Viime viikko on ollut merkittävä harppaus omalla opettajanurallani. Olen tehnyt kolme päivää sijaisuuksia kahdella eri koululla, ja vaikka se jostakusta voi tuntua säälittävän vähältä, minulle näillä sijaisuuksilla on ollut suuri merkitys. Olen joutunt kohtamaan ihan oikeasti sen tosiasian, että opettajana minun täytyy johtaa noin kahtakymmentä lasta ja saada heidät... no oppimaan ja sitten tietysti myös tottelemaan. En ole luonteeltani mitenkään vahva enkä pyri olemaan esillä. Tapanani on pikemminkin vetäytyä niistä tilanteista jo etukäteen, joissa luulen joutuvani ottamaan paljon vastuuta. Hyvät lähtökohdat siis opettajuudelle...
Koska luokan edessä oleminen ja tilanteiden haltuunottaminen ei suju minulta luonnostaan, olen joutunut tsemppaamaan itseäni tosi paljon, etten jännittäisi liikaa. Eikä se oikeastaan ole niin jännittävää enää siinä vaiheessa, kun on siellä luokan edessä ja aloittaa puhumaan, mutta se jännittäminen etukäteen! Se on pahinta. Tuntuu vähän siltä kuin odottaisi paiskautumista kylmään ja syvään kaivoon. Jossa sitten vain räpiköi. Ja oppituntien päätteeksi huomaa aina selvinneensä, mutta olevansa todella puhki siitä kaikesta tsemppaamisesta. Ensimmäisen sijaispäivän jälkeen kaaduin sohvalle ja ajattelin, että huilaan jonku kymmenen minuuttia. Nukuin puolitoista tuntia :)
Ensinnäkin haastavaa on se, että kaikki lapset ovat vieraita, eikä kenenkään nimiä tiedä. Ja sitten ei tiedä, millaisen roolin sitä opettajana ottaisi. Minun on vaikea kuvitella itseäni "natsi" opettajaksi, enkä pidemmän päälle tiedä, onko liian tiukka opettaja lastenkaan kannalta hyvä. Viikon aikana tuli kuitenkin huomattua, että levottomien luokkien kanssa pärjäämiseen saattaa tarvita todella tiukkaa linjaa. Eikä sitäminulta oikein löydy. Vielä. En kuitenkaan saa liikaa kaveeratakaan oppilaiden kanssa, koska silloin en anna itsestäni kuvaa turvallisena aikuisena. Joten mitenkä sen kultaisen keskitien löytäisi? Olla lempeä mutta jämäkkä. Kolmanneksi haastavaa on se, että kaikki lapset eivät opi samalla tavalla. Jokin yksinkertainenkin matikan juttu voi pienestä alakoululaisesta tuntua tosi vaikealta. Ja yritäpä siinä sitten keksiä, miten selittäisit asian niin, että toinen sen tajuaa. Neljänneksi haastavaa on se, että lasten kohtalot ja elämäntilanteet saattavat olla tosi surkeita. Jopa sijaisena näkee, että tuolla lapsella ei ole kaikki nyt ihan hyvin, mutta ei osaa kuitenkaan tehdä mitään asian auttamiseksi. Murehtii vain mielessään ja samalla tajuaa, että jokaisen koulun jokaisella luokalla on vähintään yksi lapsi, jolla on rankkaa niin koulussa kuin kotonakin. Niin oli aikanaan minun omallakin luokalla.
Paljonhan tässä on vielä opittavaa. Mutta kuten isäni aina jaksaa muistuttaa; Pitkäkin matka on aloitettava yhdellä askeleella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti