...

Heli Kajo lauloi koneeni kaiuttimissa Barcelonasta. Minä mietin millaista olisi olla laulaja ja asua Helsingissä. Mitään varmuutta asiasta en saanut ja lähdin ulos haistelemaan sadetta. Koko viikon oli ollut lämmintä ja sinä päivänä suoranainen helle. Iltapäivän valuvat tunnit vietin työpäivästä uupuneena lähesnaapurin sohvalla television ääressä. Nyt oli kuitenkin selvät merkit ja ennusteet siitä, että kohta sataisi. Ja kunnolla. Mutta ehdin kävellä ja kotiutua ja käydä suihkussakin, ennen kuin kuulin veden hakkaavan ikkunoita. Lämpötila laski, mutta peiton alla oli lämmin.

Viikonloppu oli aurinkoinen ja kesäinen. Koulutöistä ja siitä entisessä kotikaupungissani sattuneesta hirveästä kohtauksesta huolimatta suuntasin suht aurinkoisin mielin lauantaina kirpputorille, vaatekaupoille ja torille. Illalla grillailtiin ja pelattiin kavereiden kanssa ihan oikeaa lauta/korttipeliä, eikä mitään teitotekniikkahömppää. Omalta osaltani keskittyminen harhaili osittain myös euroviisujen parissa, joten pari aika typerää virhettäkin tuli tehtyä. Ei sheriffin kuulu tappaa omaa apulaistaan hatariin perusteisiin vedoten ja hävitä koko peliä. Ei.

Sunnuntaina parasta oli käydä ensin reippaalla lenkillä ja istahtaa sitten katsomaan Uutishuonetta. Ihana sarja ja täydelliset näyttelijät. Hyvä muuten, mutta Juho Milonoff on minulle varmaan aika kauan jälkeenpäinkin vain viinaanmenevä uutistenlukijaretale. Mitäs näyttelee niin hyvin..

Nyt olen miettinyt sitä, miten ihmisen mielellä voi olla niin helposti järkkyvä ja ailahteleva olemus. Enkä puhu nyt Hyvinkäästä vaan paljon arkisemmista asioista. Olen nimittäin huomannut, että kesätyöpaikkani sanoisinko melko kyseenalainen yleisilmapiiri alkaa uhkaavasti tarttumaan. Olen tottunut -jos en nyt koko elämässäni, niin ainakin monien viimevuosien aikana siihen, että toisiin suhtaudutaan kannustaen ja mahdollisista epäkohdista voidaan keskustella avoimesti.Olen joskus saanut osakseni paheksuvia katseita, kun lauon mielipiteitäni melko suoraan. Ja ymmärrän sen ihan hyvin. Mutta kun minusta on vain parempi sanoa suoraan, jos on jostain asiasta jotain mieltä. Ehkä typerintä on sanoa päin naamaa jotain kaunista ja sitten seläntakana haukkua kuin viimestä päivää. Nyt olen kuitenkin huomannut hautovani silloin tällöin turhia ja typeriä mielipiteitä muista ihmisistä. Ihan vain ikään kuin ilkeyttäni.

Toisekseen olen saanut pitää tiukkaa kuria itseni kanssa siitä, etten ala valittaa turhista asioista. On ihan turhaa ja typerää valittaa puiden tiputtelemista roskista juuri siivotuilla käytävillä Ja siitä, että kun meillä on puita ja noilla ei. Ja kuinka ruma tuo syreenikin on ja kuinka siitä on vain haittaa. Ja kuinka kaikki puut joutaisi kaataa kun ne vaan levittää juuriaan ja roskaa. Ja kuinka epäreilua on tämä tai tuo asia. Kun tuo sai ja me ei saatukaan. Mutta nuopa joutui mennä auttamaan toisia, meidän ei tarvinnu. SIIS mitÄ? Joutui auttamaan toisia!! Hei haloo ja niin edespäin. Mikä on se vaihe elämässä, kun mieli lakkaa olemasta pyytettömästi hyvä ja järkevä? Voiko siihen vaikuttaa? Onko mahdollista elää elämäänsä niin, että ei lähde mukaan tuollaiseen valitukseen ja järjettömyyteen? Minusta on alkanut tuntua, että en enää jaksa naiivisti uskoa ihmisten luonnolliseen hyvyyteen. Että olen ollut vain se sinisilmäinen idiootti, joka ei ole nähnyt raakaa maailmaa? Mutta mutta. Jos olisi mahdollista kasvaa naiiviksi realistiksi? Ottaa vaikutteita taiteilijoista, suurperheiden äideistä  ja filosofeista. Ja sitten kuinkin muistaa, että ihminen se oli joka keksi aseet.

Mutta niin kauan kuin ihmiset vielä jaksaa innostua luomuviljelystä, bongailla lintuja, laulaa kauniita lauluja kaupungin kivisillä kaduilla ja tehdä dokumenttejä ja elokuvia maailman ihmeellisestä sykkeestä, minä taidan tietää mihin kannattaa uskoa. Eniten.