Linnassa

- Mikä tuolla seinässä välkkyy?
-Ai missä? En mä nää mitään...
- No tuolla, se tulee varmaan mun korviksista
- Missä? Kun ei siellä välky mikään.

-Miks te tuijotatte sitä seinää?

- Siellä näkyy neitsyt Maria
-Ai näkyy, ai missä?
-No tuolla noin, tossa on sen käsi ja tossa sen pää
- Ei ku oikeesti, kyllä te katoitte äsken sitä seinää
- No kun tuo olevinaan näki siinä jotain heijastuksia.
-Aha

Äskeinen keskustelu ei ole salakuuntelun tulos joltakin hullujen huoneelta vaan se käytiin koulumme pikkujoulujen alussa, kun odottelimme ohjelman alkamista. Opiskelukaupunkimme identiteetti rakentuu yhden linnan ympärille ja minun mielestäni on mahtavaa, että mekin köyhät opiskelijat pääsemme kerran vuodessa juhlimaan tuon kivisen linnan muurien SISÄpuolelle. Linnanjuhlat ovat täällä perinne, jollaista ei varmaan muissa kaupungeissa ole. En ainakaan usko, että kovin moni muu yliopisto viettää pikkujoulujaan historiallisessa linnassa.

Laulut kuulostivat kauniilta ja ruoka oli erikoisen hyvää. Viinikin virtasi, niin kuin kuuluu, ja yksi linnanneitokin käyskenteli juhlijoiden joukossa. Juhlan ohjelmaan oli panostettu tänä vuonna todella paljon ja näimme improteatteria, breakdancea ja tanssia. Paras osuus on tietenkin viimeiset tunnit, kun juhlat jatkuivat vapaammin bändin soittaessa ja ihmisten tanssiessa. Jalkojen väsyessä kivilattialla humpataan yleensä ilman korkkareita, mutta ihme kyllä jaksoin tänä vuonna baariinkin eivätkä jalat tuntuneet edes kipeiltä.

Kyllä näin mukavan illan jälkeen voi taas olla onnellinen siitä, että valitsi opiskelupaikaksi juuri tämän pienen kaupungin. Kaupungin, jonka sielu taitaa asua juuri tässä linnassa ja kylmässä tuulessa.

Lähtö

Ajatukset poukkoilevat hyvin levottomasti koulutehtävän ja pukuongelman välillä. Kun saan pakollisen esseen kirjoitettua, käyn suihkussa ja alan etsiä ehjiä sukkahousuja. En muistanutkaan, että ostin viime keväänä varmaan kolmet uudet ja ehjät versiot, joten ensimmäinen ongelma ratkeaa helposti.

Aikaa lähtöön on vielä runsaasti.

Alan laittaa hiuksia ja koetan muutamia erilaisia virityksiä. Lopulta päädyn ihan perinteisiin kiharoihin. Alan sovitella eri juhlamekkoja, joita minulla on siis huimat kolme kappaletta. Yhden hylkään heti, koska se on kaikkine kukkakuoseineen ihan liian kesäinen. Toisessa mekossa on tahra ja koetan liottaa sitä pois. Kun mekko kuivuu, koetan viimeistä vaihtoehtoa ja päätän laittaa sen. Otan kuitenkin hiustenkuivaajan ja koetan kuivattaa myös tahramekkoa. Jospa sittenkin laittaisin sen. Olo on jotenkin utuinen, tuntuu etten pysty tekemään edes mitään ratkaisuja mihinkään, vaikka vaihtoehtoja ei käytännössä ole kuin yksi. Haahuilen edestakaisin eteisen ja olohuoneen väliä vailla varsinaista syytä. Siirtelen asioita paikasta toiseen ihan muuten vain. Mekko kuivuu, mutta tahra on jäljellä, eli siis päädyn lopullisesti viimeiseen vaihtoehtoon.

Pukuongelma ratkaistu, aikaa on edelleen runsaasti jäljellä.

Alan miettiä, mitä kaikkia tavaroita tarvitsen välttämättä mukaan ja sen perusteella valitsen sopivan laukun. Tässä vaiheessa asuntoni on jo täynnä sinne tänne ripoteltuja vaatekappaleita ja laukkuja; kännykkä, lippu ja lompakosta otetut rahatkin jäävät lattialle puolitiehen. Kävelen edes takaisin ja vilkuilen kelloa viiden minuutin välein. Koetan soittaakin jollekin, mutta kukaan ei vastaa. Aikaa on liikaa.

Lopulta jäljellä on enää reilut puolituntia. Hätkähdän ja alan kiireesti lämmittää ruokaa ja samalla meikkaamaan. Ajatukset tuntuvat heti paljon kirkkaammilta, kun on pakko pitää kiirettä. Hotkin ruokani, meikkaan ja viimeistelen asuni juuri parahiksi. Kokoan vielä laukkuun kaiken tarpeellisen roinan lattialta ja puen ulkovaatteet päälle. Kyyti tulee juuri sopivasti.

Opetus oli: Ei kannata alkaa valmistautumaan liian aikaisin, koska paras lähtötunnelma on juuri siinä, kun syö ja pureskellessaan ruokaa juoksee vessaan meikkaamaan. Ne päätökset ja valmistelut, joihin nyt käytin varmaan kolme tuntia, olisin voinut oikeasti tehdä noin tunnissa ja lopputulos olisi ollut ihan sama.

Kirja

Näin yöllä unta siitä, että lempi bloggarini muutti naapuriini ja kyttäilin sitä salaa rappusten raosta. Aamulla tajusin, että olen ollut harvinaisen pitkän aikaa poissa blogimaailmasta, enkä ole edes lukenut blogeja varmaan kuukauteen. Yleensä kirjoitan harvoin, mutta lueskelen blogeja jos en ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Uni yritti selvästi kertoa minulle, että olisi aika taas palata mukavan ajanvietteen pariin, silläkin uhalla, että hartioiden ja niskan särky yltyy entisestään. Eilen illalla kirjoitellessani yhtä koulujuttua yli viisi tuntia huomasin, että mitä kauemmin koneen ääressä notkuu, sitä vähemmän juilimista enää tuntee.

Koulutehtäväni liittyi erääseen maailman kirjallisuuden klassikkoon, Gabriel Garcia Marquezin teokseen Sadan vuoden yksinäisyys. Haluan tässä blogissakin nostaa kirjan esille, koska se oli kaikin tavoin kirjallisuustietämystäni avartanut opus. Kirja edustaa lajina maagista realismia ja se on juuri sellainen, mitä ei suin surminkaan osaisi odottaa. Kirjassa kerrotaan yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta ja samalla sen kylän tarinaa, jossa suku elää. Kirjassa tapahtuu ihan hirveästi niin outoja asioita, että se vaatii lukijalta ennakkoluulottomuutta. Jossain vaiheessa maagiseen todellisuuteen alkaa tottua, eikä enää hämmästy, vaikka Jumalan olemassaoloa yritetään todistaa suklaan avulla tapahtuvan levitaation kautta. Pitipä kirjasta tai ei, se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Suosittelen sitä oikeasti ihan kaikille ja kehotan varaamaan aimo annoksen ennakkoluulottomuutta ennen lukemisen aloittamista.

Harmaasta valkeaksi

Heräsin kolmena edellisenä viikkona joka aamu kuuden ja seitsemän välillä. Tällä viikolla heräsin neljänä päivänä joskus yhdeksän ja kymmenen välimaastossa. Tänään koulu alkoi kahdeksalta ja jouduin taas heräämään 6.55. Enkä voinut uskoa, miten vaikeaa se voisi olla!!! Tuntui että oli keskiyö, eivätkä unihiekat olisi millään halunneet päästää silmiä aukeamaan. On ihmeellistä, miten tuohon pitkään nukkumiseen tottuu nopeasti! Kouluun pyöräilin -yllättävää kyllä- taas kirjaimellisesti viimeminuutilla. Aamu oli vielä hämärä ja taivaalla varmaan sadan kilometrin paksuinen harmaa pilvi.

Luokka oli hukassa ja tunnilla tuntui, että luenoitsijan ääni soljui tilassa tavoittamatta omia korviani ollenkaan. Ainakaan en saanut aiheesta kiinni oikein missään vaiheessa.
Jäin kuitenkin vielä opetuksen jälkeen kouluun hengailemaan parin kaverin kanssa, kävin syömässä ja aloin taas viihtyä. Sitten jossain vaiheessa joku sanoi jotain, mikä aiheutti sisälleni suunnattoman ahdistavan olon. Jollain tapaa se taisi liittyä opintojen ja yhteisen Savonlinna-ajan loppuun. Sen tajuamiseen, että ne ystävät, joihin täällä on kiintynyt, ajautuvat vääjäämättä omille suunnilleen jo ihan pian. Nieleskelin möykkyä rintaani ja tein lähtöä keskustaan.

Pyöräilin kohti kirjastoa ja yhtäkkiä huomasin, ettei taivas ollutkaan enää harmaa. Se olikin valkoinen. Kaikki rakennukset olivat sävyttyneet jollain tapaa taivaan valkoisen kannen alla. Oloni helpottui siinä polkiessani. Tajusin, että ei asioita pidä aina ajatella niin lopullisesti. Ei mitään aikaa voi jatkaa ikuisesti, eikä siinä ehkä olekaan kyse muusta kuin elämästä. Jotain uutta saavuttaakseen pitää luopua jostain vanhasta. Möykky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja jaksoin jopa ihan vähän hyräillä Zen Cafen kappaletta "Tämä on kuitenkin minun kaupunkini".


// Ps. Kirjoitin tämän, avasin radion ja mikäs kappale se siellä soikaan: Anssi Kelan Mikan faijan BMW. Jotenkin vaan niin sopi teemaan...

Paluu

Ilta, ja Saimaan laineet liplattaa jälleen. Lenkillä saa hämmästellä laivan valoja telakalla ja kuunnella radiota rauhassa. Koirasta muistuttaa täällä kaupungissa vain sen tuoksu lapasissa. Melkein pari kuukautta elämäni oli jokseenkin pakattuna rinkkaan ja laukkuihin, vaikka käytännössä oli vain kodeissa. Olin iskällä, olin Kajaanissa, olin mökillä. Ja viikon Lapissa vaeltamassa. Tuntui ihanalta taas vähän aikaa asua ihmisten kanssa. Herätä aamulla toisten ääniin ja illalla toivottaa jollekulle hyvää yötä.

Uuden lukuvuoden velvollisuudet alkavat pikkuhiljaa kasautua. Tein tänään ensimmäisen to do -listan ja sain siitä paria juttua jopa aloitettua. Eilen menin kouluun vain kuullakseni tulleeni sinne turhaan, joku neropää oli siirtänyt tuntien aikatauluja kertomatta siitä opiskelijoille. Tänään päästiin vähän jo opintojen makuun. Oloni oli kuin Rorylla Yalessa, kun heti ensimmäseksi käteen lykättiin kirjalista maailmankirjallisuuden klassikoista, joista pitäisi melko nopealla tahdilla lukea kolme. Onneksi parhaillaan lukemani Juha Itkosen Seitsemäntoista on jo lopussa, joten ei tarvitse jättää sitä kesken. En ymmärrä ihmisiä, jotka voivat lukea useita kirjoja yhtä aikaa. Minulla on kai jonkinlainen pakkomielle lukea yksi kerrallaan, enkä yleensä jätä mitään kesken, vaikka kirja tuntuisi kuinka huonolta.

Ai niin. Se koulu oli kuitenkin aivan yhtä kiva kuin ennenkin. Syömistä, hengailua sohvilla, jumppaa, vähän opiskeluakin ja extempore tuutorointia viimevuoden projektin tiimoilta.

Muisteloa

Kesä kului hautausmaalla työskennellessä ja aina viikonloppuisin reissatessa joko mökille, sukulaisten luo tai kavereita tapaamaan ympäri suomen. Yhden viikonlopun vietin jopa Savonlinnassakin ja yhden festareilla. Ei siis taida olla syytä ihmetellä, miten töissä ansaitut rahat hupenivat kummasti jo kesän aikana. Mutta jotenkin ajatus siitä, että joutuisin viikonloputkin kökkimään yksiössäni kaupungissa, jota en ihan vielä osaa sanoa kotikaupungikseni, oli liian ahdistava. Siis oli parempi reissata viikonloput ja nauttia perjantaisesta lähdön tunteesta ja sunnuntai-iltana ajatella, ettei uuteen perjantaihin ole kuin pari päivää.

Kesä jäi mieleen helteisistä päivistä ja kosteasta ilmasta. Hatausmaallakin saatiin muutama harmaa hius lisää, koska kukat hoitohaudoilla alkoivat homehtua jo heinäkuussa. Ja siis syyskuulle niiden kuuluisi kestää... Radiota tuli kuunneltua ja kappaleet, joista tämä kesä tulee muistumaan mieleen ovat ehdottomasti Reckless Loven Hot, Jason Derulon Don't Wanna Go Home, Studio Killersin Ode to the Bouncher, sekä uutena tuttavuutena Gypsy & the Cat nimisen yhtyeen kappale Jona Vark. Ai niin, kaikkia hauskoja muistoja tulee myös mieleen Lovexin U.S.A kappaleesta, vaikken ko. bändistä juurikaan pidä. Tämä bändi tuli myös nähtyä livenä, tosin vain ihanan The Arkin lämppärinä.

Hautausmaalla oli aikaa kuunnella musiikin lisäksi myös erinäinen määrä äänikirjoja, joita todella valitsin vähän laidasta laitaan. Jouduin muun muassa haaksirikkoon Robinson Crusoen kanssa, vaeltelin Kainuun korvissa Konsta Pylkkäsen mukana, masennuin Edward-rakkaani jätettyäni minut yksin Forksin sateiseen pikkukaupunkiin ja ratkoin rikoksia niin Komisari Palmun, Raidin kuin Hercule Poirotin kanssa. Lisäksi tutustuin paremmin Narnian Prinssi Kaspianiin ja harjoittelin taitolentoa Lokki Joonatanin kanssa. Aikamoinen kattaus siis. Sen sijaan kesällä tuli luettua aika vähän. Lähinnä olen lueskellut Twilight sarjaa.

Kesätapahtumissa kävin aika vähän, mutta kaikista parhaiten jäi mieleen juuri tuo The Arkin keikka Tammerfesteillä. Kesäteatterissa kävin kahdesti, sekä Kajaanissa että Savonlinnassa. Särkänniemessäkin kävin, samoin kuin Kuopion viinijuhlilla aidan takana kuuntelemassa Happoradiota. Loppujen lopuksi kesä oli aika tapahtumarikas, vaikka jotenkin tuntuu, ettei tehnyt muka mitään.

Edes yhdeksi päiväksi sinne käymään

Minusta tuntui, että hyvästelin kesän jo elokuun alussa ihan vain siksi, että sää muuttui niin syksyiseksi. Taivas oli harmaa ja vettä satoi. Yöt tuntuivat jäätävän kylmiltä ainakin niinä parina yönä, jotka nukuin teltassa. Tänä viikonloppuna kesä tuli sitten kuitenkin vielä takaisin. Tarvoin Riihimäen katuja pelkässä hameessa ja topissa ja hikoilin silti. Lakkasin varpaankynnet uudelleen, koska saatoin jälleen kulkea nurmella avojaloin. Ja kun yöllä piipahdin haistelemassa ulkoilmaa ja katselemassa tähtiä, siellä ei edelleenkään ollut kylmä vaan vain hiukan viileää. Aamiaista söin ulkona kuistilla, t-paidassa.

Eilen sää muuttui jälleen. Lähdimme soutelemaan joelle ja lähtiessä tuntui naurettavalta ottaa mukaan pitkähihaista paitaa. Paita tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ennen puoltaväliä taivas vetäytyi pilveen ja ajoittain alkoi sadella vettä. Ukkonenkin kumisi jossain kauempana. Souteluretki kaikkine bongattuine haikaroineen, kurkiauroineen ja haukkoineen oli kai jonkinlainen siirtymäriitti. Tällä kertaa olin valmis hyvästelemään kesän. Kotona oli mukavaa laittaa vanha villapaita päälle, mennä grillikatokseen tartuttamaan siihen vähän savun hajua ja maistella tuoretta haukea.

Tänä aamuna lenkillä sadepisarat kasvoilla tuntuivat jopa vapauttavilta. Ajattelin, että nyt saa ainakin hyvällä omallatunnolla istua sisällä katsomassa yleisurheilua.

Hiljaista

Illalla rauhoitun television ääreen. Kaikkialla on puhdasta, siistiä ja raikasta. Tuntuu, että kesän aikana kertyneen kuran mukana lähti pois myös ahdistus ja stressi. Olen lomalla ja saan tehdä mitä haluan. En halua tehdä mitään. Avoimesta ikkunasta lentää sisään valtava räpsä. Nimitys jonka opin radiosta isolle lukille, jolla on siivet ja joka räpsyttää pitkin seiniä ja kattoa. Heitän sitä vihkolla ja osun toisella yrittämällä. Räpsä tuntuu lähtevän vihaisena perääni ja juoksen vessaan karkuun. Sitten en löydäkään sitä enää mistään. Käyn nukkumaan ja mietin mihin eliö katosi. Nyt se jää vaivaamaan mieltäni, koska ihan milloin tahansa se saattaa taas alkaa räpsytellä ja pörrätä ympäri asuntoani.

Suopursu kukkii elokuussa

Jokin aika sitten vaihtui elokuuksi. Kuuntelin jälleen Smg:n kappaleen Tällaisena kesäyönä, jonka lyriikoissa mainitaan kuukauden vaihtuminen. Kävin rannalla kaksi kertaa uimassa, vaikka vesi oli kylmää. Yritettiin myös pelata jotakin, jota joissain piireissä kutsutaan "piitsiksi" eli rantalentopalloksi. Meidän piireissä sitä kutsutaan sosiaaliseksi pallon huitomiseksi. Tämän jälkeen käytiin vielä siskon kanssa iltakävelyllä hautausmaalla, jossa tuoksui elokuulle ja kynttilät haudoilla alkoivat päästä oikeuksiinsa. Näimme myös siilin, joka erittäin touhukkaana hölkkäsi meitä karkuun.

Mökillä satoi, mutta sateella järven pinta muuttui maalaukselliseksi. Koetimme käydä uimassa helmenharmaassa kesäsäässä, mutta vesi oli niin kylmää, että tyydyin käymään nopeasti kyykyssä ja sen jälkeen upottamaan pääni pinnan alle. Mökkitieltä löytyi myyrän pää ja kasa suolia. Sekä kuollut sammakko, jonka päällä oli eräänkin koiran mielestä mukavaa kieriä... Suolla etsiessämme lakkoja äiti huomasi yhden kukkivan suopursun. Yleensä ne kukkivat jo alkukesästä. Paluumatkalla bussissa näin naisen istuvan suuren matkalaukkukasan keskellä huoltoaseman pihalla, mutta kun bussi kaarsi hyväntahtahtoisesti hänen viereensä, hän huikkasi vain ettei nyt kiitos vain ole tulossa kyytiin. Minne lie matkalla. Bussissa oli myös radio, joka oli ja ei ollut päällä. Toisin sanoen kuski piti sitä aika isollaan, mutta musiikki pätki jatkuvasti. Se oli raivostuttavaa, koska en voinut kuunnella kunnolla omia levyjäni, mutta radion kuunteleminenkin kävi hermoille.

Palasin kotiin ja näin rakastavaisten jälleennäkemisen pimeällä kadulla. Kävin nukkumaan yksin ja heräsin aamulla kaatosateeseen. Sade alkoi tauota kuitenkin sitä mukaa kun päästiin työmaalla työnmakuun ja nyt illasta paistaa jo aurinko. Poljin kirjastoon ja lainasin työpaikalle kuunneltavaksi monta äänikirjaa viimeisten päivien viihdykkeeksi. Klassikoita suurin osa ja yksi tuntematon, jota nimitettiin kirjallisuuden Amelieksi. Päätin aloittaa Narnia-sarjan kirjasta Prinssi Kaspian.

Irkkupunkki kuulokkeissa, aurinko vastapäisen talon seinällä ja suklaa-banaani jäätelö. Sekä sisko joka muutti tänään pois kotoa. Miksi syksyn pitää tulla jo?

Lomaselostusta

Vietin viikon mittaisen kesäloman, jonka aikana nautin olostani niin mökillä Kainuussa, ystävän luona Tampereella kuin iskän luona Riihimäellä. Mökillä tekemiset rajoittuivat uimiseen, nukkumiseen, koirien kanssa hömpöttelyyn ja kortin pelaamiseen. Olen niitä ihmisiä, jotka ovat pienestä pitäen viettäneet kesiä mökillä ja edelleen se on yksi ainoista paikoista, jossa pystyn kunnolla rentoutumaan ja tuntemaan kesän.

Mökiltä matkustin hyvin jännittyneissä tunnelmissa Tampereelle erään ystäväni luo. Uneton yö kynttilöin valaistussa, kylmässä leikkimökissä paksunpaksun peiton alla ei lupaillut aivan parasta alkua visiitille, mutta kyllä kaikki heräsi henkiin viimeistään Tampereen torilla viinerin ja mansikoiden voimalla. Iltaa kohti jännitys tiivistyi, sillä odotettavissa oli... tittidii... The Arkin keikka Tammerfestien yhteydessä! Bändin kerran aiemminkin nähneenä osasin odottaa melkoista showta ja tykitystä. Ja sitähän se oli. Ola Salo oli juuri niin pöyhkeä lavaeläin kuin odottaa sopii, toki muutkin bändin jäsenet saivat ansaittua huomiota ja veivät osaltaan juttua eteenpäin Olan vaihtaessa toinen toistaan ...no homompia vaatteita päälleen. Ja juuri se tekee bändistä niin mahtavan. Tyypeillä on pokkaa olla lavalla mitä erikoisimmissa kuteissa, naljailla suomalaisille siitä että me tykätään meikatuista pojista ja silti teltta on täynnä porukkaa joka osaa biisit ulkoa. Ja ne biisit! Vaikka Rumban toimittaja haukkui keikka-arvostelussaan Arkin musiikkia lähinnä euroviisukuraksi, minun mielestäni se ei sitä ole. Vaikka biisit ovat helposti kuunneltavia, tanssittavia ja iloisia(=euroviisumusiikki) , jokaisessa kappaleessa kuuluu silti se, että ne on kirjoitettu kuunneltaviksi ja rohkaisuksi ihmisille, jotta olisivat omia itsejään. The Arkin biiseissä on sanomaa, joka on säilynyt muuttumattomana vuodesta toiseen eivätkä ne kulu yhdellä kuuntelulla puhki kuten euroviikappaleet, joita ei ole tarkoitettukaan soitettavaksi kuin yhdessä kilpailussa. The Arkin kappaleissa on sielukkuutta, joka on saatu syntymään vain siksi, että bändillä on sanoma. Ja he myös itse toteuttavat tätä sanomaa keikoillaan. Voisin purkautua tuosta keikka-arvostelusta ehkä lisääkin, mutta en taida viitisiä. Sen vain sanon, etten häpeä yhtään myöntää rakastavani näitä ruotsin riikinkukkoja ja heidän hyväntuulista musiikkiaan. Rauhaa nuorena kuolleelle bändille.

Keikka ilta jatkui ympäri Tampereen katuja hortoillen ja sopivaa baaria etsien. Tammerfestit olivat kuitenkin sekoittaneet ihmisten normaaleja kulkemisia sen verran, että minnekään ei lopulta päästy ja menimme kotiin nukkumaan. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä oli suuntana Särkänniemi. Aloitin päiväni Vauhtimadosta ja lopetin sen Tornadoon. Kasvutarina oli silmin havaittavissa :) Delfiineihin rakastuin eniten, koska ne olivat niin uskomattoman taitavia ja suloisia! Särkänniemestä suuntasin kulkuni junalle ja Riihimäkeen viikonlopun viettoon. Väsymys oli armoton, mutta hyvät muistot Tampereelta muistuttivat siitä, että aina joskus kannattaa tehdä asioita jotka ensin vähän jännittävät. Ja olla oma itsensä.

Hei hei heinäkuu!

Enkä tässä nyt viittaa Mokoman kappaleeseen, jossa jo hyvästellään heinäkuuta, vaan toivotan tuon valon ja lämmön kuukauden sen sijaan tervetulleeksi. Heinäkuu on yleensä se kesän kuukausi, johon ihmiset lataavat kaikista eniten paineita. Pitäisi nauttia lomasta ja osata rentoutua mökillä. Jos ei ole lomalla, pitäisi sentään käyttää kaikki mahdollinen vapaa-aika tehokkaasti hyväksi rentoutuen ja kesästä nauttien. Mutta voiko nauttimista ja rentoutumista suorittaa kello kaulassa? Voiko itseään pakottaa nauttimaan rannalla loikoilusta, jos koko ajan mielessä painavat jo huomisen työt tai tekemättömät askareet? Kuinka moni mökkiläinen oikeasti menee mökille rentoutumaan ja kuinka monelle se on vain paikka, jossa pitää -ehkä saunomista ja nukkumista lukuun ottamatta- koko ajan puuhailla ja pakertaa jotakin.

Olen usein kadehtinut oman isäni hienoa asennetta suhtautua maailmaan. Hän osaa asettaa asiat oikeasti oikeaan järjestykseen, eikä stressaa turhista. Vaikka joskus tuntuu, ettei hän tee koskaan mitään h-y-ö-d-y-l-l-i-s-t-ä (kuten siivoa) ja suhtautuu tulevaan toteamalla vain "kaikki omalla painollaan", minusta tuntuu hänen oivaltaneen jotakin onnellisuuden ytimestä. Onni ei tule suorittamalla, vaan periksi antamalla. On taito osata antaa periksi liiallisesta suorittamisesta ja lähteä sen sijaan koko aamuksi lintutornille juomaan teetä ja kiikaroimaan iänikuisia kurkia ja ruskosuohaukkoja.

Onnellisuudesta

Havahduin jokin aika sitten siihen, että en osaa enää olla oikeasti onnellinen. Elän tilanteissa ja ajattelen "nyt sinun pitää olla onnellinen". Näen kyllä syitä iloon ja hyvään oloon, kuten kaverit, mukava koulu ja vaikkapa hyvä ruoka. Jokin sisällä jää kuitenkin aina liikahtamatta. Tunteet ovat jääneet teorian tasolle.Pitää olla onnellinen siksi ja siksi, mutta kun ei ole. Negatiiviset tunteet sen sijaan puskivat pintaan jatkuvasti. Muistan viime kesänä yhden aamupäivän, jolloin tunsin itseni hetkellisesti täysin vapautuneeksi ja onnelliseksi, ei ollut mitään murheita tai huolia, ei yhtään mitään muuta kuin ohilipuvaa kevyttä aikaa. Mieleni hätääntyi ja kehitti hädän. Jokin päässäni sai aikaan jankuttavan äänen, että eikö sittenkin kannattaisi olla huolissaan siitä tai siitä. Ja annoin äänen jäädä. Se muuttaa päähäni asumaan aina silloin, kun ei ole mitään oikeaa murhetta.

Olen aloittanut kesätyöt vajaa kuukausi sitten. Kolme viikkoa sain olla aika ylhäisessä yksinäisyydessä lähes kaikki illat, koska tutut olivat kaupungista omilla teillään. Minulla oli aikaa ajatella. Aikaa koettaa selättää ja vaientaa omaa mieltäni ja vakuuttaa sille, että ei hätää. Voit oikeasti olla onnellinen, koska elämässä ei ole mitään pelättävää. Erilaiset laulut ja mietelauseet ovat vakuuttaneet minulle, että omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa. "Surun ja huolen linnut lentävät yli pääsi mutta voit sentään estää niitä pesimästä tukkaasi." Toistaiseksi uusi, oikeasti onnellinen olotila, on kestänyt vain lyhyitä hetkiä. Tuntuu edelleen vaikealta luottaa siihen, että onnellisuus on elämän kantava voima, eikä negatiivisia asioita suinkaan kannata pelätä. Onnea vaivaa edelleen takaraivossa jankuttava ääni siitä, että "ei nyt kannata olla oikeasti onnellinen, kohta kuitenkin olet taas onneton".

Koetin tällä viikolla kalliokiipeilyä. Reitti ylös oli alussa hyvin hankala ja jouduin useasti lepäämään valjaiden varassa, enkä päässyt vaikeimpia kohtia ylös ilman apua. Jotain kuitenkin tästä rimpuilusta opin. Viimeisin ja tärkein asia, joka johtaa onnistumiseen on oma tahto ja usko. Jokaista vaikeaa kohtaa ennen keräsin hiukan voimia, mutta sitten vaan päätin että tästähän mennään ylös ja keräsin ponnistukseen kaikki voimani. Köysi nytkähti ja minä pääsin seuraavalle kielekkkeelle. Sain taas hetken huokaista ja katsella maisemia hiukkasen korkeammalta. Olen analysoinut omia tuntemuksianikin nyt siten, että elän nyt voimien keräys vaiheessa. Olen jo ohittanut alun vaikeudet, olen kohdannut ongelman. Nyt vaaditaan enään tahdonponnistus, jonka jälkeen pystyn vaientamaan mieleni äänen joka väittää kovasti etten muka saisi olla onnellinen.

Tänä iltana grillausta kesän tuoksussa, hyttysmyrkkyjen sauhutessa ja sadekuuron kastellessa. Rimpuilevassa onnentunteessa.

Jos minulta kysytään...

Maailman parhaat leffat ovat:

- Moulin Rouge
- Big Fish
- Amelie
- Leijonakuningas
Jokeri: Napapiirin sankarit

----

Maailman parhaat bändit/laulajat ovat:

-Scandinavian music group

Kuva täältä

-The Ark
-Kaija Koo
-Eskobar
-Pariisin kevät
-Anna Järvinen
- Placebo

Jokeri: The Killers

-----

Parhaat näyttelijät:

- Alexis Bledel

- Kirsten Dunst

Kuva täältä

- Colin Firth

Kuva täältä

- Johnny Depp
- Laura Birn

-----

Ja sitten tietty ne parhaimman näköiset julkkismiehet (Näistä oli pakko laittaa kaikista kuvatkin :)
-Milo Ventimiglia ainakin Gilmoren tyttöjen Jessinä

Kuva täältä

-Andreas Thorkildsen eli keihäänheittäjä Norjasta

Kuva täältä

- Mew yhtyeen laulaja Jonas Bjerre

Kuva täältä

- The Strokes yhtyeen laulaja Julian Casablancas

Kuva täältä

Jokeri:

- Gael Garcia Bernard Kuva täältä

Mullan tuoksua

Kaksi päivää olen nyt ahertanut hautausmaalla kaivellen juuria edelliskesän mullista ja kärräten painavia hiekkakuormia kapeilla käytävillä. Työ hautausmaalla on juuri sellaista, jota kukaan ei tule ajatelleeksi, mutta jos se jätettäisiin tekemättä, varmasti alkaisi valitus siitä "kuinka sotkuista ja huonosti hoidettua kaikki on". Kumpuhautojen tekeminen on oikeastaan vähän kuin taiteilua. Savesta muovaillaan ensin arkkua muistuttava kumpu, joka vielä kuorrutetaan hiekalla. Rajan tekeminen mullan ja hiekan väliin on hiuksen hienoa säätämistä, joka epäonnistuessaan saattaa pilata koko lopputuloksen. Lopuksi hiekka taputellaan tiiviiksi ja siihen vedellään viivat. Ja siitä kukkapenkistäkin pitäisi haravan avulla saada kikkailtua semmoinen neliskulmainen "arkku". Mutta kun hauta on tehty ja onnistunut, on aina pakko ihan vain vähän aikaa ihailla oman työnsä tulosta. Onneksi kaikki haudat eivät ole näin monimutkaisia, semmoiset vähän tylsät kivikehyksiset on hoidetavuuden kannalta ihan helppoja.

Ensimmäiset työpäivät on kuluneet suhteellisen nopeasti senkin takia, että olen kuunnellut radiosta erilaisia, jääkiekkoon tavalla tai toisella liittyviä ohjelmia ja juontajien hehkutusta. Antsan "Taivas varjele mitä sieltä tulee" pauhaa päässä sellaisella repeatilla, että ihan pelottaa. En halua, että hienon maalin fiilis pilaantuu sillä, että kyllästyy tuohon selostukseen. Maailmanmestaruus kyllä sellainen asia, jota saa Suomessa juhlia, kaatuilla matoilla ja halailla presidenttiä. Ja pilkata myös niitä ruotsalaisia. Ainakin vähän :) Me ei olla koettu tätäu kuuteentoista vuoteen ja tulevaisuudesta ei voi tietää mitään. Omat kultajuhlani ovat rajoittuneet radion kuuntelun lisäksi tv:n katsomiseen ja lyhyeen fiilistelyyn silloin sunnuntaiyönä Savonlinna kaduilla kun oli matkalla kisakatsomosta kotiin.

Lopuksi vielä pakko nostaa ruotsalaisten ehkä tuleva kesäbiisi, joka ruotsalaisuudestaan huolimatta, toimii minulle. Tämän tahdissa voin nähdä itseni tanssimassa kesäisenä päivänä nurmikolla joittenkin mukavien ihmisten kanssa.

Näin on

Jokainen on hyvä jossain eikä omaa hyvyyttään pitäisi hävetä. Joskus tuntuu, että juuri silloin kun sinulta odotetaan hyvää suoritusta, aivot jäätyvät eikä mistään tule mitään. Sillä tavoin pääsee ikään kuin helpolla, kukaan ei varmasti huomaa, että olet muita taitavampi. Hyviin suorituksiin pyritään, mutta ainakin suomalaiset pyrkivät toisaalta vähättelemään omia saavutuksiaan. "Enhän minä, kun se oli sattuma."

Ystäväni hakevat parhaillaan töitä ja opiskelupaikkoja. He joutuvat perustelemaan ja vakuuttamaan valitsijat, että juuri minä olen se kaikista paras hakija, juuri minut kannattaa ottaa. Olen itsekin miettinyt usein omia vahvuuksiani ja erityisesti vahvuuksiani opettajana. En oikein tiedä niitä vielä, mutta vahvasti minusta silti tuntuu, että sovin tälle alalle. Että minussa on jotain oikeaa ja sellaista, mikä on hyvää. Kun mietin haastattelutilannetta parin vuoden takaa, jolloin siis hain nykyiseen kouluuni, en kokenut sitä millään tavoin erikoiseksi. Haastattelijat kyselivät normaaleja kysymyksiä ja vastasin niihin sen hetkisten tietojeni mukaan, mahdollisimman hyvin. Tuntuu oudolta ajatella, että joku ei olisi tilannetta osannut läpäistä.

Ajatukset karkaavat harhateille. En muista enää pointtiani, joka liittyi jollakin tapaa siihen, että omista vahvuuksistaan kannattaa nauttia ja olla ylpeä. Olen ylpeä, että olen päässyt tänne kouluun, vaikka en voi vielä tietää tuleeko minusta hyvä opettaja. Kautta rantain ja muutaman aasinsillan yli: Tänä iltana on vielä viimeisiä koulun yhteisiä tapahtumia ja illan huipennuksena Suomi-Tsekki -ottelu.

Oi ihana toukokuu!

Aurinko paistoi ennustuksista huolimatta, vesi oli sinistä ja ruoho viheriöi. Mieli pulppusi vapputunnelmaa ja viimeistään puheiden aikana saatoin kuvitella itseni osaksi suurta perinnettä. Tämä on nyt sitä, josta kerrotaan yleisradiossa tyyliin: "Riihisaareen oli kokoontunut suuri joukko hilpeitä opiskelijoita ja muita vapun juhlijoita. Perinteisen vappupuheen pienet tekniset ongelmat kirvoittivat yleisöstä naurunpurskahduksia, mutta puheen lopuksi seurasivat täysin ansaitut aplodit, olihan puhe yksi parhaista pitkiin aikoihin. Ohjelman lopuksi muutama ensimmäisen vuoden opiskelija sai kylmän kylvyn Saimaan hyisissä aalloissa". Kuulen oikein korvissani sen tietyn miesäänen, joka aika usein selostaa jotain tuollaisia "historiallisiin" tapahtumiin liittyviä uutisia.

Tänä aamuna heräsin katkonaisen unen jälkeen toukokuuhun. Nyt on kevät ja Suomen liput liehuivat saloissa kylmässä Savonlinnan tuulessa. Kuuntelin säätiedotuksia merenkulkijoille, vaikka samaan aikaan tunsin itseni aika hölmöksi. En asu lähellä merta, enkä purjehdi. Ei Utön sää merkitse minulle mitään. Joskus kuitenkin haaveilen muuttavani länsirannikolle tai ainakin viettäväni siellä kesän vähän Saariston lapset -tyyliin. Tänä aamuna haaveilin siitä ja annoin itseni kuunnella niitä meritiedotteita. Haaveielen myös joskus oppivani puhumaan sujuvasti ruotsia, se on minusta aika kaunis kieli. Varsinkin laulettuna. Kuuntelen parhaillaan Anna Järvisen albumia Anna Själv Tredje. Suosittelen. Suosittelen myös Kenttiä.

Kotona tuoksuu nyt savulle. Kävimme parin kaverin kanssa vappubrunssilla syömässä vähän makkaraa. Maistoin ensimmäistä kertaa myös itsetehtyä simaa, sen kaupan valmissiman sijaan. Aiempina vuosina en ole jaksanut raahautua tuolle perinteiselle brunssille, mutta tänään jotenkin vaan tuntui siltä, etten halua viettää päivääni yksin. Eikä se oikeastaan haitannut, etten aluksi saanut houkuteltua mukaan kuin yhden kaverin, koska pian mukaan tarttui toinen ja kohta joukossa oli jo kolmaskin. Paikanpäällä oli paljon puolituttuja, joiden seuraan oli helppo mennä ja samalla vähän tutustua uusiinkin ihmisiin. Pienen kampuksen etuja on ehdottomasti se, että aina löytyy vähintään se yksi tuttu ja hänen kauttaan tulee jutelleeksi muillekin.

Hymyä :)

Blogitekstin aloittaminen on aina yhtä hankalaa. Nyt yritän selvitä miettimättä ja sensuroimatta. Vaika eipä minulla useinkaan mitään sensurointia kaipaavaa sanottavaa olekaan.

Olen jo melkein kuukauden kärsinyt hetkittäisestä huimauksesta ja saanut kehitettyä mieleeni suuria luuloja aivokasvaimista sun muista, mutta kävin tänään terkkarilla. Ja minulla on niskat jumissa. Siitä se johtuu. Mikä helpotus. Mikä siinä on, että ihminen aina heti ensimmäiseksi ajattelee ne kaikista pahimmat mahdolliset vaihtoehdot ja alkaa pelätä. Tai ainakin minä alan miettiä ja pelot paisuvat mielessä joskus aivan huimaavan noloihin mittoihin. Mutta se helpottava tunne on ihana, kun joku sitten sanoo, ettei sinulla ole mitään hätää ja tuo kaikki on ihan normaalia.

Pääsiäisloma meni mökillä, auringosta ja linnuista nauttien. Harmi vaan en yhtenäkään aamuna saanut itseäni raahattua ulos tarpeeksi ajoissa, jotta olisin kuullut parhaat sirkutukset. Mutta kyllä on aivan yhtä ihanaa istua illalla saunan jälkeen kuistilla ja huomata kahden telkän pulpahtavan pintaan rantavedessä. Järvi on vielä jäässä, mutta rannassa on jo päivittäin levenevä kaistale avointa vettä. Virtaavan veden näkeminen talven jälkeen on yksi suosikki kevään merkkini. Toinen taitaa olla peipposen ääni. Ja kolmas on se tuoksu, joka syntyy kun joku ajaa ruohoa ekan kerran.

Vappu kolkuttelee jo ovella. Aiempina vuosina en ole oikein innostunut vapusta. Olen ehkä korkeintaan ollut jonkun kaverin luona kylässä, katsonut jotain leffaa ja käynyt lenkillä, sekä juonut simaa ja syönyt munkkeja. Nyt vasta opiskelukaupungissa on päässyt kiinni siihen oikeaan vappu-fiilikseen. Kun hillutaan yo-lakit päässä, juodaan skumppaa, maalataan pässin munat (tai no ei me niitä olla koskaan maalattu, mutta aina se pitää käydä katsomassa, minkä väriseksi ne on maalattu), painitaan Hesen nurmikolla ja grillataan parvekkeella. Aah, huomenna se sitten on, eikä liiallisia suunnitelmia ole tehty. Yhden toiveen jos kuitenkin saisin toivoa: baariin hyvää tanssimusiikkia! Ai niin, olisi kyllä toinenkin toive: Jos voisin nähdä sen saman pojan, joka viime vappuna käveli ohi ja hymyili niin että se jäi mieleeni koko vuodeksi. Hymyä maailmaan!

Kuuluuko, kuuntelen

Mistä tietää, että ei ole ollut kovin kiireinen? Itse tiedän sen ainakin siitä, että lukemiini blogeihin ei ole ilmestynyt viittä uutta tekstiä edellisen lukemisen jäljiltä. Joinakin päivinä jopa tuntuu siltä, että bloggaajat eivät päivittele blogejaan "koskaan", koska vuorokauteen ei ole ilmestynyt mitään uutta. Paraskin minä puhumaan. Kiireettömyyden tietää myös siitä, että on aikaa viettää aikaa tärkeiden kanssa yömyöhiin lojuen sohvalla enemmän ja vähemmän päällekkäin ja vierekkäin katsoen Poliiseja ja Liian seksikkäitä mainoksia. (Kannattaa muuten suosia aitoja varaosia, jotta Volkswagen säilyy Volkswagenina :) )

Kulunut viikko on tuntunut ensimmäiseltä keväiseltä viikolta tänä vuonna. Lämpömittari on pompannut päivisin plussan puolelle ja muistakin pienistä merkeistä sen huomaa.
Kevään tekevät ne pienet sulaneet laikut asfaltilla ja juuri oikeanlainen valo iltaisin. Keväistä mieltä vauhdittaa lintujen laulun lisääntyminen, vesinorojen valuminen katonharjoilta ja se kun huomaa jäiden vähentyneen järvellä. Ja kaiken takana on tietenkin kukas muu kuin aurinko, joka saa ihmiset hymyilemään.
Itse patistelin itseni tänään puurtamaan kandin parissa lähes koko päivän, mutta muistin toki käydä ulkonakin. Nautiskelin parin tunnin yhdistetyn ulkoilu- ja kauppareissun pitkästä aikaa Abc:n suunnalle. Jos asuu kaupungissa, joka on pitkääkin pidempi, mutta lähinnä yhden kadun levyinen, ei ulkoilureiteistä juuri ole valinnan varaa. Yleensä, käytännön pakosta, liikun lähinnä kaupunkiin päin, joten vaihtelua tuo jo se, että tutusta risteyksestä kääntyykin vastakkaiseen suuntaan. Iltaohjelmana olisi sitten muutaman kaverin näkeminen paikallisessa istuskelu-baarissa, ehkä pelailua ja kuumaa kaakaota.

Musiikista

Herätyskello soi tänään sänkyni vierellä 6.30 ja saman tien napsautin radion päälle. Tiesin, että tänään julkaistaan suosikkibändini uusi single ja radiofriikkinä tiesin, että aamuohjelmassa usein "ensisoitetaan" kappaleita. Hajuakaan minulla ei ollut ajasta, joten päätin aloittaa heti alusta, jolloin juontajilla on tapana kertoa aamun ohjelmasta. Kuuntelin unenpöppörössä viisitoista minuuttia puhkikuluneita kappaleita, eikä kukaan maininnut sanaakaan mistään ensisoitoista. Suljin radion ja nukuin uudelleen.

Pitkälti aamupäivän puolella tajusin, että radiossa on juuri alkamassa uuden musiikin ohjelma ja päätin varmuuden vuoksi kuunnella sitäkin. Tadaa. Juontaja sanoi juuri, että bändin uusi sinkku soitetaan ihan pian ja lisäksi muutama jäsen on haastattelussa aivan kohta. Hymyilin. Kävin äkkiä vessassa. Eihän uuden kappaleen huumaa voi pilata vessahädällä. H-hetki läheni. Makasin selälläni valkoisella matolla, katselin auringonpaistetta ja sinistä taivasta vasten piirtyviä vaahteran oksia. Kappaleen aikana alkoi räystäältä tippua vesipisaroita. Hymyilin enemmän ja tunsin kevään lähestyvän kohisten.

Nyt kuuntelen samaa kappaletta Spotifystä ja joku kysyy, miksi ylipäänsä kyttäsin kappaletta radiosta, koska paljon helpommin sen voi kuunnella netistä. Ihan milloin itse haluaa eikä tarvitse herätä puoli seitsemältä kyttäämään. Mutta kun siinä on juuri se juju. Se onnen tunne, kun sattuu olemaan juuri oikealla kanavalla oikeaan aikaan. Vastustin Spotifytä pitkään siksi, että se mielestäni jollain tapaa "pilaa" musiikista saatavaa nautintoa. Kun kaikki on liian helposti saatavilla, ei mikään tunnu enää oikein miltään. Sama nyt pätee ihan koko nykyiseen yhteiskuntaan, koska netissä on oikeastaan kaikki ja monilla on netti kännykän kautta mukana koko ajan. Kaikkea saa kuunnella ihan milloin vain, eikä enää tarvitse juosta kirjastossa hakemassa varauksia ja olla onnellinen siitä, että on vihdoin saanut levyn niiden kymmenen aiemmin varauksensa tehneen jälkeen. Lopulta taivuin Spotifyhyn vain siksi, että kaikkea haluamaani musiikkia ei yksinkertaisesti ole kirjastossa. Yhä edelleen käyn silti myös siellä lainaamassa levyjä. Ja jos huviksenne uskotte, niiden kuunteleminen tuntuu siltä oikealta musiikin kuuntelemiselta.

Työn touhussa

Pahasti Gaalakiireiden jalkoihin jäänyt, hyvin keskeneräinen kandintyö on kummitellut ajatuksissa viime keskiviikosta asti. Eilen päätin, että tänään minun on ryhdistäydyttävä, otettava itseäni niskasta kiinni ja herättävä aamulla viimeistään puoli kahdeksalta ja alettava ahkeroimaan. Oletin aamuherätyksen olevan hyvinkin tuskainen ja koetin tsepata itseäni ajattelemalla olevani Gilmoren tyttöjen Rory. Hän jos kuka on oikea ahkeruuden perikuva ja ehkäpä mielikuvaleikittely auttoikin. Aamulla nimittän torkutin vain kerran ja nousin yllättävän pirteänä ja hyväntuulisena. Nyt pidän ansaittua taukoa ja aivojen lepuutus -hetkeä. Ja kuvittelen edelleen olevani Rory jossakin Yalen asuntolan soluasunnossa. Kahvikuppi vaan puuttuu vierestä.

Tämä viikko on kulunut hurjan nopeasti ja nyt mielessä polttelee jo viikonlopun Tampereen reissu. Tampereella vietetään perinteisiä opettajiksi opiskelevien talvipäiviä, joihin nyt kuuluu lähinnä hengailua, pulkkamäkeä, baareilua, vessajonottelua ja yhteisruokailua. Niin, ja parin tunnin yöunet. Viimevuonna talvipäivät järjestettiin Jyväskylässä ja muistan parhaiten juuri lähtöjännityksen, meno-ja paluumatkat, lauantai-illan syömingit, juomingit ja baarin, jonne piti jonottaa yli 20 asteen pakkasessa varmaan puolituntia. Mutta olihan se hauska viikonloppu, jonka jälkeen tosin muistan huokaisseeni "Onneksi talvipäivät ovat vain kerran vuodessa!". Vuosi on nyt kulunut, joten Tampere calling. Ja henkilökohtaisesti olen kyllä huomattavasti enemmän innoissani Tampereesta kuin Jyväskylästä.

pessimisti ostoksilla

Tänään olen ollut erikoisen väsynyt, vaikka jätin eilen helmikuun ensimmäiset juhlat väliin ja jäin tylsänä ihmisenä nukkumaan muiden painuessa pimeän porraskäytävän kautta baarin hämyiseen meteliin. Onkin siis varsin epäreilua, että minä olen nyt se kaikista nuutunein. Päätäkin särkee. Ja mielessä pyörii juuri alitajunnan yläpuolella huoli ja stressi koskien tulevaa liikunnanryhmämme esitystä. Vaikka kaikki on periaatteessa ihan hyvässä jamassa, en voi olla huolehtimatta ja hätäilemättä jos sittenkin jotain odottamatonta tapahtuu. Jos vaikka kaikki kuvatut videot katoaa juuri päivää ennen kuin ne pitäisi saada ihmistenilmoille. Pessimisti taitaa olla toinen nimeni.

Tänään löysin itseni koulun jälkeen vaeltamasta kohti keskustaa ja päätin hetken mielijohteesta astua sisään lähimpään kampaamoon ja varata ajan hiustenleikkuuseen. Tämän jälkeen jatkoin vaellusta kohti vaatekauppoja ja niissä hetken kierreltyäni keksin käväistä vielä kirpputorilla. Löysin yhden aivan uskomattoman houkuttelevan myyntipöydän, mutta ikävä kyllä siinä pörräsi jatkuvasti muitakin hipeltäjiä. Tein lyhyen kierroksen muilla käytävillä, vaihdoin lyhyet kuulumiset erään tutun kanssa ja autoin mustalaisrouvaa laskemaan, paljonko on 50% 3 eurosta, jonka jälkeen palasin takaisin kärkkymään omaa penkomisvuoroani. Loppujen lopuksi ostin yhden raidallisen topin ja yhden korallin värisen t-paidan. Kotona tajusin, että topissa oli aika outo selkämys, sellainen reiällinen. Ja t-paidassa oli tummentumia, jotka kyllä saattavat lähteä pesussa. Enkä nyt halua olla liian pessimistinen, koska jokatapauksessa olin hyvin tyytyväinen ostoksiini. Toppia voi vallan mainiosti käyttää jonkun pitkähihaisen paidan kanssa, jolloin selkä peittyy; ja sitä toistakin paitaa vaikka sitten vain kotioloissa.

Kirjoittamisen katveessa

Blogiin kirjoittaminen on jäänyt selvästi joululomalle ja unohtunut sinne. Ensin ei viitsinyt kirjoittaa ja nyt ei sitten ehdi, jotenkin tuttua. Päivät täyttyvät erilaisista tanssi ym. liikunta harjoituksista, editoinnista, hengailusta ja siitä kandin tekemisestä, jota en oikeasti edes tee. Nytkin englanninkielinen artikkeli vilkuilee minua happamena tuossa pöydän reunalla, mutten ajatellut tarttua siihen. En, koska nyt haluan kirjoittaa tänne. Haluan löytää kirjoittamisen riemun uudelleen. Ja ei, siihen ei vaikuttanut eilinen Pasilan jakso, vaan itsetuntokriisi noin viikko sitten. Sekoiltuani jälleen useammissa kuin yksissä tanssiharjoituksissa diagnosoin itseni rytmitajuttomaksi, kömpelöksi, huonomuistiseksi ja kaikin puolin muutenkin huonoksi ihmiseksi (mikä ihastuttava loppuyhteenveto). Aloin miettimään asioita, joissa kokisin olevani hyvä. Oikeasti hyvä. Enkä keksinyt juuri mitään. Olen aina hiponut lähes täydellisen oppilaan kriteereitä koulussa, koska olen saanut hyviä numeroita ja osannut opiskella asiat hyvin kokeisiin. Nyttemmin olen tajunnut, että 80 % kaikista opituista asioista on unohtunut, enkä oikeasti osaa juuri yhtään mitään. Mutta sitten keksin, että olenhan minä osannut kirjoittaa. Ainakin jonkin mittapuun mukaan ihan hyvinkin ja joku on joitain tekstejäni joskus kehunutkin. Siltä istumalta päätin, että ryhdyn kirjoittamaan edes hiukan enemmän ja useammin. Ja myös lukemaan enemmän, koska tunnen pitkästä aikaa jonkinnäköistä inspiraatiota lukemista kohtaan. Vuoden päivät se onkin tuntunut lähinnä siltä, että luen vaan koska olen tottunut siihen, en siksi, että se olisi kovin antoisaa. Nyt minulla on kuitenkin sellainen uusi kausi, että en malttaisi laskea kirjaa kädestäni, enkä malttaisi odottaa että saan luettua edellisen kirjan loppuun ja pääsisin aloittamaan uuden. Ja vaikka tulevat romaanini jäävät luultavasti niihin Repomiehen suosimiin kolmen lauseen kyhäelmiin, on sekin luultavasti parempi kuin ei kirjoittaa ollenkaan.