Olen lukenut Riikka Pulkkisen romaania Totta ja vaikuttunut suuresti. Minun mielestäni elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta ei ole koskaan kirjoitettu niin kauniisti ja todesti, kuin siinä kirjassa. Vaikka maailma tulee unelmien ja haaveiden väliin ja iltapäivän valo kallistuu vääjäämättä iltaan, se ei johda masennukseen. Aina jostain löytyy voimaa ja toivoa tehdä vielä yksi uusi pullataikina ja lämmittää sauna. Kirja on sellainen, jonka pariin uskon säännöllisin väliajoin palaavani ja sen lauseista rakennan omaa maailmaani.
On monia kulttuuriksi luettavia asioita, joiden pohjalta peilaan itseäni ja rakennan omaa tapaani ajatella. Todella naiivia, mutta totta on se, että nuoruuteeni ja kasvamiseni suuntaan ehkä eniten vaikuttanut elokuva on ollut Amelie. Kaksi muuta olivat Big Fish ja Moulin Rouge. Niihin saa kohdistaa syyttävän sormen jos minun elämän asenteeni joskus vaikuttaa hiukan lapselliselta ja romanttiselta. Kirjojen osalta kehitys ei ole ollut yhtään sen uskottavampaa. Jane Austenin romaanit lähes ulkoa osaavalta ja Juha Itkoseen ja Riikka Pulkkiseen rakastuneelta ei voi ehkä muuta odottaa. Antakaa anteeksi. Mutta elän valolle, sille joka heijastuu valkeista tapeteista aamupäivällä kello yksitoista kun oppilaat ovat koulussa ja minä etsin pakastimesta jäätelöä.
Olen näinä päivinä herännyt aikaisin, kävellyt kaupungillakin ja katsellut aurinkoa. Olen huvittunut koiran ilmeistä ja siitä mahtipontisuudesta, jolla se pakottaa kanssaan lenkille. Ilman sanoja, pelkällä hännän viuhtomisellaan. Olen syönyt appelsiineja ja juonut teetä. Aivastellut. Kohta lähden kirjastoon. En aio lainata kirjoja, sillä niitä minulla on aivan riittämiin. Aion etsiä käsiini sen Anna -lehden numeron, jossa on haastateltu Armi Toivasta ja Krista Kososta. Minä jatkan itseni rakentamista. Esikuvanani on tänään se nainen, joka uskoi itseensä ja halusi näyttää suomalaisille, että osaa olla hauska. Minäkin haluan, haluan näyttää itselleni sen, että osaan olla vahva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti