Heräsin aamulla siihen, kun joku rummutti ikkunoita. Rummutus sotkeutui osaksi uneeni, enkä ensin osannut edes säikähtää. Tajunnan saavuttaessa normitilan, rummutus jatkui edelleen, mutta edellistä hiljaisempana. Kohta se taas voimistui. Tajusin, että sehän on lumiaura, joka puhdistaa tietä aamulla kello viisi. Ja ikkunat alkoivat helistä jälleen. Huokaisin ja käänsin kylkeä, toivoin, että aura ei kovin kauaa hinkkaisi edes takaisin juuri minun ikkunani alla, koska lasit tuntuivat todella helisevän irti kehyksistään. Ja pienenä lisänä mainittakoon, että sama tunne toistuu joskus myös silloin, jos yläkerran naapuri sattuu kävelemään tavallista raskaammin askelin. Tumps tumps ja helin helin helin.
Mitä lumiauran ääni sitten minussa herätti? Talven. Nyt, kun neljättä päivää sataa lunta ja maa on kirjaimellisesti kääriytynyt lumivaippaan, tuntuu todella talvelta. Kävin eilen kirjastossa ja lainasin pitkästä aikaa sen Ville Leinosen levyn, jossa on kappale Lumiaurojen laulu. Jotkin kappaleet muistuvat aina tiettyinä kuukausina mieleen ja silloin niitä on vain pakkojen pakko saada kuunnella. Tuo lumiaurojen laulu muistuu minulla mieleeni aina juuri näin tammi-helmikuussa, jolloin "yön jälkiä lumiaurat jo kerää".
Tammikuu on alkanut kivasti. Koulu inspiroi, vaikka harjoittelu toki aina vähän jännittääkin. Joskus minusta tuntuu, että olen todella etuoikeutettu, koska tiedän niin tarkoin, mitä haluan isona tehdä. Yksi jos toinenkin tuttuni on häilynyt enemmän sellaiselle "teen nyt tätä työtä, koska on pakko tehdä jotain" -polulle. Silloin aina tekisi mieli kysyä: "Miksi et vain vaihda alaa?" Mutta jos ei sitten kuitenkaan tiedä mitä muutakaan tekisi. Raivostuttavaa, että raha määräilee niin paljon ihmisten elämää ja myös onnellisuutta. Kyllä ainakin itse voin sanoa olevani paljon onnellisempi tehdessäni stessaantuneena koulutehtäviä kuin kykkiessäni kesällä hautausmaalla, vaikka stressiä siellä ei ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti