keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Lapissa

Kun kesätyöt hautausmaalla loppuivat, oli aika ottaa suunnaksi pohjoinen. Ensin nukuin muutaman yön kotona Kajaanissa ja sitten matka jatkui kohti Saariselkää. Reissuun lähtivät minun ja isän lisäksi myös muita sen puolen sukulaisia, mikä oli mukavaa, koska heitä en kovin usein muutoin näe.

   

Viikon aikana ehdimme samoilla tuntureilla ja kuruissa aivan riittävästi. Loppuviikosta jalat olivat jo aika kipeät, mutta yllättävän hyvin jaksoin kuitenkin tsempata. Ja niissä maisemissa ei kyllä ihan pienistä säryistä jaksa edes lannistua. Jokaisen mutkan takaa voi aueta näkymät joko kauniille joelle, syvään kiviseen rotkoon tai huikaisevan laakealle tunturille. Ja siihen lisäksi päivä päivältä komistunut ruska, joka sai kaiken hehkumaan vielä kauniimpana. (Tosin kyllä tajuttiin jossain vaiheessa, että aurinkolasien läpi ruska näytti paljon kauniimmalta, mutta sama kait se on miten sitä katselee.)

Reissun kohokohta oli ehdottomasti yö, jonka nukuimme autiotuvassa. Patikoimme ensin  painavat rinkat (no ainakin ne tottumattomista tuntuivat painavilta) selässämme tunturinhuippujen yli kohti notkelmaa, jossa oli pieni lampi. Lampea reunustivat vehreät koivut ja tuntui siltä, kuin olisi laskeutunut johonkin satumaahan. Siellä oli muitakin patikoitsijoita ja kesy kettu, joka varasteli ihmisten eväitä ja repi telttoja. Kettuun jaksoi suhtautua huumorilla näin yhden yön retkeläisenä, mutta enpä haluaisi liian pitkäksi aikaa majoittua sen kanssa samoille huudeille. Ja sitäpaitsi kun me ei edes nukuttu teltassa vaan siinä autiotuvassa, jossa olivat turvassa niin eväät kuin makuupussitkin.


Nukkuminen kovilla penkeillä oli elämys sinänsä, enkä oikeastaan kovin äkkiä saanutkaan unta. Valvoin ja kuuntelin toisten ääniä. Kaikesta huolimatta oli hyvä ja mukava olo. Aamulla nousin joskus kuuden jälkeen ja lähdin hoippumaan kohti vessaa. Aurinkokin oli juuri nousemassa ja sen kajo kultasi läheisen tunturin huipun. Ilma oli raikas mutta jollain tavalla kuitenkin todella lämmin. Tuulen värekään ei rikkonut lammen pintaa, eikä mitään ääniä kuulunut. Oli juuri niin kaunista kuin kuvitella saattaa.


Toisetkin alkoivat heräillä; tehtiin nuotio, syötiin aamupalaa, pakattiin rinkat, katseltiin poroja. Ja joskus kahdeksan aikoihin me oltiinkin valmiina päivän patikointiin. Aamuhetki oli täydellinen, eikä aikainen nouseminen harmittanut yhtään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti