Erään sotilaan tarina

Jostain on päästettävä irti, jotta voi antaa tilaa jollekin uudelle. Mitään ei saa eikä saakaan saada ilmaiseksi. Mutta kuinka repiä irti itsestään ajatuksia ja muistoja, joita on kertynyt koko nuoruus vuosien ajalta? Kuinka voin ikinä kasvaa enemmän aikuiseksi, jos en osaa lakata murehtimasta tapahtumia, joilla ei enää ole mitään merkitystä. Niillä on merkitystä, koska minä annan sen olla.
Jos nuorelle syntyy huono itsetunto koulukiusaamisen tai muun vastaavan takia, kuinka itsetuntoa voi koskaan parantaa? Koska minä en silloin, yläasteella, kuulunut koulun hyviin tyyppeihin siitä jäi jäljet, jotka ovat vaivanneet rippikoulusta nykypäivään. Ja koska ne ovat synnyttäneet uusia ongelmia löytää kavereita, on noidankehä vain kasvanut ja edelleen tunnen olevani hauras ja haavoittuva ihmisten keskellä. Välillä saan "kohtauksia", en osaa sanoa mitään vaikka sitä odotetaan juuri minulta; jään mieluummin pois kiusallisista tilanteista kuin lähden hakemaan kokemuksia tietäen tulevani vain pettymään.
Mutta kai minä jo jostain olen viimeisten vuosien aikana irroittanut, koska olen myös saanut niin paljon uusia positiivisia kokemuksia ja ihania ystäviä.

Nyt soi Stella ja olo on kevyempi kuin pitkään aikaan. Juttelin ystävälle, joka on parhaillaan kaukana. Täyttämässä unelmaa, jota minä en koskaan uskaltanut kohdata. Tai no, ainakaan ole toistaiseksi ole uskaltanut kohdata :D

"Turhaa on etsiä vastausta

riittää kunhan on matkalla ja parempi niin

eihän sitä tiedä mihin se auto pysähtyy ja tuulilasi särkyy

se on niin haurasta, satasen vauhdissa." -Stella