Hei, minä olen pukeutunut huonosti, näytän räjähtäneeltä, tukka on likainen -kuinkas muuten. Lähden kuitenkin ulos, olihan sunnuntai ja ikäänkuin lupa mennä ulos ihan millaisena vain. Ainakin kun asutaan pikkukaupungin syrjäisessä kaupunginosassa. Pikku hiljaa alan kuitenkin epäillä, ettei tällaista lupaa oikeasti ole. Tai jos on, niin miksi juuri silloin vastaan kävelee joku hieman harvemmin nähty "hyvän päivän" tuttu?
Tunnistan tutun hieman liian myöhään, en ehdi enää paeta. Tervehdin ja vaihdamme pikaisia kuulumisia. Katseeni harhailee jossain asfaltin ja tuttavan silmien välimaastossa, pysähtymättä oikein kumpaankaan. Kaikki mitä sillä hetkellä sisäistän on pääni sisäinen ääni "miksi mun pitää näyttää tältä??" Vaikka tilanne on nopeasti ohi ja pääsen jatkamaan matkaani, en voi lakata ihmettelemästä sitä, että näitä ihmisiä ei näe koskaan silloin kun oikeasti haluaisi. Ei silloin kun olisi siedettävän näköinen ja olisi riittävästi aikaa vaihtaa kunnolla kuulumisia.
Kohtaamisen jälkeen aivot alkavat pikkuhiljaa rentoutua. Mieleen puikahtelee satunnaisia ajatuksia: "En mä ehkä NIIN pahalta näyttänyt" "Olihan mulla onneks tää lippis" "Tuskin se edes ajatteli miltä näytän, eikö kaikki sitäpaitsi näytä koiraa ulkoiluttaessaa vähän rönttäiseltä?" Lopuksi vielä vannon, etten enää ikinä lähde ulos vilkaisematta ensin arvioiden peiliin.
Niin, ja kuitenkin teen sen seuraavana vapaapäivänä jälleen. Ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti