Heräsin kolmena edellisenä viikkona joka aamu kuuden ja seitsemän välillä. Tällä viikolla heräsin neljänä päivänä joskus yhdeksän ja kymmenen välimaastossa. Tänään koulu alkoi kahdeksalta ja jouduin taas heräämään 6.55. Enkä voinut uskoa, miten vaikeaa se voisi olla!!! Tuntui että oli keskiyö, eivätkä unihiekat olisi millään halunneet päästää silmiä aukeamaan. On ihmeellistä, miten tuohon pitkään nukkumiseen tottuu nopeasti! Kouluun pyöräilin -yllättävää kyllä- taas kirjaimellisesti viimeminuutilla. Aamu oli vielä hämärä ja taivaalla varmaan sadan kilometrin paksuinen harmaa pilvi.
Luokka oli hukassa ja tunnilla tuntui, että luenoitsijan ääni soljui tilassa tavoittamatta omia korviani ollenkaan. Ainakaan en saanut aiheesta kiinni oikein missään vaiheessa.
Jäin kuitenkin vielä opetuksen jälkeen kouluun hengailemaan parin kaverin kanssa, kävin syömässä ja aloin taas viihtyä. Sitten jossain vaiheessa joku sanoi jotain, mikä aiheutti sisälleni suunnattoman ahdistavan olon. Jollain tapaa se taisi liittyä opintojen ja yhteisen Savonlinna-ajan loppuun. Sen tajuamiseen, että ne ystävät, joihin täällä on kiintynyt, ajautuvat vääjäämättä omille suunnilleen jo ihan pian. Nieleskelin möykkyä rintaani ja tein lähtöä keskustaan.
Pyöräilin kohti kirjastoa ja yhtäkkiä huomasin, ettei taivas ollutkaan enää harmaa. Se olikin valkoinen. Kaikki rakennukset olivat sävyttyneet jollain tapaa taivaan valkoisen kannen alla. Oloni helpottui siinä polkiessani. Tajusin, että ei asioita pidä aina ajatella niin lopullisesti. Ei mitään aikaa voi jatkaa ikuisesti, eikä siinä ehkä olekaan kyse muusta kuin elämästä. Jotain uutta saavuttaakseen pitää luopua jostain vanhasta. Möykky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja jaksoin jopa ihan vähän hyräillä Zen Cafen kappaletta "Tämä on kuitenkin minun kaupunkini".
// Ps. Kirjoitin tämän, avasin radion ja mikäs kappale se siellä soikaan: Anssi Kelan Mikan faijan BMW. Jotenkin vaan niin sopi teemaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti