Täytyy irrottaa, antaa tekstin virrata näppäimistön läpi ruudulle. Tässä.
Lauantai-ilta. Kello vähän kuuden jälkeen kun lähdin polkemaan kotoa. Oli lämmin, lämpimämpi kuin olin olettanut. Kaupan pihan läpi polkiessani hiki virtasi ja olin tyytyväinen tuulenvireeseen, joka puhalsi järveltä. Ystäväni asuu toisessa kerroksessa, tuuletin pyöri keskellä lattiaa ja istuin hetkeksi sen eteen. Hiukset valuivat silmille.
Pian meitä oli jo kolme sekä pussi karkkeja. Neljännen saavuttua lähdimme kävelemään kesäkuulumisia vaihdellen. Automaatilta piti nostaa rahaa, jonka jälkeen olimme valmiita illan viettoon. Huvila sijaitsi järven rannalla, puiden katveessa. Terassilla ei ollut vielä tungosta, joten pääsimme istumaan lavan eteen, loistavaan paikkaan. Eikä yhtään liian myöhään, koska väkeä tuli koko ajan lisää ja lisää. Meidän pöytämme vallotti joukko tupakoivia tyttöjä, mistä oli ainakin se hyöty, että itikat häipyivät pois savun alta.
Stella nousi lavalle siinä puoli kymmenen aikaan. Stella, josta olen aina pitänyt, mutten koskaan varsinaisesti "himokuunnellut". Nyt olikin jo korkea aika nähdä tämä yksi Suomen huippuihin lukeutuva yhtye. Stella oli ihana, Marja lauloi kauniisti ("se kuulostaa ihan samalta kuin levyllä!"), he ottivat kontaktia yleisöön, väsymättä hieman humalaisiin miehiin eturivissä. Menimme huojumaan eturiviin, heilumaan ja laulamaan mukana. Oksat puun latvassa muodostivat sydämen, Häävalssin aikana muutama pari alkoi tanssia huojahtelevaa valssia.
Keikan jälkeen jäimme vielä Huvilalle istumaan, juttelemaan. Pian seuraamme liittyi nuori italialaismies, joka tunsi yhden meistä. Tunsin ujouden, perus-suomalaisen jäykkyyden ja hiljaisuuden valtaavan mieleni tämän puheliaan ja eloisan kaverin läsnäollessa, joten jättäydyin suosiolla taka-alalle.
Vasta kun lähdemme kävelemään porukalla kohti keskustaa, uskallan kysäistä heppulilta paria asiaa. Hän vastaa kohteliaasti ja tuntuu olevan aidosti kiinnostunut minustakin. Hän jopa ohjaa minut huomaavaisesti pois autotieltä, jonne olen epähuomiossa jäänyt kävelemään.
Kaupunki on kaunis, lähes pimeä ja ilma viilenemään päin. Järven pinta väreilee, mutta tuulen tuntu kadonnut iholta. Laivojen valot hohtavat, niitä on kymmeniä ankkuroituna rannoille. Isoja ja pieniä. Kävelemme sillan yli, ihmisiä kävelee vastaan ja ohittelee meitä. Täällä kaupungissa siis on kesällä ihmisiä. Täällä on hyvä hengittää. Pysähdymme leikkipuistoon, joka näin yöaikaan on tyhjä, edes yhtään nuorisojoukkoa ei ole pesiytynyt telineiden väleihin norkoilemaan. Meitä on viisi nuorta. Neljä tyttöä ja tämä italialainen, joka puhuu ja puhuu. Jossain vaiheessa alan jo kyllästyä taukoamattomaan puhetulvaan, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kukaan meistä ei oikein ehdi saada suunvuoroa, koska aihe vaihtuu niin tiuhaan. Aina välillä sentään keksimme kysellä jotain, joka tietenkin lietsoo jälleen lisää tarinaa. Vihdoin hän malttaa lähteä, halaa meidät hyvästiksi ja kävelee pois. Jatkamme hymyillen omaa matkaamme, suuntaamme paikalliseen baariin, joka on niin täynnä, että se tuntuu ihan uskomattomalta. Ei talvella ole koskaan näin.
Illan viimeinen hetki yhdessä. Samalla penkillä. Syömme hyviä hampurilaisia, lähetämme tekstiviestin pojalle toiseen kaupunkiin. Nauramme. Sotkemme vaatteet salaattiin. Lähdemme kotiin kukin tahollemme. Nukahdan nopeasti ja tiedän. Olen löytänyt tästä kaupungista asioita, joita rakastan, ja joita tulen rakastamaan todennäköisesti vain enemmän tulevina vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti