Havahduin jokin aika sitten siihen, että en osaa enää olla oikeasti onnellinen. Elän tilanteissa ja ajattelen "nyt sinun pitää olla onnellinen". Näen kyllä syitä iloon ja hyvään oloon, kuten kaverit, mukava koulu ja vaikkapa hyvä ruoka. Jokin sisällä jää kuitenkin aina liikahtamatta. Tunteet ovat jääneet teorian tasolle.Pitää olla onnellinen siksi ja siksi, mutta kun ei ole. Negatiiviset tunteet sen sijaan puskivat pintaan jatkuvasti. Muistan viime kesänä yhden aamupäivän, jolloin tunsin itseni hetkellisesti täysin vapautuneeksi ja onnelliseksi, ei ollut mitään murheita tai huolia, ei yhtään mitään muuta kuin ohilipuvaa kevyttä aikaa. Mieleni hätääntyi ja kehitti hädän. Jokin päässäni sai aikaan jankuttavan äänen, että eikö sittenkin kannattaisi olla huolissaan siitä tai siitä. Ja annoin äänen jäädä. Se muuttaa päähäni asumaan aina silloin, kun ei ole mitään oikeaa murhetta.
Olen aloittanut kesätyöt vajaa kuukausi sitten. Kolme viikkoa sain olla aika ylhäisessä yksinäisyydessä lähes kaikki illat, koska tutut olivat kaupungista omilla teillään. Minulla oli aikaa ajatella. Aikaa koettaa selättää ja vaientaa omaa mieltäni ja vakuuttaa sille, että ei hätää. Voit oikeasti olla onnellinen, koska elämässä ei ole mitään pelättävää. Erilaiset laulut ja mietelauseet ovat vakuuttaneet minulle, että omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa. "Surun ja huolen linnut lentävät yli pääsi mutta voit sentään estää niitä pesimästä tukkaasi." Toistaiseksi uusi, oikeasti onnellinen olotila, on kestänyt vain lyhyitä hetkiä. Tuntuu edelleen vaikealta luottaa siihen, että onnellisuus on elämän kantava voima, eikä negatiivisia asioita suinkaan kannata pelätä. Onnea vaivaa edelleen takaraivossa jankuttava ääni siitä, että "ei nyt kannata olla oikeasti onnellinen, kohta kuitenkin olet taas onneton".
Koetin tällä viikolla kalliokiipeilyä. Reitti ylös oli alussa hyvin hankala ja jouduin useasti lepäämään valjaiden varassa, enkä päässyt vaikeimpia kohtia ylös ilman apua. Jotain kuitenkin tästä rimpuilusta opin. Viimeisin ja tärkein asia, joka johtaa onnistumiseen on oma tahto ja usko. Jokaista vaikeaa kohtaa ennen keräsin hiukan voimia, mutta sitten vaan päätin että tästähän mennään ylös ja keräsin ponnistukseen kaikki voimani. Köysi nytkähti ja minä pääsin seuraavalle kielekkkeelle. Sain taas hetken huokaista ja katsella maisemia hiukkasen korkeammalta. Olen analysoinut omia tuntemuksianikin nyt siten, että elän nyt voimien keräys vaiheessa. Olen jo ohittanut alun vaikeudet, olen kohdannut ongelman. Nyt vaaditaan enään tahdonponnistus, jonka jälkeen pystyn vaientamaan mieleni äänen joka väittää kovasti etten muka saisi olla onnellinen.
Tänä iltana grillausta kesän tuoksussa, hyttysmyrkkyjen sauhutessa ja sadekuuron kastellessa. Rimpuilevassa onnentunteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti