiseltä?" Lopuksi vielä vannon, etten enää ikinä lähde ulos vilkaisematta ensin arvioiden peiliin.


Niin, ja kuitenkin teen sen seuraavana vapaapäivänä jälleen. Ihan varmasti.

Vapaus

Ajattelin aloittaa tämän blogin pitämisen ihan "puhtaalta pöydältä", alusta, vapaana, ilman rajoituksia. Tarpeen uudelle blogille sisäistin siinä vaiheessa, kun tajusin etten voi kirjoittaa vanhaan kaikkea sitä mitä halusin. Olin tietenkin alkuinnostuksissani antanut edellisen blogin osoitteen vanhemmille ja muille sukulaisille, jotka sitä kävivätkin lukemassa. On kuitenkin ihan eri asia kirjoittaa, kun tietää että lukijoina ovat lähinnä tutut kuin että blogia lukevat vain vieraat. Väsäsin siis uuden blogin ja yritän olla enää ajattelematta "mitähän sekin ja sekin tästä ajattelee".

Toinen tavoitteeni on yrittää blogin avulla irtautua tiukasti rajoitetusta tekstintuotannosta (kuulostipa viralliselta). Ahkerana (??) opiskelijana tekstini koostuvat nykyisin lähinnä erilaisista raporteista sun muista, missä ei mielikuvitukselle juuri ole sijaa. Täällä blogissa voin sen sijaan kirjoittaa mistä haluan ja yritänkin oppia havainnoimaan maailmaa hieman erilaiselta kannalta. Vähän kuin valokuvaaja, yritän nähdä tilanteita "linssin" läpi ja kirjoittaa sen sitten muistiin. Sinnepäin ja hauskemmin. (Scandinavian Music Group on suuri rakkauteni, lisää siteerauksia varmasti tulossa :)