Heistä

Tuulenpuuska heittää tyhjät kukkapurkit hyllyiltään pitkinpoikin pihaa. Mielessäni käy nopea ajatus, että lähtisin juoksemaan niiden perään ja haalisin ne takaisin paikoilleen. En kuitenkaan tee sitä, sillä työaika on jo loppunut. Tiedän. Ei niin pitäisi ajatella, vaan täytyisi aina ja jatkuvasti olla valmis ja vapaaehtoinen toimimaan toisten ja yhteisen hyvän puolesta. Mutta olen laiska ja mukavuudenhaluinen eivätkä sitäpaitsi kukkapurkit saa maailmaa kaatumaan. Jään pihalle kuitenkin räpläämään kännykkääni ja asettelen kuuloketta korvaani saadakseni radion kuuluviin. Samalla seuraan uteliaana erästä henkilöä, joka on myös parhaillaan lähdössä autolleen ja kotiin. Hän potkaisee yhtä kukkapurkkia pois edestään, muttei hänkään jää niitä keräilemään.

Kukkapurkkeja potkaissut mies näyttää Nuuskamuikkuselta. Ihan todella, hänellä on samanlainen hattu ja ulkoinen olemuskin täsmää. Hänellä on pitkähköt hiukset ja vain hyvin harvoin puhdas paita päällään. Hän tuntuu työssään tekevän kaikkea ja olevan aina perillä kaikesta. Lisäksi hän saa kuulemma kaiken aina kukoistamaan. Iltapäivällä he istuvat vierekkäin. Mies ja nainen. Mies rakastaa naista ja nainen puhuu miehelle. Hymyileekin. Naisella on kuitenkin oma elämä, jossain muualla, jonkun muun kanssa. Mies on usein vaiti ja kun hän puhuu, ääni on hiukan hassu. Mies ei tule koskaan saamaan tätä naista omakseen. Yleensä iltapäivisin, kun he istuvat vierekkäin, minä kuitenkin toivon, että jotain vielä tapahtuisi. Että he vielä saisivat toisensa. Joskus.

Sommar sommaren

Nyt on sitten virallisesti kesä. Kesäloma. Se alkaa oikeasti silloin, kun peruskoulut loppuvat ja kadut täyttyvät valkoiseen lakkiin sonnustautuneista nuorista. Tosin tänä vuonna en nähnyt näitä vastavalmistuneita kuin yhden ja hänetkin hätäisesti ovenraosta, kun olin itse koiran kanssa lenkillä. Viikonloppu sujui kaikenkaikkiaan leppoisasti, vailla "täytyy" hommia. Ravasin koirien kanssa lenkillä ja söin levyllisen marianne-suklaata. Maanantait eivät sitten olekaan koti-viikonloppujen jälkeen koskaan niin mukavia. Täytyy käydä kaupassa, täytyy tehdä ruokaa, täytyy pestä pyykkiä ja täytyy siivota. Touhusin koko illan ja vasta huippiksen alkaessa maltoin levähtää.

Mutta sitten, tämä loppuviikko. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Sitä tulee töistä kotiin ja saa tehdä mitä haluaa. Käydä kävelyllä, istua puistonpenkille ja nuuhkia ihanaa järvi-ilmaa, saa kiivetä kallioille ja kuunnella Pariisin kevättä, saa poimia kimpun kieloja ja syöttää itsensä itikoille siinä samalla. Eilen katsoin pitkästä aikaa Gilmoren tyttöjä. Kummasti mieli alkaa kevetä sitä mukaa kun päivät kuluvat ja kevääseen kuulunut stressi alkaa pikkuhiljaa laantua. Ensimmäisten työviikkojen aikana sitä oli vielä illallakin sellainen tunne, että olisi koko ajan pakko olla tekemässä jotain.

Rutiineista on tullut myös tärkeitä. Kesärutiineista. Aamulla pitää kuunnella radiota puoli seitsemältä juuri sen verran, että kuulee aamu-juontajien toivottavan "reipasta huomenta". Töissä on tauot. Tarkasti ajallaan. Aina tietää, miten kauan täytyy vielä jaksaa työntää kärryjä tai istuttaa kukkia. Puoli neljältä, kotimatkalla, kuuntelen kun YleX:llä kisaillaan. Naureskelen kysymyksille ja vastausyrityksille, sekä juontajien sanailulle. Ja viimeinen rutiini. Nukkumaan olisi hyvä päästä jo kymmeneltä, viimeistään puoli yhdeltätoista. Ja ennen nukkumaankäyntiä pitää kuunnella yksi kappale hyvää musiikkia. Tänään se luultavasti tulee olemaan Herra Ylppöä ja Ihmisiä.