Aurinko paistoi sinä aamuna pitkästä aikaa. Ulkona oli pakkasta ja nurmi rasahteli kuuraisena jalkojen alla. Ehdimme nipin napin ostaa junaliput asemalta ja suunnistimme Helsinkiin menevään junaan. Junassa nuori nainen luki kirjaa tutkivasta oppimisesta. Nainen oli pukeutunut löysään harmaaseen mekkoon ja paksuihin sukkahousuihin. Hänellä oli suuret mustat silmälasit, jotka jättivät rannun hänen nenänsä varteen. Kun konduktoori kuulutti junan myöhästyvän aseman ruuhkan takia, nainen alkoi jutella meille. Hän kertoi työstään ja koulutuksestaan, nuorista, joiden kanssa hän työskentelee ja siitä, miksi lukee kirjaa tutkivasta oppimisesta ihan vapaaehtoisesti. Vähän aikaa haaveilin, että voisin joskus elää samanlaista elämää kuin hän, siis käydä työssä Helsingissä ja työskennellä nuorten ja median parissa.
--
Lapset eivät suunnista metsässä. He suunnistavat betonilähiössä ja etsivät eläimiä rakennuksien seiniltä. He käyvät kerran vuodessa hiihtämässä. He leikkivät välituntisin vanhalla parkkipaikalla. Heidän koulunsa on tiilinen ja ulkoapäin aika ankean näköinen rakennus. Olenko siis outo, kun aloin heti haaveilla työpaikasta Helsingissä? Miksi haluan nähdä metsien ja järvimaisemien sijaan erivärisiä betonitaloja, ihmisiä, merta ja asfalttiteitä? Ehkä se johtuu siitä, että olen aina asunut pienissä kaupungeissa ja päässyt noin kerran-kaksi vuodessa Helsinkiin. (Joka sekin on pieni kaupunki oikeisiin suurkaupunkeihin verrattuna.) Ehkä siinä on sellaista viehätystä, joka haihtuisi kun siellä vähän aikaa asuisi. Ehkä siihen vaikutti huonosti nukuttu yö ja auringonpaiste, joka teki kaikesta kaunista. Tai ehkä ne lapset, jotka juoksivat tiilistätolppaa ympäri, jahtasivat toisiaan ja nauroivat. Olivat kaikki maahanmuuttajia, eripuolilta maailmaa.
--
Tuo mulle pieni lapsi,
joka kertoisi sen,
mikä on tärkeää,
en sitä itse nää.
Opeta minulle se leikki,
jota pihoilla lapsena leikittiin.
Kuvia selkään piirrettiin.
Vie minut takaisin betonikaupunkiin,
jonka varjoihin kadottiin.
Hukuta minut silmiisi yönsinisiin,
jättiläisen suolakyyneliin.
Olavi Uusivirta -Betonikaupunki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti