Poljen kaupunkiin reittiä, joka kulkee lammen viertä. Vesi on ruskeaa, mutta maisema muuten niin kovin kaunis. Loppukesä ja aavistus syksyn keltaista on jo puissa. Laskeva aurinko värjää maisemaa kultaisin vedoin. Torille on kokoontunut jonkin uskontokunnan edustajia. He laulavat ja jakelevat ohikulkijoille esitelehtisiä. En jaksaisi pohtia elämän vakavaa puolta juuri nyt, mutta otan kiltisti esitteen ja lueskelen sitä ajankuluksi.
Pian suuntaamme illanviettoseuralaiseni kanssa kaupan kautta vedenääreen laiturille. Toisen päädyn oli jo valloittanut pari kaljaa juovaa amis-henkistä poikaa, jotka sulostuttivat iltaamme "ihanalla" musiikilla. Muttei annettu sen häiritä. :) Aurinko laski ja ilma viileni. Joku souteli joella ja silhuetti, joka piirtyi vasten auringolaskun hehkua näytti melko aavemaiselta. Eikä pimeydestä pian kuulunut kuin airojen loiske...
Tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle. Ne ovat hassuja, koska ensin näkee yleensä vain yhden, mutta pian koko taivas tuntuu olevan niitä täynnä. Makasimme selällään laiturilla ja katselimme ylös. Tuntui jotenkin niin elokuulta.
Ilta jatkui yökerhon savuisessa hämyssä, tanssien ja juomia maistellen. Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin, mutta jotenkin ilmassa oli jo lähdön tuntu. Kesä ohi ja tiesin, että tähän baariin tuskin ainakaan talven aikana juuri tulisin. Seuraavan kerran olisin jo muualla, järvien keskellä muiden ihmisten kanssa. Olo oli aika haikea. Taas siis elokuu. Lähdön aika.
Yöilma oli raikasta, mutten palellut polkiessani kotiin. Tätä tuttua katua olin tämänkin kesän aikana polkenut jo niin monesti, että viime syksystä tuntui olevan ikuisuus. Ja silloin luulin muka jättävän hyvästejä tälle kaupungille. Ihan kuin nyt tästä eroon pääsisin, enkä oikeastaan edes halua. Tämä on yksi koti, sellainen johon palata. Oli pimeää ja tähtiä ja kaupungin humina, se yöllinen ja ystävällinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti