Kun aurinko nousee on pakko liikkua

Olen pitkään haaveillut, että uskaltaisin lähteä edes vähäksi aikaa vaihtoon jonnekin päin maailmaa. Kun ystävät alkoivat kaikota Savonlinnasta ja opinnotkin alkoivat uhkaavasti loppua, päätin hetken olevan oikea juuri nyt. Vaihtokohteeksi valikoitui Iso-Britannia ja kaupungiksi Manchester.  Englanti on aina kiinnostanut minua maana ja olen halunnut oppia puhumaan kieltä sujuvasti, mieluiten vielä brittiaksenttia :) Kolme kuukautta tuntui säälittävän lyhyeltä ajalta, joten päätin saman tein karaista itseäni ja hakea vaihtoa puoleksi vuodeksi. Paikka varmistui ja nyt onkin sitten enää tasan viikko lähtöön. O-ou. Jotenkin symboliselta tuntuu lähteä elämänsä seikkailuun uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Kun aurinko nousee on vaan pakko liikkua ja sitten ei auta enää perääntyä. Jos en tekisi tätä nyt, peloista huolimatta, katuisin luultavasti loppuelämäni.

Asunto järjestyi uskomattoman helposti, koska eräs tyttö on tulossa puoleksi vuodeksi vaihtoon Suomeen ja saan muuttaa hänen kämppäänsä. Kämppiksinä minulla tulee olemaan kaksi brittityttöä, joten enköhän opi sitä kieltäkin huomattavasti paremmin kuin pelkkien vaihtareiden kanssa hengatessa. Toivottavasti nyt vaan kaikki järjestyy hyvin vielä Manchesterin päässä, saan avaimet, enkä tapa itseäni kaasulla sen lämmityssysteemin kanssa sählätessäni :) Kämppikset kun tulevat kotiin vasta oman lomansa jälkeen joskus tammikuun puolenvälin paikkeilla. Mutta siitä sitten myöhemmin.

Tällä hetkellä vietän vielä joululomaani Kainuun korvessa liki 30 asteen pakkasessa ja yritän tajuta, että ihan kohta pääsen ulkomaille. Tavallaan tuntuu, että odotan lähtöä kuin lapsi jouluaattoa, mutta toisaalta pelottaa kaikki tuleva. Joulu alkoi tuntua joululta vasta aattona, koska siihen asti mielessä pyöri kaikki mahdolliset vaihtoon liittyvät asiat ja muutto pois Savonlinnasta. Vaihdon jälkeen en enää aio palata sinne paitsi korkeintaa vierailemaan ja mahdollisiin graduseminaareihin. Haikea olo tuli oikeastaan siinä vaiheessa, kun siivosin kämppää samalla pesuaineella, jolla silloin aikoinaan siivosin kun muutin Savonlinnaan. Hyvästien sanominen kaikille ihmisille tuntui jotenkin toisarvoiselta, koska tiedän varmasti vielä tapaavani ainakin kaikkia tärkeimpiä monia kertoja elämäni varrella. Ehkä lähinnä harmitti se, että sellainen yhteinen arki jäi taakse. Että enää ei kokoonnuta yhteen katsomaan leffoja tai koulun ruokalaan syömään pariksi tunniksi. Eikä vietetä peli-iltoja tai lähdetä yhdessä baariin. Mutta joka tapauksessa se elämä väheni jo viime keväänä, kun porukat alkoi valmistua tai lähteä tahoilleen muuten vain.

.
.
 Tulevan puolen vuoden ajan selostan tässä blogissa lähinnä vaihtoni tapahtumia ja ajatuksiani kuningattaren valtakunnasta :)

Helppo elämä

Jumituin perjantai-iltana tv:n ääreen. Seitsemäs taivas -ohjelmassa Juha Hurme kertoi psykoosistaan, hulluudestaan ja sitä seuranneesta masennuksesta. Aidon miehen aitoja sanoja joita oli pakko kuunnella, vaikka periaatteessa ahdisti.

Ohjelman kuunteleminen ahdisti, koska siinä tuli niin harvinaisen selvästi esille ihmisen elämän karuus. Yhdessä hetkessä voit olla vaikka menestyvä bisnesmies ja seuraavassa pelkkä haamu, sisäisiä demoneitasi vastaan taisteleva väkivaltainen olio. Henkilö, joka ei tajua muiden läsnäoloa, ei tajua omaa itseään, eikä tätä todellisuutta. Henkilö, jolle teen keittäminen muuttuu mahdottomaksi haasteeksi.

Elämässä on jotenkin niin paljon epävarmaa. Niin paljon sellaista, jota ei voi suunnitella ja joka saattaa lopulta paljastua pelkäksi naamioksi, kuten rutiininomainen työnteko, johon arki usein peittyy. Yhtäkkiä saattaa sairastua ja huomata, että oikeasti tärkeät asiat ovatkin jossain ihan muualla.

Ihminen on aidoimmillaan vasta sitten, kun kaikki yhteiskunnan vaatimat naamiot ja roolit on riisuttu pois. Tiedostan itsekin pitäväni jatkuvasti yllä tietynlaista kulissia. Opettajana yritän kovasti olla määrätietoinen ja vastuuntuntoinen aikuinen, vaikka tilanteet oikeasti enimmäkseen jännittävät. Kavereiden seurassa koetan vakuuttaa itselleni, etten ole enää se sama, melko epäsuosittu riparilainen, joka olin joskus yläasteella. Tämä aiheuttaa sen, että joudun peittelemään omaa epävarmuuttani, joka yhä edelleen silloin tällöin valtaa totaalisesti mieleni. 

Ohjelmassa Juha Hurme kertoi itse vaikeasta vaiheestaan, eli hän oli myös parantunut siitä. Mieli oli koonnut palat uudelleen ja elämään saattoi jälleen palata arki, työt ja se teen keittäminen. Tämä on päätähuimaava mysteeri. Miten se onkin niin, että oikeanlaiselle avulla ihminen voi selvitä mitä hirveimmistä traumoista ja jatkaa elämäänsä onnellisena?

Lopulta ihmiset ovat hämmentävän samanlaisia kaikki. Meillä kaikilla on omat epävarmuutemme ja pelkomme. Toisaalta ihmiset myös ilahtuvat ja nauttivat melko samankaltaisista asioista joka puolella maapalloa. Ihmisyyteen kuuluu myös se, että näemme asiat usein omasta näkökulmastamme. Murehdimme omia murheitamme ja yritämme kehittää itseämme sekä kouluissa että vapaa-ajalla. Haluamme oppia uusia taitoja ja reflektoida omaa toimintaamme, jotta meistä tulisi parempia. Ystävyyssuhteista pidämme huolta, jotta läheisimmillämme menisi hyvin, mutta myös koska saamme niistä voimaa itsellemme.

Mutta. Vaikka meidän elämämme olisi ulkopuolisen mielestä hyvinkin helppoa, kulissin takana esiintyy juurikin se paljas ja karun aito oikea ihminen.

tämä päivä

Jätin tänään kumisaappaat yliopiston naulakoille ja lähdin ruokalaan pelkissä villasukissa. Heti jonossa joku mainitsi "tuolla on sitten vähän lasinsiruja lattialla." Kiva. Jonon edetessä kirjaimellisesti hiihtelin eteenpäin. Ajattelin, että jos en nosta jalkoja ollenkaan, eivät lasinsirutkaan voi joutua jalkojen alle. Logiikka toimi ja sain lihapullani syötyä vailla kivuliaita verisiä jalkapohjia. Muuta onnistunutta tässä koulupäivässä ei sitten oikein ollutkaan. Ensinnäkin olen ollut taas kipeänä ja tulin kouluun, koska oletin, että meillä on luentoa kahdestatoista kahteen. No, sitä luentoa olikin sitten vaivaiset kaksikymmentä minuuttia. Periaatteessa siis oikein hyvä, voisin lähteä nopeasti takaisin kotiin köhimään. Mutta. Olin sopinut graduohjaajan kanssa tapaamisen kahdeksi. Joten nyt saan sitten tappaa aikaa täällä atk luokassa, niistää nenää, kirjoittaa blogia tästä päivästä ja miettiä miten paljon gradu olisi saattanut edetä tänäänkin. Sopii nyt edes olettaa, että se tapaaminen ohjaajan kanssa auttaisi ja muutamat pulmat ratkeaisi.

Sellaista tänään koulussa. Periaatteessa on kuitenkin ollut ihan kivaa päästä välillä ihmisten ilmoillekin neljän seinän sisältä. Mutta kyllä sitä kaipaa kovin muutamia edellisiä vuosia, jolloin tällaiset yllättävät hyppytunnit kulutettiin isolla porukalla sohvilla istuen ja jutellen. Parhaassa tapauksessa vielä pelailtiin jotain. Ja naurettiin.   

sijaisena

Viime viikko on ollut merkittävä harppaus omalla opettajanurallani. Olen tehnyt kolme päivää sijaisuuksia kahdella eri koululla, ja vaikka se jostakusta voi tuntua säälittävän vähältä, minulle näillä sijaisuuksilla on ollut suuri merkitys. Olen joutunt kohtamaan ihan oikeasti sen tosiasian, että opettajana minun täytyy johtaa noin kahtakymmentä lasta ja saada heidät... no oppimaan ja sitten tietysti myös tottelemaan. En ole luonteeltani mitenkään vahva enkä pyri olemaan esillä. Tapanani on pikemminkin vetäytyä niistä tilanteista jo etukäteen, joissa luulen joutuvani ottamaan paljon vastuuta. Hyvät lähtökohdat siis opettajuudelle...

Koska luokan edessä oleminen ja tilanteiden haltuunottaminen ei suju minulta luonnostaan, olen joutunut tsemppaamaan itseäni tosi paljon, etten jännittäisi liikaa. Eikä se oikeastaan ole niin jännittävää enää siinä vaiheessa, kun on siellä luokan edessä ja aloittaa puhumaan, mutta se jännittäminen etukäteen! Se on pahinta. Tuntuu vähän siltä kuin odottaisi paiskautumista kylmään ja syvään kaivoon. Jossa sitten vain räpiköi. Ja oppituntien päätteeksi huomaa aina selvinneensä, mutta olevansa todella puhki siitä kaikesta tsemppaamisesta. Ensimmäisen sijaispäivän jälkeen kaaduin sohvalle ja ajattelin, että huilaan jonku kymmenen minuuttia. Nukuin puolitoista tuntia :)

Ensinnäkin haastavaa on se, että kaikki lapset ovat vieraita, eikä kenenkään nimiä tiedä. Ja sitten ei tiedä, millaisen roolin sitä opettajana ottaisi. Minun on vaikea kuvitella itseäni "natsi" opettajaksi, enkä pidemmän päälle tiedä, onko liian tiukka opettaja lastenkaan kannalta hyvä. Viikon aikana tuli kuitenkin huomattua, että levottomien luokkien kanssa pärjäämiseen saattaa tarvita todella tiukkaa linjaa. Eikä sitäminulta oikein löydy. Vielä. En kuitenkaan saa liikaa kaveeratakaan oppilaiden kanssa, koska silloin en anna itsestäni kuvaa turvallisena aikuisena. Joten mitenkä sen kultaisen keskitien löytäisi? Olla lempeä mutta jämäkkä. Kolmanneksi haastavaa on se, että kaikki lapset eivät opi samalla tavalla. Jokin yksinkertainenkin matikan juttu voi pienestä alakoululaisesta tuntua tosi vaikealta. Ja yritäpä siinä sitten keksiä, miten selittäisit asian niin, että toinen sen tajuaa. Neljänneksi haastavaa on se, että lasten kohtalot ja elämäntilanteet saattavat olla tosi surkeita. Jopa sijaisena näkee, että tuolla lapsella ei ole kaikki nyt ihan hyvin, mutta ei osaa kuitenkaan tehdä mitään asian auttamiseksi. Murehtii vain mielessään ja samalla tajuaa, että jokaisen koulun jokaisella luokalla on vähintään yksi lapsi, jolla on rankkaa niin koulussa kuin kotonakin. Niin oli aikanaan minun omallakin luokalla.

Paljonhan tässä on vielä opittavaa. Mutta kuten isäni aina jaksaa muistuttaa; Pitkäkin matka on aloitettava yhdellä askeleella.

ilmiöitä

Olin "kesä"lomalla hieman reilut kaksi viikkoa ja silti tänne Savonlinnaan palaaminen tuntui jotenkin mullistavalta. Ihan kuin en olisi asunut yksin moneen kuukauteen. Toisaalta onhan se erilaista mennä aamulla kouluun ja sen jälkeen kauppaan ilman, että tarvitsee hermoilla seuraavien päivien eväiden takia (en yleensä meinaa keksiä ruokaa edes illoiksi, saati sitten että piti keksiä vielä eväät, kun ei pelkkää leipää aina jaksa jauhaa). Ja sitten se, ettei illalla koomaakaan kotosalla, vaan voi ja jaksaa taas harrastaa. Tänä syksynä meillä koulussa alkoi jooga ja ainakin ekan tunnin perusteella se tuntui kivalta.

Sitten on tietysti opiskelijaelämä. Omasta porukasta aika monet ovat jo hajautuneet ympäri Suomea, mutta aina on uusia ihmisiä, joiden bileisiin voi mennä ja huomata olevansa yhä edelleen se sama ujo ja hiljainen ihminen kuin ennenkin. Mutta jos minä en olekaan muuttunut, baari oli. Kellari-kammio fiilis oli peittynyt vaaleisiin seiniin ja hienompiin nahkasohviin. Tanssilattialta ei päässyt pakenemaan, mutta eipä ollut enää penkkejäkään joille kivuta. Tuntui jotenkin tosi hassulta, koska siihen vanhaan baariin liittyi niin paljon muistoja juurikin edellisten vuosien opiskelijabileistä, erilaisten tapahtumien jatkoista. Ja nyt kun ei sitä paikkaa enää samanlaisena ollut, tuntui että muistotkin alkoivat karkailla. Ne mielikuvat olivat jotenkin niin leijaillen liimaantuneet juuri niihin seiniin ja siihen matalaan kattoon, ettei vanhaa fiilistä saanutkaan kunnolla palautettua mieleen.

Muutakin uutta oli, nimittäin lämmin syksyinen sää. Savonlinnan yöt eivät ikinä syksyisin (eivätkä talvisin tai keväisinkään) ole lämpimiä, koska järveltä puhaltaa jäinen viima. Mutta nyt tarvottiin kotiin puoli neljän jälkeen ja ihmeteltiin sitä kun ei palele. Ja ehkä osittain siitä syystä jäätiin kerrankin jonottamaan grillille. Taisin olla myös sitä meininkiä katsellessa salaisen omahyväisen onnellinen siitä, että meidän luokalle sattui aikanaan niin mahtavia epäörveltäjäbilettäjä ihmisiä.

Tänään tein elämäni ensimmäisen oikean sijaisuuden ennalta tuntemattomassa koulussa ja huomaan olevani edelleen hengissä! Enkä ole suunnittelemassa alanvaihtoakaan! Kotimatkalla töistä (kuvitelkaa, töistä) pysähdyin kaupungilla, koska siellä oli markkinat. Ei siis mitään pientä toritapahtumaa, vaan isot markkinat, jotka eivät edes mahtuneet torille, vaan levittäytyivät rantaan asti. Mikä parasta, siellä liehuivat myös Britannian liput.

Tammikuun vaihtoonlähtö siintää jo niin kirkkaana mielessäni, etten mistään hinnasta voinut olla poikkeamatta.

Kojulla myytiin toffeita.


Ja vaikka se kuulema kuuluukin maan tapoihin, en voinut olla hymyilemättä, kun myyjämiekkonen lopuksi sanoi "You are welcome darling." Aww.

Lapissa

Kun kesätyöt hautausmaalla loppuivat, oli aika ottaa suunnaksi pohjoinen. Ensin nukuin muutaman yön kotona Kajaanissa ja sitten matka jatkui kohti Saariselkää. Reissuun lähtivät minun ja isän lisäksi myös muita sen puolen sukulaisia, mikä oli mukavaa, koska heitä en kovin usein muutoin näe.

   

Viikon aikana ehdimme samoilla tuntureilla ja kuruissa aivan riittävästi. Loppuviikosta jalat olivat jo aika kipeät, mutta yllättävän hyvin jaksoin kuitenkin tsempata. Ja niissä maisemissa ei kyllä ihan pienistä säryistä jaksa edes lannistua. Jokaisen mutkan takaa voi aueta näkymät joko kauniille joelle, syvään kiviseen rotkoon tai huikaisevan laakealle tunturille. Ja siihen lisäksi päivä päivältä komistunut ruska, joka sai kaiken hehkumaan vielä kauniimpana. (Tosin kyllä tajuttiin jossain vaiheessa, että aurinkolasien läpi ruska näytti paljon kauniimmalta, mutta sama kait se on miten sitä katselee.)

Reissun kohokohta oli ehdottomasti yö, jonka nukuimme autiotuvassa. Patikoimme ensin  painavat rinkat (no ainakin ne tottumattomista tuntuivat painavilta) selässämme tunturinhuippujen yli kohti notkelmaa, jossa oli pieni lampi. Lampea reunustivat vehreät koivut ja tuntui siltä, kuin olisi laskeutunut johonkin satumaahan. Siellä oli muitakin patikoitsijoita ja kesy kettu, joka varasteli ihmisten eväitä ja repi telttoja. Kettuun jaksoi suhtautua huumorilla näin yhden yön retkeläisenä, mutta enpä haluaisi liian pitkäksi aikaa majoittua sen kanssa samoille huudeille. Ja sitäpaitsi kun me ei edes nukuttu teltassa vaan siinä autiotuvassa, jossa olivat turvassa niin eväät kuin makuupussitkin.

Nukkuminen kovilla penkeillä oli elämys sinänsä, enkä oikeastaan kovin äkkiä saanutkaan unta. Valvoin ja kuuntelin toisten ääniä. Kaikesta huolimatta oli hyvä ja mukava olo. Aamulla nousin joskus kuuden jälkeen ja lähdin hoippumaan kohti vessaa. Aurinkokin oli juuri nousemassa ja sen kajo kultasi läheisen tunturin huipun. Ilma oli raikas mutta jollain tavalla kuitenkin todella lämmin. Tuulen värekään ei rikkonut lammen pintaa, eikä mitään ääniä kuulunut. Oli juuri niin kaunista kuin kuvitella saattaa.

Toisetkin alkoivat heräillä; tehtiin nuotio, syötiin aamupalaa, pakattiin rinkat, katseltiin poroja. Ja joskus kahdeksan aikoihin me oltiinkin valmiina päivän patikointiin. Aamuhetki oli täydellinen, eikä aikainen nouseminen harmittanut yhtään.

postaus kesästä

Kesäkuun antia olivat huolettomat viikonloput Savonlinnassa. Ajattelin säästäväni rahaa kun en joka viikonloppu reissaa jonnekin mutta kuinkas kävi. Lauantai aamut aukenivat ja jalat suuntasivat kuin itsestään kohti keskustaa. Tuli sitten vähän shoppailtua. Mutta vakuutan itselleni edelleen, että se tuli silti halvemmaksi kuin junalla matkustaminen. Ja sitäpaitsi nuo viikonloput olivat aika terapeuttisia, opin nauttimaan kotona olosta, kun ei tarvinnut tehdä mitään koulujuttuja. Kuuntelin Heli Kajoa aika paljon.

Juhannuksen ja sen jälkeisen viikon vietin lomaillen mökillä. Yritettiin nukkua päivätorkkuja kevyessä vesisateessa ja uida 15 asteisessa vedessä. Uskalsin sentään kastautua, ja muutamana päivänä jopa ilman saunaa!

Heinäkuussa tulikin sitten reissattua. Matkasin kotikonnuille tapaamaan yhtä ulkomailta kesäksi kotiutunutta ystävää, söin lounasta Lahden satamassa ja opettelin matkustamaan itsenäisesti ratikalla. Halusin nähdä Pikku Huopalahden talot ja todeta itse näyttävätkö ne keksipaketeilta. Halusin myös nähdä millainen on Seurasaari ja miltä näyttää Mariankatu vuonna 2012. Näiden lisäksi bongasin Juha Itkosen kaupassa ja söin elämäni ensimmäisen kokonaisen hattaran.

Sitten tuli kurkkukipu ja kuume ja köllöttely. Makasin kotona viikon ja kuuntelin Kauko Röyhkän Avecin ja  Narnan tarinoita äänikirjana. Kaspianin matka maailman ääriin oli yllättävän hyvä ja viihdyttävä teos. Puolikuntoisuus jatkui mutta sopivasti lääkittynä jaksoin nauttia elämäni ensimmäisestä oopperasta Olavinlinnassa. Tunnelma oli upea, välillä meni ihan kylmät väreet kun lava oli täynnä huimaavan taitavia joukko-laulu kohtauksia. Ja sitten välillä tylsistytti pitkät soolo hoilotukset. Kokonaisuutena ooppera oli upea, enkä anna itselleni anteeksi, jos en milloinkaan näe Taikahuilua.

Kotikaupungin syntymäpäiväjuhlia viihdytti Pasa, tuo suomalainen (teini) poika bändi, joka on kyllä aikas hyvä. Jotenkin minuun iskee niiden kappaleiden nuoruudenhuumaiset sanoitukset. Ja jos ilta on lämmin, laivat satamassa ja ihmiset kaduilla syömässä jäätelöä, ei tunnelma voi olla enää parempi. Joskus sitä aina ajattelee, että tässä kaupungissa asuminen on aikamoinen etuoikeus. Ainakin sen heinakuun ajan. Ja on se kyllä muutenkin.

Elokuun merkittäviin tapauksiin voidaan laskea reissuni Suomenlinnan kesäteatteriin. Ehdittiin vähän aikaa kierrellä saarta ja nyt voin sitten sanoa käyneeni sielläkin. Teatteriesitys oli upea, Riku Nieminen Peter Panina vielä upeampi. Se tyyppi ei kyllä tv:ssä pääse minun mielestäni oikeuksiinsa. Niin loistavaa se fyysinen ilmaisu ja muu.

Se ei ollut sitten niinkään upeaa, että kotimatkalla ehdin juuri muistuttaa serkkuani hirvistä ja muista tiellä öiseen aikaan pomppivista eläimistä kun tajusin että niin juu, tuossa ihan tien laidassa on hirvi ja se tuijottaa meitä. Onneksi eläin tajusi pysyä sen metrin verran tien laidassa, koska muuten olisi todennäköisesti rysähtänyt.

Nyt on loppurutistus töissä, sitten viikon loma Lapissa. Yritän pysytellä terveenä ja tsempata nämä viimeiset seitsemän aikaista aamua.

ZZZZzzzz... Piip piip piip piip piip....

Miten aikaiset aamuherätykset voivatkin olla niin ärsyttäviä?! En tiedä varmaan mitään ärsyttävämpää kuin sen tunteen, kun havahtuu joskus viiden jälkeen hereille ja tajuaa, ettei enää  ehdi nukahtaa ennen kellon soittoa. Olen paljon enemmän iltaihminen kuin aamuihminen. Toisaalta en tiedä, sopisiko minulle iltatyötkään. Esimerkiksi sellainen työ, jossa vuoro alkaisi kolmelta ja päättyisi puoli yhdeltätoista. Ainakin tähän saumaan se kyllä kuulostaisi  ihanalta. Tai vuorotyö; se olisi sitten ihan oma lukunsa.  Haluaisin kyllä joskus kokeilla, koska tähänastiset kesätyöni ovat kaikki olleet  säännöllisiä 7-16 tyyppisiä kidutuksia.

Toiset sanovat, että on hyvä mennä aikaisin töihin, että sitten pääsee ajoissa kotiin ja ehtii tehdä vaikka mitä. No onhan se niinkin, ja samaa sanoin itsekin vielä pari vuotta sitten. Mutta toisaalta joudun ainakin itse menemään ajoissa, joskus yhdeksän/puoli kymmenen jälkeen, nukkumaan, että jaksan herätä. Eli sellaista "vapaata" aikaa jää syönnin ja suihkussa käynnin jälkeen noin viisi tuntia. Eikä niistä illoistakaan oikein voi nauttia, kun koko ajan täytyy vilkuilla kelloa, että ehtii varmasti ajoissa nukkumaan. Iltatyössä, joka nyt hypoteettisesti alkaisi vaikkapa kolmelta, heräisin esimerkiksi yhdeksältä, jolloin "vapaata" aikaa ennen töihin lähtöä jäisi noin viisi tuntia. Onko siinä siis käytännössä mitään eroa, valvooko pidempään illalla vai nouseeko aiemmin aamulla? Ja koska itse pidän enemmän illoista -silloin yleensä olo on hyvä, vaikka takana olisi ollut kuinka kökkö päivä- olenkin vahvasti taipunut ajattelemaan, että aamutyöt eivät sovi minulle.

Syy tähän angstianalyysiin on oikeastaan hyvin looginen. Kello alkaa lähestyä puolta yhdeksää, päivän parasta aikaa, jolloin erityisesti tänään pitäisi istua ulkona ja kuunnella Scandinavian Music Groupin kappaletta "Tällaisena kesäyönä" (siinä on se kohta jossa lauletaan "Nyt on jo pimeää, huomenna vaihtuu elokuuksi", kuuntelen sen aina heinäkuun viimeisenä päivänä), eikä hätäillä sitä, että ehtiikö ajoissa nukkumaan ja saako unta jne. No, ehkä keitän teetä, istun iltapalalla ja kuuntelen sen kappaleen unimusiikkina.

Ei huomenna voi olla jo elokuu. Vähän harmittaa, että tämä viimeinen heinäkuuviikko on kulunut sängynpohjalla sairastellessa. Mutta olenhan minä sentään ehtinyt kesällä tehdäkin vaikka mitä, niistä voisin kertoa sitten erikseen. 

Oleellista

Olen viimeaikoina huomannut oppineeni elämästä jotain olennaista. Tai ainakin luulen ja toivon niin.

Tänä keväänä ja kesänä olen aiemmasta poiketen uskaltanut tehdä pieniä spontaaneja päätöksiä ja tehnyt joitakin asioita vain siksi, että pidän niistä. Olen esimerkiksi lähtenyt illalla lenkille vaikka olen jo syönyt iltapalan - vain siksi, että ulkona näyttää niin kauniilta. Olen seissyt kaverin alaovella ja soittanut: "Olisin tulossa teelle, oletko kotona?" Ja eilen ostin kaupasta kalliimpaa oliiviöljyä siksi, että siinä oli kauniimpi purkki. Tein tonnikalakastiketta ja olen aivan varma, että siitä tuli niin täydellisen hyvää juuri siksi, että kokkaaminen oli mukavaa. Ja kokkaaminen oli mukavaa hienon öliiviöljypurkin takia.

Viikonloppuna päätin myös täysin spontaanisti, että voin aivan hyvin kuluttaa  palkallisia lomapäiväni lähtemällä Helsinkiin. Jonka jälkeen päätin, että jos olen kerran menossa Helsinkiin, voin aivan hyvin tiedustella, josko tätini olisi kotosalla ja pääsisin poikkeamaan myös Lahteen. Nyt on siis tiedossa varsin mukava reissu kauan kaipaamaani Helsinkiin ja myös Lahteen. Eikä päätösten tekemiseen tarvittu kuin pari minuuttia.

Joskus on todellakin helpompaa elää hieman suunnittelematonta elämää. Silloin tämän arjenkin keskellä muistaa, että on todellakin mitä kaunein kesä ja heinäkuu. Ja voi matkustaa sinne ja tänne ja herätä ja mennä kauppaan ja syödä aamupalaksi lihapullia.

Töissä kuuntelin Saariston lapsia ja se sopi aivan täydellisesti tämän kesäiseen tunnelmaani. "Jokainen päivä on kuin kokonainen elämä". 

Nyt voisin lähteä lenkille ja kauppaan ostamaan jäätelöä. 

Hetki

Kastelin kukkia. Liian kauan ja se alkoi ärsyttää.

Päivä oli helteinen ja lähdin töitten jälkeen rannalle ottamaan aurinkoa. Miten ihanaa olikaan pitkästä aikaa tuntea se lämpö iholla.

Sitten tulin umpi väsyneenä kotiin, mutta ennen päiväunia kuuntelin hetken festarilähetystä Provinssirockista. Enkä ollut katkera. Festareilla minulle iskee aina hätä siitä, jos en osaakaan nauttia riittävästi fiiliksestä ja olen maksanut kalliit liput turhaan.Mutta tulkoon kesä Törnävänsaareen.

Koska joudun viikolla menemään ajoissa nukkumaan ja muutenkin vilkuilemaan kelloa vähän väliä,  on ihanaa näin viikonloppuna vain antaa ajan kulua. Mennä nukkumaan kun tekee mieli tai jos haluaakin vielä olla vähän koneella tai lukea, senkin voi tehdä.

Enää viisi kokonaista päivää joista kolme kokonaista työpäivää. Sitten juhannus ja loma. Mökki ja itikat. Ah miten suomalaista ja niin ihanaa.

Mitä teen sitten kun kaikki muuttavat pois?

Viime viikonloppu oli todella mukava. Perjantaina lähdettiin illansuussa Olavinlinnaan katsomaan sellaista itämaisen tanssin esityssikermää. Tanssit oli ripoteltu ympäri linnaa ja jokainen niistä liittyi löyhästi isompaan tarinaan, joka sitten lopuksi koottiin yhteen pääsalissa. Vaikka tanssiosuudet eivät ehkä tasollaan hätkäyttäneet, esitys oli muuten niin upea ja eheä, ettei voinut kuin nauttia. Olavinlinna ympäristönä oli jotenkin tosi vaikuttava ja kaikkien esiintyjien asustukset oli ihan viimeisen päälle mietitty ja toteutettu. Ja vielä kun maisema linnalta yli Saimaan vesistön oli niin upea, ei voinut kuin huokailla ja olla varma, että muutti silloin aikanaan juuri oikeaan kaupunkiin opiskelemaan.

Paluumatkaa viihdytti kuin tilauksesta veden yli kantautuva musiikki Lipsasten keikalta. Eihän siinä voinut kuin vähän tanssahdella mennessään.

Lauantaina kokoonnuttiin yhden luokkalaisen luokse grillaamaan. Juotiin, mutta syötiin enemmän ja pelattiin krokettia. Muiden pelatessa pariskuntina (mailoja ei ollut kuin neljä) minä sain edustaa vain itseäni ja tajusin siinä samalla hieman hämmentyen että olen totta tosiaan meidän luokasta melkein ainoa joka ei ole tässä neljän vuoden aikana pariutunut. Yhdet on naimisissa, toiset menossa naimisiin ja kolmannet kihloissa, yhdet ei seurustele, mutta vähän jotain sellaista, yhdet asuu ainakin kesän yhdessä ja yksi lähtee aina yhdeksältä puhelimeen. Ja sitten se yksi matkustaa monien tuntien matkan vain viikonlopun takia. Plus sitten tietty vielä ne, jotka seurusteli jo koulun alkaessa. Niilläkin on nyt oma koti.

Vähän tuli orpo oli siinä mailaa heilutellessa. Mutta ehkä se joskus osuu omallekin kohdalle. Tai ainakin siihen vielä vahvasti uskon. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan rakkauslauluja

...

Heli Kajo lauloi koneeni kaiuttimissa Barcelonasta. Minä mietin millaista olisi olla laulaja ja asua Helsingissä. Mitään varmuutta asiasta en saanut ja lähdin ulos haistelemaan sadetta. Koko viikon oli ollut lämmintä ja sinä päivänä suoranainen helle. Iltapäivän valuvat tunnit vietin työpäivästä uupuneena lähesnaapurin sohvalla television ääressä. Nyt oli kuitenkin selvät merkit ja ennusteet siitä, että kohta sataisi. Ja kunnolla. Mutta ehdin kävellä ja kotiutua ja käydä suihkussakin, ennen kuin kuulin veden hakkaavan ikkunoita. Lämpötila laski, mutta peiton alla oli lämmin.

Viikonloppu oli aurinkoinen ja kesäinen. Koulutöistä ja siitä entisessä kotikaupungissani sattuneesta hirveästä kohtauksesta huolimatta suuntasin suht aurinkoisin mielin lauantaina kirpputorille, vaatekaupoille ja torille. Illalla grillailtiin ja pelattiin kavereiden kanssa ihan oikeaa lauta/korttipeliä, eikä mitään teitotekniikkahömppää. Omalta osaltani keskittyminen harhaili osittain myös euroviisujen parissa, joten pari aika typerää virhettäkin tuli tehtyä. Ei sheriffin kuulu tappaa omaa apulaistaan hatariin perusteisiin vedoten ja hävitä koko peliä. Ei.

Sunnuntaina parasta oli käydä ensin reippaalla lenkillä ja istahtaa sitten katsomaan Uutishuonetta. Ihana sarja ja täydelliset näyttelijät. Hyvä muuten, mutta Juho Milonoff on minulle varmaan aika kauan jälkeenpäinkin vain viinaanmenevä uutistenlukijaretale. Mitäs näyttelee niin hyvin..

Nyt olen miettinyt sitä, miten ihmisen mielellä voi olla niin helposti järkkyvä ja ailahteleva olemus. Enkä puhu nyt Hyvinkäästä vaan paljon arkisemmista asioista. Olen nimittäin huomannut, että kesätyöpaikkani sanoisinko melko kyseenalainen yleisilmapiiri alkaa uhkaavasti tarttumaan. Olen tottunut -jos en nyt koko elämässäni, niin ainakin monien viimevuosien aikana siihen, että toisiin suhtaudutaan kannustaen ja mahdollisista epäkohdista voidaan keskustella avoimesti.Olen joskus saanut osakseni paheksuvia katseita, kun lauon mielipiteitäni melko suoraan. Ja ymmärrän sen ihan hyvin. Mutta kun minusta on vain parempi sanoa suoraan, jos on jostain asiasta jotain mieltä. Ehkä typerintä on sanoa päin naamaa jotain kaunista ja sitten seläntakana haukkua kuin viimestä päivää. Nyt olen kuitenkin huomannut hautovani silloin tällöin turhia ja typeriä mielipiteitä muista ihmisistä. Ihan vain ikään kuin ilkeyttäni.

Toisekseen olen saanut pitää tiukkaa kuria itseni kanssa siitä, etten ala valittaa turhista asioista. On ihan turhaa ja typerää valittaa puiden tiputtelemista roskista juuri siivotuilla käytävillä Ja siitä, että kun meillä on puita ja noilla ei. Ja kuinka ruma tuo syreenikin on ja kuinka siitä on vain haittaa. Ja kuinka kaikki puut joutaisi kaataa kun ne vaan levittää juuriaan ja roskaa. Ja kuinka epäreilua on tämä tai tuo asia. Kun tuo sai ja me ei saatukaan. Mutta nuopa joutui mennä auttamaan toisia, meidän ei tarvinnu. SIIS mitÄ? Joutui auttamaan toisia!! Hei haloo ja niin edespäin. Mikä on se vaihe elämässä, kun mieli lakkaa olemasta pyytettömästi hyvä ja järkevä? Voiko siihen vaikuttaa? Onko mahdollista elää elämäänsä niin, että ei lähde mukaan tuollaiseen valitukseen ja järjettömyyteen? Minusta on alkanut tuntua, että en enää jaksa naiivisti uskoa ihmisten luonnolliseen hyvyyteen. Että olen ollut vain se sinisilmäinen idiootti, joka ei ole nähnyt raakaa maailmaa? Mutta mutta. Jos olisi mahdollista kasvaa naiiviksi realistiksi? Ottaa vaikutteita taiteilijoista, suurperheiden äideistä  ja filosofeista. Ja sitten kuinkin muistaa, että ihminen se oli joka keksi aseet.

Mutta niin kauan kuin ihmiset vielä jaksaa innostua luomuviljelystä, bongailla lintuja, laulaa kauniita lauluja kaupungin kivisillä kaduilla ja tehdä dokumenttejä ja elokuvia maailman ihmeellisestä sykkeestä, minä taidan tietää mihin kannattaa uskoa. Eniten.

aikaa ja tauluja

Kesätyöt alkoivat jälleen, aivan kuten aiempinakin vuosina. Herään puoli kuudelta ja juon aamuteetä rauhassa kuunnellen radiota. Töissä aika kuluu miten kuten, parhaiten silloin, jos asetan itselleni tiettyjä sääntöjä ja aikatauluja. Ensin teen kaksi tuntia hommia ilman musiikkia. Tauon jälkeen saa avata radion. Sitten ruokatauko, jonka jälkeen saa edelleen kuunnella tietyn aikaa musiikkia. Ja viimeinen puolitoistatuntia pitää tehdä töitä omien ajatusten seurassa. Hups vaan, taas yksi päivä onkin jo ohi. Kotona olo on aina aika väsynyt ja saan taistella unta vastaan. En halua nukkua päiväunia, koska illalla nukkumatin houkuttelu heti yhdeksän jälkeen on tarpeeksi tuskaista jo muutenkin. Miksi en vain voi omata sellaisia unenlahjoja, että nukahdan milloin ja missä vain. Se olisi niin paljon helpompaa. Tuntuu raivostuttavalta pyöriä sängyssä tietäen, että aamulla taas väsyttää ja harmittaa. Mutta kun uni ei varsinkaan käskemällä tule. Onneksi valmistun opettajaksi, koska siinä ammatissa on kaikin puolin minulle sopivat työajat.

Eilen olin ensimmäistä kertaa tälle kesälle grillaamassa. Pihvit olivat hyviä ja väsymys sai yksinkeratisetkin jutut kuulostamaan hulvattoman hauskoilta. Tänään täyttelin pienen paniikin vallassa vaihtohakemusta Englantiin. Miten tällainen pieni ja pelokas kotihiiri voi ikinä selvitä yksin suuressa maailmassa? Ja miten tulen kestämään koti-ikävää? Miten mulla ikinä riittää rahat puoleen vuoteen siellä missä on liikaa nähtävää ja ostettavaa? Ja miten minä ikinä ymmärrän siellä yhtään mitään, kun en kieltä kunnolla osaa. Ja sitten pitäisi vielä opiskella ja ymmärtääkseni opettaakin. Hui.
Näitä miettiessä, kirjoitellessani sanakirjan avulla oikeita vastauksia mustiin laatikoihin muistin äkkiä yhden Juha Tapion kappaleen sanat: "Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa". Minusta sen voisi sanoa niin, että kyllä pelätä saa, mutta onnen voi saavuttaa vain toimimalla pelosta huolimatta. Olen kuullut myös sanonnan: Onnistuminen on uskalluksen lapsi. Siispä aion uskaltaa ja tutustua meidän hienoon maailmaan. Ensi keväänä. Je

Riemua

Millaista iloa voikaan tuottaa pieni punainen ilmoitus Facebookin nurkassa! Tuntuu hullulta, että pienellä punaisella läikällä voi kutsua ihmiset kokoon lyömään värikkäitä palloja valkoisten porttien läpi. Jos aurinko paistaa ja Saimaan laineet liplattaa, ei voi kuin olla hyvällä tuulella. Pieni lumikuurokaan siinä välissä ei haittaa, koska pelitilanne on niin tiukka.

Uusi aamu alkaa ja minä vaellan ihmispuumien, vamppyyrien ja muodonmuuttajien maailmaan. Löhöily vieraalla sohvalla vierähtää kolmen tunnin mittaiseksi ja liika eläytyminen saa mahan kurnimaan. Kotona odottaa itsetehty nakkipata ja pyykinpesu. Kouluhommat. Sitten pieni kiire ja pyöräily kaupungin läpi.

Uusi nurmikko, uusi rata, mutta sama peli. Jälleen krokkaillaan ja menetetään hermot siihen, kun ei vain osaa. Itsekin hukkasin käytännössä voiton, kun krokkasin vahingossa itse mestarin pallon siihen perhanan tikkuun. Ja oma pallo jäi sitkeästi junnaamaan noin kymmenen sentin päähän. Seurapelit on silti parhaita. Oikeaa elämää eikä mitään häröä tietokonetodellisuutta.

Ja mikä kruunaakaan tämän illan. No se yksi perisuomalainen urheilujännäri. Juurikin se sama laji, joka viime keväänä sai ihmiset halailemaan ventovieraita ja kiipeilemään ties minne katoille. Toukokuun riemua.

Linturetki

Olen luonteeltani enemmän iltavirkku ja aamunukkuja. Inhoan aikaisia herätyksiä, enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka viikonloppuisin ja lomillakin heräävät ennen kymmentä.Mikään ei oikeasti vedä vertoja sille tunteelle, kun havahtuu joskus seitsemän aikaan ja tajuaa, että ei ole pakko nousta tai tehdä muutenkaan yhtään mitään. Korkeintaan kääntää kylkeä ja möyhiä vähän tyynyä.

Tänä aamuna tein kuitenkin poikkeuksen. On lauantai ja heräsin puoli seitsemältä. Isäni on melko innokas lintuharrastaja ja hän jaksaa aina jankata siitä, miten lintutornille pitää mennä ajoissa aamulla, että siellä jotain näkeekin. Joo joo. Mutta kun se nukkuminen on vaan niin paljon mukavampaa. Lupasin kuitenkin, että jos näin kevään kunniaksi yhtenä aamuna revin itseni ylös vapaaehtoisesti. Ja minähän revin. 

Ilma oli kauniin aurinkoinen, mutta aamuisen raikas. Kevyt tuulenväre kävi pihapuissa. Pakkasimme eväät ja keitimme teetä termospulloon. Hyppäsimme autoon ja ajoimme lintutornille. Ihmetellen havaitsin, että emme olleet edes ainoita, autoja oli jo parkissa parikin kappaletta. Sitten vaan reput selkään ja kumisaappaat jalkaan. Polku, joka johti tornille, oli joutunut tulvan valtaan. Se alue, joka kesällä on melko kuivaa suota lainehti nyt järvenä tornin edessä ja ympärillä. Kumisaappaat oli todella tarpeeseen, kun rämmimme huteria ja uppoavia pitkospuita pitkin kohti tornia. Välillä piti kiertää kaukaa metsän kautta, jotta vesi ei olisi hulahtanut saappaanvarsista sisään. 

Perille kuitenkin päästiin ja meitä vastassa oli pieni seurue oikeita lintuharrastajia. Nämä oikeat lintuharrastajat tuntee siitä, että he ihan nopeistakin havainnoista osaavat sanoa, mikä laji on kyseessä. Isän kanssa saamme joskus arpoa kauankin, onkohan kyseessä nyt se vai tämä laji, mutta nämä herrat olivat toista luokkaa. Ei tarvinnut kuin sanoa, että: "Tuolla lentää joku lintu" niin jo tuli vastaus: "Se on metsäkirvinen", "Aha".. 

Toisaalta toinen heistä kertoi harrastaneensa lintuja jo viisikymmentä vuotta, joten eikähän siinä ajassa jo ehdi oppiakin jotain.

Loppujen lopuksi olimme tornilla pari tuntia ja näimme kurkia, kuoveja, metsäkirvisen, lokkeja,tukkasotkia ja ruskosuohaukkoja. Sekä joitain muita mustia mönttejä lentämässä metsän laidassa :)

Huhtikuu, paras kuu

Tein äsken hurjan heräteostoksen, ostin pienen pussin juustopalloja. Siis niitä "sipsejä". En yleensä ikinä osta itselleni kotiin sipsejä, vaikka niistä pidänkin. Tänään en vain osannut vastustaa kiusausta. Ja tuossa se pussi nyt nököttää avonaisena koneen vieressä ja naputtelen näppäimistöä suolamähmäisillä sormilla. No mutta ei kai se haittaa. Päivä on muutenkin ollut hieman epätavallinen. Taivaalta sataa vuorotellen vettä, räntää ja valoa. Ei voisi todempi olla se vanha veisu "aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä". No niinhän se tulee, västäräkinkin näin eilen värjöttelemässä loskaisessa maassa.

Lähdin pitkästä aikaa kirjastoreissulle suurena aikomuksenani vain palauttaa ja lainata yksi kirja, ehkä pari levyä ja sitten joku äänikirja. Musiikkikirjastolla meinasin kuitenkin hukkua valinnanvaikeuteen, koska paikalla oli vaikka mitä huippuja levyjä. Ja koska kirjastossa kaikki on kuitenkin ilmaista, rahtasin tietysti kotiin ne kaikki. Esimerkkeinä voisin mainita Maria Menan levyn Cause and Effect, sekä Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi -albumin. Osa lainaamistani levyistä oli toki vanhojakin ja ennestään kuunneltuja, mutta jotkut levyt vaan innostavat juuri näin kevätaikaan. Esimerkiksi Kent on minulle kevätmusiikkia.

Nyt aurinko paistaa taas ja pari kouluhommaa odottaa tekijäänsä. Onneksi juustopalloja on vielä jäljellä.

Takauma

Nousen tuolille seisomaan. Ympärilläni on kymmenittäin kauniita tyttöjä pukeutuneina raidallisiin paitoihin ja muutama merimiesasuinen poikakin on eksynyt joukkoon. Me laulamme Maamme laulua ja tunnelma menee ihon alle. Onko se niiden juomien syy, joita on koko illan saanut kippistellä vieruskavereiden kanssa vai kenties vaan nuoruuden? Kun tajuaa pitkästä aikaa olevansa elossa ja nuori juuri sillä elokuvista tutulla tavalla, kun kaikki on uutta ja elämä vasta edessä. Säkeistöt loppuvat mutta kukaan ei haluaisi lopettaa. On vaan niin ihanaa olla osa pientä ja tiivistä joukkoa, laulaa ja ajatella tulevaisuutta. Ja Suomea. Laulun loputtua on aikaa syödä vielä viimeiset jälkiruuan rippeet ja nostaa viimeiset maljat hyvälle seuralle.

Koulun käytävät ovat hämyisiä. Jossain saattaa köpitellä mummo, jossain viikinkihattuinen poika. Yhtäkkiä viikinkihattu on minulla. Mummon pojalla on piilopullo. Me lähdemme kävelemään baariin. Kadut ovat liukkaat ja takerrun kaimani käsipuoleen koko matkaksi. Perillä en sisäistä musiikkia mutta hypin silti. Parasta baarissa on silloin, kun tekee vaan mieli hyppiä. Kun jalat eivät tunne väsymystä, eikä mieli ajattele "miten p**kaa musiikkia taas"; tekee mieli vaan loikkia. Jossain vaiheessa iltaa rohkaisen mieleni ja osallistun jopa karaoken laulantaan. Onneksi mikki taisi olla aika kaukana.
Sitten tutut vaan lähtevät, mutta minua ei huvita. Minulla on edelleen kivaa, enkä tahdo nukkumaan. Ehdin nukkumaan seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Tanssin niin kauan kunnes viimeisetkin puolituttavat häipyvät. Lopulta annan periksi ja lähden itsekin kotiin.

Harvoin on ollut noin mukavaa iltaa.

Valosta

Olen lukenut Riikka Pulkkisen romaania Totta ja vaikuttunut suuresti. Minun mielestäni elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta ei ole koskaan kirjoitettu niin kauniisti ja todesti, kuin siinä kirjassa. Vaikka maailma tulee unelmien ja haaveiden väliin ja iltapäivän valo kallistuu vääjäämättä iltaan, se ei johda masennukseen. Aina jostain löytyy voimaa ja toivoa tehdä vielä yksi uusi pullataikina ja lämmittää sauna. Kirja on sellainen, jonka pariin uskon säännöllisin väliajoin palaavani ja sen lauseista rakennan omaa maailmaani.

On monia kulttuuriksi luettavia asioita, joiden pohjalta peilaan itseäni ja rakennan omaa tapaani ajatella. Todella naiivia, mutta totta on se, että nuoruuteeni ja kasvamiseni suuntaan ehkä eniten vaikuttanut elokuva on ollut Amelie. Kaksi muuta olivat Big Fish ja Moulin Rouge. Niihin saa kohdistaa syyttävän sormen jos minun elämän asenteeni joskus vaikuttaa hiukan lapselliselta ja romanttiselta. Kirjojen osalta kehitys ei ole ollut yhtään sen uskottavampaa. Jane Austenin romaanit lähes ulkoa osaavalta ja Juha Itkoseen ja Riikka Pulkkiseen rakastuneelta ei voi ehkä muuta odottaa. Antakaa anteeksi. Mutta elän valolle, sille joka heijastuu valkeista tapeteista aamupäivällä kello yksitoista kun oppilaat ovat koulussa ja minä etsin pakastimesta jäätelöä.

Olen näinä päivinä herännyt aikaisin, kävellyt kaupungillakin ja katsellut aurinkoa. Olen huvittunut koiran ilmeistä ja siitä mahtipontisuudesta, jolla se pakottaa kanssaan lenkille. Ilman sanoja, pelkällä hännän viuhtomisellaan. Olen syönyt appelsiineja ja juonut teetä. Aivastellut. Kohta lähden kirjastoon. En aio lainata kirjoja, sillä niitä minulla on aivan riittämiin. Aion etsiä käsiini sen Anna -lehden numeron, jossa on haastateltu Armi Toivasta ja Krista Kososta. Minä jatkan itseni rakentamista. Esikuvanani on tänään se nainen, joka uskoi itseensä ja halusi näyttää suomalaisille, että osaa olla hauska. Minäkin haluan, haluan näyttää itselleni sen, että osaan olla vahva.

"Ope, ope opee!!!"

Torstai-illat ovat nykyään muodostuneet jokseenkin stressaaviksi. Sille illalle tuntuu aina jäävän hirveä kasa tekemättömiä hommia, jotka haluaisi saada tehtyä ennen viikonloppua, mutta joita ei vain ole ehtinyt (lue jaksanut) tehdä viikolla. Siihen lisänä vielä alkuviikon tiskivuori, mahdolliset viikonlopun pakkaamiset ja junalipun varaamiset sun muut. Huoh. Yleensä torstai-iltana pääsen nukkumaan vasta tuntia myöhemmin kuin muina iltoina, enkä oikein sittenkään osaa rauhoittua.
Perjantai on sitten ihan asia erikseen. Koulupäivä on perjantaisin harvoi kovin pitkä ja viimeistään yhden-kahden maissa alkaa jo päiväunihiekat kaihertaa silmissä. En koskaan muulloin nuku päiväunia, paitsi perantaisin. Joko kotona, tai sitten bussissa. Bussissa saatan nukahtaa hankalaan asentoon ihan vain viideksi minuutiksi, mutta se riittää. Heti olo muuttuu virkeämmäksi ja paremmaksi.
Tänä perjantaina on varsinkin aihetta suoda itselleen pienet päiväunet, sillä olen suorittanut viimeisen harjoittelun suht kunnialla läpi!! Vaikka paljon on vielä kehittämisen varaa, koen silti onnistuneeni hyvin ja sain myös hyvää palautetta ohjaajilta. Sain olla myös parina päivänä luokassa sijaisena, eli ihan yksin lasten kanssa. Turvauduin pitkälti kirjan tehtäviin, koska tuntui siltä, että varsinkin perjantaina kaikki olivat aika levottomia. Ja kun en mitään järisyttävää auktoriteettia vielä omaa, niin ajattelin pitää tunnit ihan varmanpäälle. Ja onnistunut päivähän tästä sitten tuli. On jotenkin tosi mukavaa, kun luokan ns. häirikötkin tulee ruokalassa höpöttämään ja nykii hihasta että "ope, ope". Ehkä siihen pikkuhiljaa pitää vaan tottua. Että on ope. Sijaisuuksia olisi toki kivaa ja hyödyllistä tehdä enemmänkin, niin saisi vähän tuntumaa ja perspektiiviä tähän työhön.

Nyt muuten lupaan, että seuraava teksti ei enää käsittele koulumaailmaa. Jotenkin se vaan on ollut nyt niin mielessä tän harjoittelun aikana.

kuka voisi kellot seisauttaa

Tulen kotiin ja lösähdän sängylle. Olen herännyt aamulla ennen kahdeksaan ja nyt kello käy jo viittä. Olen koko päivän ollut aktiivinen, tehnyt koulutehtäviä, istunut tunneilla, nähnyt ihmisiä ja höpötellyt jos jonkinmoista asiaa. Keho on väsynyt ja mieli kaipaa hetken lepoa. Koomaminuuttien jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, ettei millään malttaisi odottaa seuraavaan päivään ja siihen, että pääsee taas näkemään kavereita. Muistan kuinka joskus yläaste aikoina tulin koulusta kotiin aina yhtä pettyneenä siihen, että on ollut jotenkin niin tylsä päivä. Koulu oli mielenkiintoista, mutta aika yksitoikkoista, eikä niiden muutamien kavereiden kanssakaan tehty koskaan mitään kovin kummallista. Nyt päivät on täynnä mielettömän kivoja ihmisiä ja koulukin tuntuu hyvältä. Päivät tuntuu toisaalta hurahtavan ihan hirveää vauhtia.

Minua alkaa pelottaa kaupan kassalla kun myyjä vitsailee edelliselle asiakkaalle siitä, miten vanhemmiten aika vaan menee aina nopeammin ja nopeammin. Jos ajan kulu tästä vielä nopeutuu, eihän sitä ehdi oikein elääkään. Nyt jo tuntuu, että olisi hypännyt ruuhkabussista luotijunaan. Hullunkurista tässä kaikessa on se, että vaikka aika kokonaisuutena tuntuu kiitävän uskomatonta vauhtia, en jaksaisi millään odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea mitä se tuokin tullessaan.

Olihan viikko!

Viikko opena on nyt onnellisesti takana. Viikkoon sisältyi niin onnistumisenelämyksiä kuin oppitunnilla hampaiden kiristelyä ja kyyneleiden pakottamista takaisin sinne mistä yrittivät kovasti olla tulossa ulos. Eihän nyt opettaja saa ihan pienestä hermostua. Oli jännittävää huomata, miten paljon yhteen viikkoonkin mahtuu toimintaa ja sattumuksia. Jokainen lasten kanssa vietetty hetki oli olellinen ja tärkeä omalla tavallaan. Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että olisi ollut tylsää tai yksitoikkoista.
Kaikista ikimuistoisin hetki oli kuitenkin yhden koulupäivän jälkeen, kun lapset olivat käsityötunnilla toisen harjoittelijaopen kanssa. Istuin luokassa, ja tarkistelin lasten äidinkielen vihkoja. Kun se oli tehty, huomasin että ulkona paistoi kirkas tammikuun aurinko. Sisällä tuoksui aivan koululle ja muistin yhtäkkiä omia ala-asteaikojani. Kuinka tällaisella säällä oli kivaa mennä välkälle ja kuinka ihanalta tuntui aina lähteä koulusta kotiin, kävellä talvisella tiellä ja ajatella jotakin mukavaa.
Kouluun liittyy kaikilla kovin paljon muistoja ja ehkäpä juuri tietyt tuoksut ja valot saavat ne silloin tällöin tulvahtamaan mieleen. Juuri tuolla hetkellä olin kovin ylpeä omasta tulevasta ammatistani ja ajattelin, että minull on todellakin tulossa kiireinen, stressaava, mutta ah niin ihana tulevaisuus.

Viikonloppukin on ollut todella mukava. Perjantaina katsottiin vihdoin ja viimein Elokuu -niminen kotimainen elokuva. Tykkäsin kovasti sen tunnelmasta, värimaailmasta ja musiikeista. Vaikka elokuvaa on haukuttu ja juoniratkaisuiltaan se oli aika ennalta arvattava ja tyypillisen kotimainen, oli toteutuksessa kuitenkin jotain sellaista, joka minua viehätti. Lauantaina kävin kavereiden kanssa seinäkiipeilemässä, ja nyt on hartiat tosi kipeät. Olen iloinen, että kaverit ovat siitä lajista niin tohkeissaan, koska sen ansiosta pääsen itsekin välillä kiikkumaan korkeuksiin köysien varassa. Ilalla pelailtiin Bang -nimistä peliä ja syötiin kanasalaattia. En muista, milloin minulla olisi ollut niin hauska lauantai-ilta :D Ja mikä parasta, tarkoitus on ottaa peli-ilta uusiksi jo tänään.

Valkoinen

Heräsin aamulla siihen, kun joku rummutti ikkunoita. Rummutus sotkeutui osaksi uneeni, enkä ensin osannut edes säikähtää. Tajunnan saavuttaessa normitilan, rummutus jatkui edelleen, mutta edellistä hiljaisempana. Kohta se taas voimistui. Tajusin, että sehän on lumiaura, joka puhdistaa tietä aamulla kello viisi. Ja ikkunat alkoivat helistä jälleen. Huokaisin ja käänsin kylkeä, toivoin, että aura ei kovin kauaa hinkkaisi edes takaisin juuri minun ikkunani alla, koska lasit tuntuivat todella helisevän irti kehyksistään. Ja pienenä lisänä mainittakoon, että sama tunne toistuu joskus myös silloin, jos yläkerran naapuri sattuu kävelemään tavallista raskaammin askelin. Tumps tumps ja helin helin helin.

Mitä lumiauran ääni sitten minussa herätti? Talven. Nyt, kun neljättä päivää sataa lunta ja maa on kirjaimellisesti kääriytynyt lumivaippaan, tuntuu todella talvelta. Kävin eilen kirjastossa ja lainasin pitkästä aikaa sen Ville Leinosen levyn, jossa on kappale Lumiaurojen laulu. Jotkin kappaleet muistuvat aina tiettyinä kuukausina mieleen ja silloin niitä on vain pakkojen pakko saada kuunnella. Tuo lumiaurojen laulu muistuu minulla mieleeni aina juuri näin tammi-helmikuussa, jolloin "yön jälkiä lumiaurat jo kerää".

Tammikuu on alkanut kivasti. Koulu inspiroi, vaikka harjoittelu toki aina vähän jännittääkin. Joskus minusta tuntuu, että olen todella etuoikeutettu, koska tiedän niin tarkoin, mitä haluan isona tehdä. Yksi jos toinenkin tuttuni on häilynyt enemmän sellaiselle "teen nyt tätä työtä, koska on pakko tehdä jotain" -polulle. Silloin aina tekisi mieli kysyä: "Miksi et vain vaihda alaa?" Mutta jos ei sitten kuitenkaan tiedä mitä muutakaan tekisi. Raivostuttavaa, että raha määräilee niin paljon ihmisten elämää ja myös onnellisuutta. Kyllä ainakin itse voin sanoa olevani paljon onnellisempi tehdessäni stessaantuneena koulutehtäviä kuin kykkiessäni kesällä hautausmaalla, vaikka stressiä siellä ei ollutkaan.

Tässä hetkessä

Joululoma meni ihanasti. Nopeasti. Aina vain tuntuu, että nopeammin. Oltiin perheen kanssa mökillä reilu viikko jouluaaton aatosta uudenvuoden päivään asti ja tuona aikana tuli pelailtua lautapelejä, potkukelkkailtua, luettua, katseltua hyvin vähän televisiota ja pelailtua myös tietokoneella. En olisi voinut uskoa, että lapsille suunnattu pilipali peli "Viiru ja Pesonen puutarhassa" osoittautuu niin vaikeaksi. Pikkusiskon kanssa tahkottiin kyseistä peliä varmaan viisi tuntia aivot höyryten ja aina välillä piti käydä etsimässä apuja suomi24:n keskustelupalstoilta. Kun saatiin kaikki vaiheet lopulta valmiiksi, saatiin palkinnoksi puutarhuri, joka hoiti meidän puolesta Viirun ja Pesosen puutarhan kuokinnan, kastelun ja lannoituksen. Kiitti hei kovasti :D

No juu, Nyt olen siirtynyt sivistyksen pariin ja nähnyt vähän kavereita ja jopa sukumme uusimman jäsenen, joka syntyi vain yhdeksän kuukautta sitten. Vauvat on kyllä aika ihania, vaikken niiden kanssa osaa oikein toimiakaan. Tämäkin tapaus tyytyi lähinnä tuijottamaan minua ja minä tuijotin takaisin. Onneksi valmistun opettajaksi, enkä lastentarhan opettajaksi. Koen, että osaan paremmin tulla toimeen vähän vanhempien lasten kanssa.
Tuleva vuosi alkaakin koulun osalta harjoittelulla. Pääsen kakkosluokalle opettamaan muun muassa liikuntaa. Odotan innolla! Toisaalta on hurja ajatus, että tämä harjoittelu on meidän viimeinen harjoittelu ennen valmistumista ja sitten pitäisikin jo olla noin niinkuin käytännössä valmis. Teoria-aineita nyt sentään vielä on ja yksi gradukin aihetta vaille tekemättä.