minusta

Kesän viimeiset viikot ovat erikoista aikaa. Kaikki on jotenkin puhkipaahtunutta. Luonto näyttää siltä, että se lilluu vielä kesän helteessä, mutta on oikeastaan jo aika kyllästynyt koko porotukseen.  Minun tekee joka elokuu mieli kuunnella Maija Vilkkumaata, vaikka nykyään lähinnä inhoan hänen käheää lauluääntään. Mutta kuuntelen silti, ainakin pari kappaletta.

Luonnon lailla minäkin odotan jo kovasti syyskuuta, viileitä aamuja ja opintojen alkua. Tosin eilen tein lukujärjestystä ja totesin, että eipä niitä enää kovin paljoa ole jäljellä ja jotain töitäki voisi alkaa katselemaan.Olisihan se aika veikeää omistaa vähän rahaakin.

Aloin muistella ensimmäistä syksyäni yliopisto-opiskelijana. Muutin oman mittapuuni mukaan kauas kotoa, ihan yksin ja tuntematta etukäteen ketään. Jokin sisällä vain sanoi, että tällainen repäisy on tehtävä, siitä huolimatta että se ei niin helppoa olekaan. Ja vaikka yksin pärjäämistä ynnä muuta olen vuosien varrella kriiseillytkin, olen edelleen tyytyväinen silloiseen päätökseeni.

Muistan myös ensimmäiset fuksiaiset. Silloin olin jo hatarasti tutustunut pariin luokkalaiseen, mutta suuren joukon keskuuteen meneminen, vieraille humalaisille kollegoille jutteleminen, yleinen sosiaalistuminen ja seuraleikit vailla suurta päämäärää; kaikki tuntui todella vaikealta. Join ehkä vähän, en uskaltanut mennä juuri yhteenkään tuntemattomien muodostamaan keskustelurinkiin, osallistuin nippanappa seuraleikkeihin ja lähdin aikaisin kotiin varmana siitä, etten ikinä tutustu kunnolla kehenkään. Ajattelin, etteivät tällaiset sosiaalistumisbiletapahtumat ole minua varten.

Millainen sitten olen nyt? Muutos on tapahtunut hitaasti näiden vuosien varrella. Olen edelleen enemmän hiljainen kuin suulas. Jännitän edelleen vieraille ihmisille puhumista erityisesti silloin, jos he vaikuttavat täysin erityylisiltä kuin minä. Mutta mutta. Vuoden 2014 minä menisi riemusta kiljuen tuollaiseen tapahtumaan ja olisi niin iloinen siitä, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Enää en jää itse itseni varjoon ja uskallan tunkea seuroihin joissa jutut vaikuttavat kiinnostavilta. Siitä huolimatta että en ehkä sitten tule itse sanoneeksi juuri mitään. Olen oppinut luottamaan itseeni enemmän ja hyväksymään sen, että minä nyt oon tällanen ja just minä haluan tutustua teihin. Ja olen huomannut, että ihmiset yleensä haluavat tutustua myös minuun. Asia, jota seitsemän vuotta sitten vielä epäilin vahvasti.  

Ohutta paperia

Kesän aurinko kuumottaa vielä, ilmeisesti viimeisiä päiviä aivan täydeltä terältä. Olen nauttinut siitä toden teolla, itsekkäästi kuuntelematta niitä ihmisiä, jotka asiasta marmattavat. Mökkilaiturilla laineet ovat liplattaneet herkeämättä ja saaneet ajatukset liukumaan jonnekin lapsuusmuistoihin. Tänään oli kuitenkin uusi päivä, uusi ranta ja kaikki tuntui jotenkin vielä kesemmältä kuin aiemmin. Vesi oli lämpimämpää ja siinä oli helppo kellua. Olla vaan. Ehkä se on niin, että viihtymiseen ja nuoruuteen tarvitaan sitten kuitenkin oman ikäistä seuraa, lämmennyttä vichyä sekä raukeana ja haaveilevana kipuileva sydän joka niin kovasti haluaisi pitää kaiken juuri sellaisena kuin se on tällaisina päivinä.

Sitten vielä pitkä iltakävely, grillailua ja yksi katse johon uppoaa vaikka ei pitäisi. Yksi joka osaa pellittää kattoa tai ainakin vetää pelti kiinni jos ei muuta. Yhden kanssa yhteiset lempikarkit ja televisiosarjat. Vaikka ehkä sekin tekee kaikesta vaan vähän hankalampaa. Grillatut ranskalaiset ja ruususuola. Ilomantsin jouluviini. Venla Kokkonen ja miehet. Iholla.

Miksi oi miksi kaiken pitää loppua juuri silloin kun on löytänyt ihmisiä ja paikan jossa on hyvä olla. Vain tämä kesä, mutta silti olen ollut ihmeen tyytyväinen Kajaanissa asumiseen. Olemiseen. Ihmiset sen tekevät. Olen vihdoin tajunnut, millaisesta elämästä pidän. Mistä nautin. Ja oikeastaan olen elänyt sellaista jo Savonlinnassa. Harmitti lähteä sieltä. Ja nyt harmittaa että tämä kesä loppuu. Mutta on syksyllekin suunnitelmia. On pikkufestareita, huippuja opintoja ja kirjatapahtumaa.

Mutta vielä tänä iltana aion olla haikeana, ehkä huomennakin, kuunnella vanhaa Scandinavian music grouppia ja todeta "päivät oli kauniita niin kuin ohutta paperia tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän". Ja sallia itseni vaipua siihen melankoliaan, joka syntyy kun tajuaa miten vaikeaa on ajatuksissaan päästää irti ihmisestä jonka seura saa kaiken tuntumaan todella paljon paremmalta kuin se normaalisti tuntuisi. Kun ei haluaisi. Ei haluaisi taas vaan palata samaan vanhaan tasapaksuun arkeen.