Myrsky repii puuuuita taivas salamooi...

Se oli sitten Pyhän Olavin päivä eilen. Savonlinnan kesän kohokohta, josta en vielä jokin aika sitten tiennyt mitään. Mutta toden totta, torin alue oli täynnä ihmisiä, oli musiikkia, lörtsyn syönnin MM-kisat (!!), vanhoja autoja, kauppiaita ja myös muutaman julkkiksen saattoi väen tungoksesta bongata. Lähdimme illansuussa muutaman luokkakaverin kanssa pällistelemään meininkejä ja istuksimaan terassille. Ilma oli helteistäkin helteisempi ja melko tyyni. Tapahtuman kruunasi puolen yön aikaan järjestetty ilotulitus, jota varten kävimme torikahvilasta hakemassa lörtsyt ja niiden kanssa valtasimme erään laiturin päädyn, josta olisi täydellisen esteetön näköala katsella raketteja.

Ilotulitus oli upea. Oikeastaan odotin vain, milloin taivaalle ilmestyy jotakin tekstiä tai edes numerot 2010, mutta niitä ei ilmestynyt. Sen sijaan ilmestyi sydämiä <3 Yksi ehkä hienoimmista ilotulituksista mitä olen nähnyt (saattaa johtua myös siitä, että hyvin harvoin olen käynyt katsastamassa mitään kaupunkien virallisia uudenvuoden tulituksia). Ilotulituksen jälkeen joku mainitsi taivaanrannassa välkkyvistä valoista. Taivaan rannassa todella välkkyi vähän väliä ja yhtäkkiä alkoi tuullakin enemmän. Teimme nopeasti lähtöä ja ajattelin, että kyllä minä vielä tästä äkkiä kotiin polkaisen. No, enpä polkaissut. Tai siis kyllä minä lopulta kotiin pääsin ehjin nahoin, mutta läpimärkänä ja sydän pamppaillen. Ikinä en ole sellaisessa tuulessa ajanut; pyörä ei meinannut suostua kulkemaan eteenpäin, puista lensi jatkuvasti roskaa naamalle ja tiellekin ole tipahdellut isoja karahkoita. Koitin parhaani mukaan väistellä niitä ja ihmisiä, jotka olivat liikkeellä jalan samaan aikaan lähes rukoillen, ettei yksikään puu keksisi katketa ihan vielä. Sähköt katkesivat ja kaduilla oli aivan pimeää, mitä nyt salamat välähtelivät vähän väliä. Kovat jyrähdykset saivat jalkoihini vain enemmän vauhtia, ajattelin että mitä nopeammin nyt vain poljen, sitä nopeammin pääsen kotiin ja pois tästä myrskyn silmästä.

Kotitiellä kuljin lähinnä vaiston varassa ainoana valona salamoiden kirkkaat välähdykset. Kun oletin olevani kotini kohdalla tajusin että tielle oli katkennut suuri oksa. Jotenkuten kiersin sen, jätin pyöräni ja tarvoin likomärkänä ovelle. Oli niin pimeää, että oikean avaimen löytäminen ei olisi onnistunut muuten kuin odottamalla kirkkaita välähdyksiä. Räystäs vuosi saavin lailla vettä päälleni ja kun lopulta pääsin sisään, kuoriuduin vaatteistani kylpyhuoneessa ja sytytin tuikun, koska kännykän valo sammui vähän väliä. Vaatteet taitavat olla edelleen hieman kosteita, vaikka ovat jo kuivuneet melkein vuorokauden :/

Aamulla myrskyn tuhoista on saanut kuunnella uutisista ja ne kirkastuivat myös minulle hyvin karulla tavalla. Kaatuneet puut olivat tukkineet työreittini ja kun niitä kiertelin, polkupyörän kanssa suolutakoissa ja umpimetsässä, voi vain arvata että myöhästyin töistä. Viimeisenä työpäivänä. Hautausmaalla oli kaatunut kutakuinkin 15 puuta mutta huomattavasti pahempia tuhoja oli sattunut sairaalan mäellä, missä puhutaan ehkä jopa sadoista puista. Huhhuijaa, oli todella onni, etten minä eikä kukaan muukaan illan kulkijoista jäänyt niiden alle.

päivitystä

Huomasin eilen, että olen tottunut helteeseen. Heiluin koko päivän töissä oikeastaan pahemmin ajattelematta koko ilmaa, tulin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin uudestaan ulos. Sitten vasta tajusin "jestas miten kuuma täällä on, onko täällä ollut koko päivän tällainen ilma?!". Mittari näytti +32 astetta.
Viime viikon ja viikonlopun olen lähinnä nauttinut yksinäisistä illoista. Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin kutakuinkin kaksitoista tuntia, päivällä ulkoilin hieman ja iltaa kohti katsoin Gilmoren tyttöjä monta, monta tuntia. Sunnuntaina viihdytin kyläileviä sukulaisia. Me vierailimme taidekeskus Retretissä ja teimme pienen risteilyn paatilla Savonlinnan ympäri. Viikonlopusta jäi kokonaisuudessaan mukava ja rentoutunut fiilis. Tämä viikko on vasta alussa, mutta odotan malttamattomana sen loppumista. Tietäähän se samalla töiden loppumista ja oikean loman aloittamista. Ja toisaalta myös elokuun ja loppukesän alkamista :(

Eilen eräs ystävä oli järjestänyt pienet jäätelöjuhlat, joissa kutakuinkin ainoa tarkoitus oli syödä jäätelöä, syödä muita herkkuja ja juoda erittäin hyvää sangria-tyyppistä juomaa. Ja siis huomio huomio: Juoma sisälsi halpaa punaviiniä ja kuinkas ollakaan minä pidin siitä. Minulla on siis vielä toivoa viini-ihmisenä, siihen pitää vaan sotkea oikeita lantrinkeja. Ja pienenä vinkkinä, se lantrinkikin oli hyvin hyvin halpaa. Yöllä havahduin kolmen maissa sateen ropinaan ja tuuleen, joka koetti kovasti päästä ikkunoiden läpi sisälle. Salamat valaisivat huoneen tasaisin väliajoin kelmeän keltaisella valolla. Aamulla pieni kierros hautausmaalla osoitti karun totuuden siitä, ettei ukkonen ollut painajaista vaan tuuli oli todella paiskonut kaikki haudat täyteen oksia, kaarnan palasia, käpyjä jne. Ja kun niitähän ei juuri oltukaan saatu siivottua...

+ 30 ja loma

Vietin viikon mittaisen loman ikäänkuin varaslähtönä parin viikon päästä alkavalle oikealle, kuukauden mittaiselle lomalle. Ihme kyllä minä ja Ilmojen Herra olimme kerrankin samoilla linjoilla lomani ajoituksen kanssa, koska juuri viime viikolla oli niin kuumaa, että olisin vain kärsinyt töissä. Nyt sen sijaan lähinnä nautin kuumuudesta ja siitä tunteesta, kun mitään ruumiin osaa tai kohtaa ei palele, eikä kylmästä ole oikeasti tietoakaan. Olen aiemmin luullut inhoavani liiallista kuumuutta, mutta viime talven palelun (tuntui, että kylmyys oli syöpynyt luihin ja ytimiin asti) jälkeen tuntui, että sulin vasta parin viikon helteilyn jälkeen. Edelleen ajatus syksyn kylmistä ilmoista tuntuu vastenmieliseltä. Ehkä minä vielä joskus uskaltaudun jollekin etelän lomalle; aiemmin en ole sellaisille hinkunut, koska olen ajatellut että tulen vain kiukkuiseksi ja huonovointiseksi yli kolmenkymmenen asteen helteissä.

Viikon mittaisella lomalla ehdin matkata vähän siellä ja täällä. Kävimme lyhyellä auto-matkalla ja koiranäyttelyssä lapissa Ruotsin puolella. Näyttely järjestettiin aivan yli-suloisessa kylässä (tai pienessä kaupungissa?) tunturin juurella. Yövyimme vielä pienemmässä kylässä, joka oli kuitenkin ainakin ulkoisesti kaukana Suomen angstisista kyläpahasista. Joka-ainoa piha oli viimeisen päälle laitettu ja talot olivat kauniita, Astrid Lingren tunnelma leijui paikan yllä. Haaveilin jo saapuvani paikkaan uudestaan, elämään vain vuoden verran enkä tekemään mitään tähdellistä. Tuntisin vuoden kierron, koska voin olla varma, että paikka on kylmä kuin pakastin aina talvisin. Nytkään celsiukset eivät nousseet hellelukemiin, vaikka etelämmässä taisi olla sitä + 30 astetta.

Pohjoisesta viikko jatkui Kajaanin kesäteatterimahtavuuden kautta Heinolan kesäteatteriin. Ja vaikka julkkiksia siellä saattoi bongailla lavalta (ja vähän sen reunoiltakin)yltä kyllin (ainakin siihen nähden mihin olen tottunut) en voi väittää Kajaanin esityksen jääneen yhtään huonommaksi. Yhden Lahdessa vietetyn yön jälkeen suuntasin isän luokse Riihimäen kupeeseen ja kirjaimellisesti kesälomailin loput ajasta. Kesälomailuun kuului uintia järvessä (jota saattoi kahlata vaikka kuinka pitkälle, ja silti yletti jalat pohjaan), mansikoiden poimintaa ja mansikkakakku, petangin (kirjoitetaanko se vain noin?) pelausta ja lukemista ulkona keinussa keskiyöhön asti. Ainiin, ja avojaloin kävely. Kerran tajusin lähteväni autoonkin ihan noin vain, ilman kenkiä. Tuntui jotenkin todella vapauttavalta UNOHTAA KENGÄT!

Tänä kesänä olen myös hullaantunut ruotsinkieliseen musiikkiin. Tällä hetkellä kuuntelen niinkin hottista kappaletta kuin Baddingin Paratiisia Bo Kaspers Orkesterin laulamana, ruotsinkielisenä versiona Paradiset. On kummallista, miten niinkin tuttu ja puhkikulutettu kappale on kuin uudesti syntynyt kun sitä lauletaan eri kielellä.

Ajatuksia oravanpyörästä

Olen unohtanut yhden lempikappaleeni nimen. Muistan toki, että se on Kenttiä ja että se löytyy B-Sidor levyltä. Nyt juuri kaipaan kovasti sitä kappaletta, koska sen kuuntelemiseen liittyy olennaisena osana kesä ja mökillä oleminen, helle ja uiminen. Oikeastaan kappaleen kaipaaminen ja kuunteleminen olisi lähinnä itsensä kiduttamista, koska ihanan mökillä olon sijaan olen viettänyt tätä kesää kaupungissa. Ja nyt ei saa ymmärtää väärin; olen tehnyt kaupungissa kaikkea kivaa, kuten nähnyt kavereita ja käynyt rannalla, syönyt jäätelöä ja tanssinut baarissa. Päivät kuitenkin kuluvat töiden parissa ja iltaan jää vain muutama tunti tehdä näitä kaikkia asioita. En osaa olla rennosti oikein milloinkaan, koska koko ajan tuntuu siltä, että pitäisi olla tekemässä jotakin. Ja sitten illalla kun on päässyt sellaiseen mukavaan, rentoon olotilaan, pitää alkaa jo vilkuilla kelloa jotta ehtii ajoissa nukkumaan. Nytkin ärsyttää se, että kello on jo puoli kymmenen ja en todennäköisesti ehdi lukea tänäkään iltana ollenkaan.

Varsinkin näiden helteiden aikana sitä kaipaa vain sellaista laiturinnokka elämää, poutapilviä ja kiireettömyyttä. Mökkiä. Sitä Kentin kappaletta. Hitaita aamuja ja pitkiä iltoja. Omaa aikaa vain olla ja oikeasti rentoutua, ilman että tarvitsee koko ajan miettiä ja aikatauluttaa vähää vapaa-aikaansa. Minulla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole pahemmin syytä valittaa, koska tiedän saavani viettää ensi viikon vailla työkiirettä ja koko elokuun vailla mitään sen kummempia suunnitelmia. Kaikki eivät kuitenkaan halua viettää lomaa. Yllättävän suurin osa opiskelijoista valitsee mieluiten työnteon sen sijaan että viettäisivät yhtään lomaa. Hämmennyin suorastaan töissä kun yksi tyttö sanoi hakevansa elokuulle vielä toisen työn mikäli ei saa jatkaa hautausmaalla. Hän sanoi, että työnteko (tai siis raha) on kaiken sen vaivan arvoista, ettei kannata pitää lomaa. Jäin pohtimaan tätä ja pohdin sitä näköjään edelleen. (Tämä keskustelu käytiin sentään jo viikkoja sitten). Ja niin kovasti kuin järki tyttöä kannattaakin (- Tottakai opiskelijan kannattaa tehdä töitä kesällä niin paljon kuin vain kykenee ) en silti suostu nielemään väitettä.

En tiedä olenko sitten vain niin kovin laiska tai mukavuuden haluinen, että oravan pyörän aloittaminen jo opiskeluvaiheessa ei kiinnosta. Jaksan vielä naiivisti uskoa siihen, että ihmisen mieli tarvitsee jaksaakseen myös rentoutta ja aikaa, jolloin ei tarvitse huolehtia mistään. Ja että se aika menee kaiken rahan edelle. Minulle ei ainakaan yksi pidennetty viikonloppu nollaukseen riitä. Muutamassa päivässä ehtii ehkä päästä alkuun, mutta koko ajan taka-alalla on jo ajatus muutaman päivän päässä odottavista suorituksista. Ihminen tarvitsee vähintään kaksi viikkoa siihen, että mieli löytää tiensä pois vanhoilta urilta ja alkaa liikkua vapaammin. Silloin huomaan itse, että esimerkiksi kirjoittaminen sujuu helpommin, pystyn keksittymään paremmin lukemiseen ja kiinnostun asioista, joista ei ole muulloin aikaa innostua. Viime kesänä huomasin kahden viikon mökillä olon jälkeen sen, että työn tekoa ja opiskelua jo tavallaan odotti. Tuntui siltä, että oli mukavaa taas päästä tekemään jotain hyödyllistä. Silloin tiesin lomailleeni tarpeeksi.

Hirveä sepustushan tästä tuli, mutta asia on painanut mieltäni jo pidemmän aikaa. Olenko sitten vain niin laiska vai olenko ehkä sittenkin oikeilla jäljillä? Vai riippuuko tämäkin ihmisestä? Joku jaksaa painaa töitä kesät ja opiskella talvet vailla ajatuksia oravanpyöristä. Minä en, koska nyt kaikki tuntuu jatkuvalta stressaamiselta ja ennen kaikkea suorittamiselta.