Näin yöllä unta siitä, että lempi bloggarini muutti naapuriini ja kyttäilin sitä salaa rappusten raosta. Aamulla tajusin, että olen ollut harvinaisen pitkän aikaa poissa blogimaailmasta, enkä ole edes lukenut blogeja varmaan kuukauteen. Yleensä kirjoitan harvoin, mutta lueskelen blogeja jos en ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Uni yritti selvästi kertoa minulle, että olisi aika taas palata mukavan ajanvietteen pariin, silläkin uhalla, että hartioiden ja niskan särky yltyy entisestään. Eilen illalla kirjoitellessani yhtä koulujuttua yli viisi tuntia huomasin, että mitä kauemmin koneen ääressä notkuu, sitä vähemmän juilimista enää tuntee.
Koulutehtäväni liittyi erääseen maailman kirjallisuuden klassikkoon, Gabriel Garcia Marquezin teokseen Sadan vuoden yksinäisyys. Haluan tässä blogissakin nostaa kirjan esille, koska se oli kaikin tavoin kirjallisuustietämystäni avartanut opus. Kirja edustaa lajina maagista realismia ja se on juuri sellainen, mitä ei suin surminkaan osaisi odottaa. Kirjassa kerrotaan yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta ja samalla sen kylän tarinaa, jossa suku elää. Kirjassa tapahtuu ihan hirveästi niin outoja asioita, että se vaatii lukijalta ennakkoluulottomuutta. Jossain vaiheessa maagiseen todellisuuteen alkaa tottua, eikä enää hämmästy, vaikka Jumalan olemassaoloa yritetään todistaa suklaan avulla tapahtuvan levitaation kautta. Pitipä kirjasta tai ei, se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Suosittelen sitä oikeasti ihan kaikille ja kehotan varaamaan aimo annoksen ennakkoluulottomuutta ennen lukemisen aloittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti