Tulen kotiin ja lösähdän sängylle. Olen herännyt aamulla ennen kahdeksaan ja nyt kello käy jo viittä. Olen koko päivän ollut aktiivinen, tehnyt koulutehtäviä, istunut tunneilla, nähnyt ihmisiä ja höpötellyt jos jonkinmoista asiaa. Keho on väsynyt ja mieli kaipaa hetken lepoa. Koomaminuuttien jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, ettei millään malttaisi odottaa seuraavaan päivään ja siihen, että pääsee taas näkemään kavereita. Muistan kuinka joskus yläaste aikoina tulin koulusta kotiin aina yhtä pettyneenä siihen, että on ollut jotenkin niin tylsä päivä. Koulu oli mielenkiintoista, mutta aika yksitoikkoista, eikä niiden muutamien kavereiden kanssakaan tehty koskaan mitään kovin kummallista. Nyt päivät on täynnä mielettömän kivoja ihmisiä ja koulukin tuntuu hyvältä. Päivät tuntuu toisaalta hurahtavan ihan hirveää vauhtia.
Minua alkaa pelottaa kaupan kassalla kun myyjä vitsailee edelliselle asiakkaalle siitä, miten vanhemmiten aika vaan menee aina nopeammin ja nopeammin. Jos ajan kulu tästä vielä nopeutuu, eihän sitä ehdi oikein elääkään. Nyt jo tuntuu, että olisi hypännyt ruuhkabussista luotijunaan. Hullunkurista tässä kaikessa on se, että vaikka aika kokonaisuutena tuntuu kiitävän uskomatonta vauhtia, en jaksaisi millään odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea mitä se tuokin tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti