Perheemme, kolme koiraa ja neljä ihmistä, pakkautui autoon aamulla. Suuntasimme kohti Lahtea, äidin siskon luokse. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta onneksi meillä on nykyisin ilmastoitu auto. (Muistan hellepäivien matkat lapsuudessa, kun auto oli tukahduttavan kuuma, vaikka sitä aina ennen matkaa yritettiin jäähdyttää pitämällä kaikkia ovia auki. Pyörin ja valitin yleensä puolet ajasta niin, että toisilla meni hermot :)
Perillä vietimme niin kesäistä iltaa kuin suinkin saattoi. Grillasimme, pelasimme mölkkyä ja krokettia sekä katselimme vanhoja valokuvia. Tuntui hyvin jännittävältä nähdä kuvia äidin vanhempien nuoruusvuosilta, ajalta, jolloin armeijan jälkeen joutui vielä oikeasti rintamalla. Oli tukinuittoa ja nuoria poikia hippitukkineen, hassuja silmälaseja, oma äiti pikkutyttönä. Mummo oli mennyt kihloihin ukin kanssa minun ikäisenäni..
Kaikki kuvat ovat vielä hyvin tallessa kansioiden välissä, vielä on ihmisiä, jotka tunnistavat minulle vieraat henkilöt. Mutta entä sitten, kun äiti ja hänen siskonsa kuolevat. Kuka minulle sitten kertoo, kuka serkun siskon kummin kaima kussakin otoksessa hymyilee. Entä meidän aikamme? Vaikka itse vielä kuvaan vanhalla filmikameralla, ei kovin moni enää niitä käytä. Entä jos tietokoneet kaatuvat ja hävittävät kuvat, cd:t kuluvat, katoavat. Jääkö meistä jäljelle mitään muistoja. Ovatko filmikuvat sama asia meidän lapsillemme kuin musta-valko kuvat meille?
"Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?"
- Juha Tapio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti