Hetkiä ja päiviä

Kulunut viikko on lentänyt kuin siivillä ja samalla kestänyt pienen iäisyyden. Valitan usein, ettei elämässäni tapahdu koskaan mitään, mutta sitten tulee tällaisia aikoja, joina iltaa ja aamua, eilistä ja huomista, ei enää osaa yhdistää samaan palapeliin sopivaksi.

Tasan viikko sitten kävelin vielä koiran kanssa Kajaanissa, kävin saunassa ja katselin Talentia. Olin kotona. Tiistaina juhlin synttäreitäni täällä, isolla porukalla, pienessä kodissani. Mustikkatahrat matossa ja pahanmakuiset karjalanpiirakat pakkasessa, englanninlakurasia nurkassa ja parhaistakin parhaat videot kamerassa muistuttavat juhlista. Juhlien jälkeen jäimme vielä niitten tärkeimpien kanssa höpöttelemään syvällisiä, loikoilemaan ja antamaan ajan kulua yön tunneille.

Arkipäivät kuluivat harmaudessa, omassa yksitoikkaoisuudessaan. Uimahalli, tanssisali ja ulkoilma huolehtivat riittävästä liikunta-annoksesta. Perjantain koittaessa raahauduin koululle huomattavan aikaisin ja tein huomattavan monta tuntia erästä koulutehtävää. Pohjapiirrosta, tilaa. Suunnittelin tilaa. Aika kului ja tila sain sisuksensa, värit ja muodot. Tila ja sisustus tuli myös ymmärretyksi. Ilta kului hyvin eri merkeissä. Ilta kului baarissa, katsellen upeaa ilotulitusta, kuunnellen englantia ja räppiä (?), tuntien ulkopuolisuuden oloa, iloa ja juuri niitä pieniä onnenhetkiä, joita syntyy jos oikea porukka on koossa, oikeassa paikassa. Ilta jatkui yön pikkutunneille, baariin ja viimeisiin hitaisiin. Grillin ja muutaman pummitun ranskalaisen jälkeen kotiin.

Aamulla lähdinkin bussiin ja Jyväskylään. Junassa äiti ja pikkusisko paimensivat perheemme kahta koiraa, joista toinen oli ensimmäistä kertaa pitkällä matkalla. Nukuimme hotellissa ja aamupäivän/päivän olimme koiranäyttelyssä. Koiranäyttelyt ovat oikeastaan aika hermoja raastavia. Hirveän paljon aikaa kulutettavaksi ja vain pieni hetki kehässä. Eikä siinä mitään, jos olisi mukana ns. helppo koira, mutta meillä molempien kanssa saa olla koko ajan varuillaan. Toinen vielä pentuuttaan hötkyilee joka suuntaan ja haukkuu, toinen saattaa maata pitkät tovit rentona maassa, mutta sitten kun ohi sattuu kävelemään joku väärä nelijalkainen, alkaa hirveä ärinä ja murina. Hyvät arvostelut me kuitenkin molemmille saatiin.

Nyt olen taas kotosalla, pyykit on koneessa ja vatsa täynnä, odotan innolla alkavaa Talentin finaalia. Oma suosikki on jo valittu, oli heti ensi-esiintymisestä asti, mutta periaatteen vuoksi en aio äänestää. En halua rahallisesti suosia tositv-formaatteja.

Kotini on siellä missä minäkin

Vietin viikonloppua kotikulmilla Kajaanissa. Perheeni oli sitten viimenäkemän muuttanut uuteen asuntoon ja pidin paikasta kovasti. Jollain tavalla tähän uuteen "kotiin" oli huomattavasti helpompi tulla, koska paikkaan ei liittynyt minkäänlaisia muistoja. Vaikka ensialkuun ajatus siitä, että uudessa asunnossa ei ole enää omaa huonetta minulle tuntui pahalta, huomasin pelon nyt turhaksi. Nyt minun ei tarvinnut enää nukkua tyhjässä huoneessa ja muistella, miltä se näytti vielä vuosi sitten, eikä mieleen tulvahdellut muistoja huoneessa vietetyistä illoista, kouluaamuista tai viikonlopuista. Ylipäänsä mikään ei muistuttanut mistäään ja se tuntui hyvältä. Muutos on osa suurempaa muutosta, joka liittyy kasvamiseen ja aikuistumiseen. Koska Kajaanissa ei ole minulle enää mitään oikeaa "kotia", on luonnollista, että alan yhä enemmän pitää tätä nykyistä kämppääni kotinani. Ja mikäs siinä. Viihdyn täällä erinomaisesti ja jokainen päivä kasvattaa ja tuo lisää muistoja, jotka sitovat minua tänne vahvemmin.

väsynyt päivä

Kävelin eilen räntäsateessa eestaas kaupungilla, lainasin kirjastosta mielenkiintoisia kirjoja, jotka nyt houkuttavat tuossa yöpöydän reunalla. Pilaisn kävellessäni uudet hienot kenkäni, jotka nyt odottavat kohtaloaan kenkäkaupan tiskin takana. Palasin vielä kouluunkin, pyörin tyhjässä tilassa ja koetin pohtia, miten sitä voisi sisustaa uudella tavalla siten, että tila palvelisi muun muassa tiedon etsintää ja jakamista. Pelkillä tietokoneilla tilan täyttäminen olisi aivan hirveä ratkaisu. Onneksi muitakin ideoita on jo keksitty.:) Kotona nukuin tunnin päiväunet, joilta havahduin hätkähtäen
"Joko pitää lähtä kouluun..?" Tajuttuani, ettei kyse ole kouluaamusta, vaan iltahippoihin lähtemisestä, kulutin yllättävän helposti pari tuntia syömiseen, suihkuun ja iltaan valmistautumiseen.

Luokkalaisten kanssa syötiin, juotiin, höpöteltiin ja laulettiin Sing Staria monta tuntia, jonka jälkeen suunnattiin vielä kaupungin hurjaan tiistai-yöhön. Vaikka porukkaa oli liikkeellä melko paljon, oma juhlatuuleni latistui melko nopeasti. Vähän siinä tanssittiin ja kierreltiin ympäriinsä, mutta melko nopeasti teki mieli lähteä tallustamaan kotia kohti. Kaikkialla oli lumista ja kaunista verrattuna syksyn harmauteen.

Tänä aamuna olin ihan tyytyväinen siihen, että olin lähtenyt niinkin hyvissä ajoin kotiin. Sängystä nouseminen ennen seitsemää tuntui melkoisen suurelta ponnistukselta jo nytkin ja saatika se, että olisi saanut itsensä valmiiksi kouluun. No, puoli yhdeksän maissa löysin itseni kuitenkin jo höyläämästä jakkaranjalkoja puutyöluokasta, joka muistutti oikeastaan enemmän joulupukin pajaa. Kaikki hakkasivat, sahasivat, paukuttivat, kolistelivat töidensä kimpussa, sahat vinkuivat korvia särkevästi, joku kirosi epäonnistunutta sahausta ja opettaja yritti ehtiä neuvomaan jokaista parhaansa mukaan.

esikuva

Kaikilla meillä on esikuvia, malleja, ihailun kohteita, idoleita. Henkilöitä tai hahmoja, joiden kaltaisia haluaisimme olla, joiden käyttäytymistä ja vaikkapa pukeutumistyyliä yritämme matkia. Aina ihailun kohdetta ei tarvitse itse tuntea, voi olla, ettei ole koskaan edes nähnyt häntä oikeassa elämässä. Silloin ehkä ihailee enimmäkseen vain mielikuvaa, jonka tästä henkilöstä on saanut.

Ehkä se, millaisia esikuvia itsellemme olemme valinneet, kertoo jotain meistä itsestämme. Se kertoo jotain siitä, millaisia itse haluaisimme olla, mutta emme ole. Omia esikuviani yhdistää taipumus haaveiluun ja hetkessä elämiseen, maailman katsomiseen ei niinkään järjen vaan tunteen kautta. Kiinnitän huomiota myös sellaisiin henkilöihin, esimerkiksi koulussa, jotka eivät koko aikaa tuo itseään esille, mutta osoittavat silti olevansa itsevarmoja ja valmiita toimimaan yhteistyössä muiden kanssa.

Osa ihailunkohteista unohtuu, mutta ne tärkeimmät jäävät elämään. Ne alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa elämään, niihin valintoihin joita tekee, ehkä jopa maailmankatsomukseen. Omalla kohdallani ainakin. Olisin varmasti erilainen ihminen, jos en olisi koskaan löytänyt Smg:n musiikkia ja Terhi Kokkosen sanoituksia, jos en olisi koskaan lukenut tätä tai tätä blogia, jos en koskaan olisi löytänyt itseäni harrastajateatterin mustalta lattialta tai lukenut niin paljon kirjoja.

Huomasin tänään, äsken, että osa tietokoneeni näppäimistä on kulunut jo ihan sileiksi. Hip. Huomenna hieman humalaa.

Betonikaupunki

Aurinko paistoi sinä aamuna pitkästä aikaa. Ulkona oli pakkasta ja nurmi rasahteli kuuraisena jalkojen alla. Ehdimme nipin napin ostaa junaliput asemalta ja suunnistimme Helsinkiin menevään junaan. Junassa nuori nainen luki kirjaa tutkivasta oppimisesta. Nainen oli pukeutunut löysään harmaaseen mekkoon ja paksuihin sukkahousuihin. Hänellä oli suuret mustat silmälasit, jotka jättivät rannun hänen nenänsä varteen. Kun konduktoori kuulutti junan myöhästyvän aseman ruuhkan takia, nainen alkoi jutella meille. Hän kertoi työstään ja koulutuksestaan, nuorista, joiden kanssa hän työskentelee ja siitä, miksi lukee kirjaa tutkivasta oppimisesta ihan vapaaehtoisesti. Vähän aikaa haaveilin, että voisin joskus elää samanlaista elämää kuin hän, siis käydä työssä Helsingissä ja työskennellä nuorten ja median parissa.

--

Lapset eivät suunnista metsässä. He suunnistavat betonilähiössä ja etsivät eläimiä rakennuksien seiniltä. He käyvät kerran vuodessa hiihtämässä. He leikkivät välituntisin vanhalla parkkipaikalla. Heidän koulunsa on tiilinen ja ulkoapäin aika ankean näköinen rakennus. Olenko siis outo, kun aloin heti haaveilla työpaikasta Helsingissä? Miksi haluan nähdä metsien ja järvimaisemien sijaan erivärisiä betonitaloja, ihmisiä, merta ja asfalttiteitä? Ehkä se johtuu siitä, että olen aina asunut pienissä kaupungeissa ja päässyt noin kerran-kaksi vuodessa Helsinkiin. (Joka sekin on pieni kaupunki oikeisiin suurkaupunkeihin verrattuna.) Ehkä siinä on sellaista viehätystä, joka haihtuisi kun siellä vähän aikaa asuisi. Ehkä siihen vaikutti huonosti nukuttu yö ja auringonpaiste, joka teki kaikesta kaunista. Tai ehkä ne lapset, jotka juoksivat tiilistätolppaa ympäri, jahtasivat toisiaan ja nauroivat. Olivat kaikki maahanmuuttajia, eripuolilta maailmaa.


--

Tuo mulle pieni lapsi,
joka kertoisi sen,
mikä on tärkeää,
en sitä itse nää.
Opeta minulle se leikki,
jota pihoilla lapsena leikittiin.
Kuvia selkään piirrettiin.

Vie minut takaisin betonikaupunkiin,
jonka varjoihin kadottiin.
Hukuta minut silmiisi yönsinisiin,
jättiläisen suolakyyneliin.

Olavi Uusivirta -Betonikaupunki