Istun linja-autossa. Kaatosade on tehnyt maisemasta harmaan ja aseman piha suorastaan lainehtii vettä. Pisarat näyttävät hassuilta iskeytyessään märkään asfalttiin. Pian ikkuna on jo niin märkä, ettei ulos näe. Kun auto vaihtaa pikkutien isompaan ja vauhti kiihtyy, ikkuna selkiytyy ja sade lakkaa. Pelloilla on heiniä pinottu symmetrisiin pinoihin kuivumaan. Ihan kuin jossain suomifilmissä. Bussin takaosa täyttyy humalaisista ja heidän hilpeästä melustaan. Perillä tarkoittaa mäen päällä. Korkealta on kauniit maisemat yli metsäisen Kainuun.
Tanssilattialla on jos jonkinlaista humppaajaa. Vanhoja ja jokunen nuorikin. Seilaan eksyneenä hetken kunnes mukava nuori mies hakee tanssimaan. Olen jättänyt huomiotta sen tosiseikan, etten osaa tanssia. En osaakaan. Potkimme toistemme jalkoja ja häpeä valtaa mieltäni. Kavaljeerini onneksi vain naureskelee ja laskee välillä "hidas hidas- nopea nopea". Saamme tanssit kunnialla loppuun ja hän saattelee minut takaisin. Hyhyilen hieman ja hämmentyneenä. Muistan vieläkin sanat "Voisit välillä koettaa silleenkin ettet kato niitä jalkoja". Hymyilyttää. Taas tulee mieleen suomifilmit, joissa nuoret tuijottavat palavasti toisiaan silmiin tanssin aikana. Nostan katseeni hätäisesti, mutta pian huomaan tuijottelevani taas alas.
Solisti unohtaa lavalla sanat. Orkesteri jatkaa soittamista, yleisössä leviää hämmennys "eikö se muista sanoja". Solisti selaa nuottikansiota, löytää oikean sivun ja jatkaa. Hän tekee unohduksestaan pienen vitsin. Naureskelee sille ja koettaa paikata tilanteen. Yleisö taitaa antaa anteeksi. Kun pääsen seisomaan lavan eteen, katson häntä tarkkaan. Näen noin kolmekymmentä -varmasti vähän enemmänkin- vuotiaan miehen, jonka kansvoista olen näkevinäni väsymyksen, stressin. Se unohti ne sanatkin. Lepääköhän se tarpeeksi. Onhan varmaan rankkaa kiertää vuodesta toiseen suomen tanssilavoja. Suosia vaatii veronsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti