perjantai 17. helmikuuta 2012

"Ope, ope opee!!!"

Torstai-illat ovat nykyään muodostuneet jokseenkin stressaaviksi. Sille illalle tuntuu aina jäävän hirveä kasa tekemättömiä hommia, jotka haluaisi saada tehtyä ennen viikonloppua, mutta joita ei vain ole ehtinyt (lue jaksanut) tehdä viikolla. Siihen lisänä vielä alkuviikon tiskivuori, mahdolliset viikonlopun pakkaamiset ja junalipun varaamiset sun muut. Huoh. Yleensä torstai-iltana pääsen nukkumaan vasta tuntia myöhemmin kuin muina iltoina, enkä oikein sittenkään osaa rauhoittua.
Perjantai on sitten ihan asia erikseen. Koulupäivä on perjantaisin harvoi kovin pitkä ja viimeistään yhden-kahden maissa alkaa jo päiväunihiekat kaihertaa silmissä. En koskaan muulloin nuku päiväunia, paitsi perantaisin. Joko kotona, tai sitten bussissa. Bussissa saatan nukahtaa hankalaan asentoon ihan vain viideksi minuutiksi, mutta se riittää. Heti olo muuttuu virkeämmäksi ja paremmaksi.
Tänä perjantaina on varsinkin aihetta suoda itselleen pienet päiväunet, sillä olen suorittanut viimeisen harjoittelun suht kunnialla läpi!! Vaikka paljon on vielä kehittämisen varaa, koen silti onnistuneeni hyvin ja sain myös hyvää palautetta ohjaajilta. Sain olla myös parina päivänä luokassa sijaisena, eli ihan yksin lasten kanssa. Turvauduin pitkälti kirjan tehtäviin, koska tuntui siltä, että varsinkin perjantaina kaikki olivat aika levottomia. Ja kun en mitään järisyttävää auktoriteettia vielä omaa, niin ajattelin pitää tunnit ihan varmanpäälle. Ja onnistunut päivähän tästä sitten tuli. On jotenkin tosi mukavaa, kun luokan ns. häirikötkin tulee ruokalassa höpöttämään ja nykii hihasta että "ope, ope". Ehkä siihen pikkuhiljaa pitää vaan tottua. Että on ope. Sijaisuuksia olisi toki kivaa ja hyödyllistä tehdä enemmänkin, niin saisi vähän tuntumaa ja perspektiiviä tähän työhön.

Nyt muuten lupaan, että seuraava teksti ei enää käsittele koulumaailmaa. Jotenkin se vaan on ollut nyt niin mielessä tän harjoittelun aikana.

perjantai 10. helmikuuta 2012

kuka voisi kellot seisauttaa

Tulen kotiin ja lösähdän sängylle. Olen herännyt aamulla ennen kahdeksaan ja nyt kello käy jo viittä. Olen koko päivän ollut aktiivinen, tehnyt koulutehtäviä, istunut tunneilla, nähnyt ihmisiä ja höpötellyt jos jonkinmoista asiaa. Keho on väsynyt ja mieli kaipaa hetken lepoa. Koomaminuuttien jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, ettei millään malttaisi odottaa seuraavaan päivään ja siihen, että pääsee taas näkemään kavereita. Muistan kuinka joskus yläaste aikoina tulin koulusta kotiin aina yhtä pettyneenä siihen, että on ollut jotenkin niin tylsä päivä. Koulu oli mielenkiintoista, mutta aika yksitoikkoista, eikä niiden muutamien kavereiden kanssakaan tehty koskaan mitään kovin kummallista. Nyt päivät on täynnä mielettömän kivoja ihmisiä ja koulukin tuntuu hyvältä. Päivät tuntuu toisaalta hurahtavan ihan hirveää vauhtia.

Minua alkaa pelottaa kaupan kassalla kun myyjä vitsailee edelliselle asiakkaalle siitä, miten vanhemmiten aika vaan menee aina nopeammin ja nopeammin. Jos ajan kulu tästä vielä nopeutuu, eihän sitä ehdi oikein elääkään. Nyt jo tuntuu, että olisi hypännyt ruuhkabussista luotijunaan. Hullunkurista tässä kaikessa on se, että vaikka aika kokonaisuutena tuntuu kiitävän uskomatonta vauhtia, en jaksaisi millään odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea mitä se tuokin tullessaan.