Olen tehnyt kesäasioita. Juurikin sellaisia, joita en ollut suunnitellut ja jotka juuri siksi ovat tuntuneet aivan maailman parhaimmilta. Olen syönyt sieniä ja pekonia ja sen jälkeen lähtenyt yöuinnille yhden puolitutun ja kahden tuntemattoman ihmisen kanssa. Silloin totesimme, että maailmalta hankitut valotikut kelluvat ja niiden kanssa uiminen on oikeastaan aika mukavaa. Niidenkään valolla ei kuitenkaan voi pelastaa sitä, jos sukeltaa silmät kiinni ja nousee pintaan juuri jonkun vatsan alla. Silloin voi yllätetty hätäpäissään työntää sormen silmään.
Olen myös heitellyt elämäni ensimmäistä kertaa frisbeegolfia ja vihdoin ymmärsin, miksi se on niinkin suosittu laji. Jäin koukkuun, tosin uudelle kierrokselle ei ole vielä päästy. En myöskään ollut siinä aivan niin huono kuin olin etukäteen pelännyt. Samana päivänä lähdin myös kuokkimaan eräille syntymäpäiville ja totesin, että mansikkakakku käy aivan hyvin lounaaksi. Ja että syntymäpäiville voi mennä suoraan hikisenä sieltä radalta ainakin siinä tapauksessa, että sankari itse mainitsee merkkipäivästä vasta ovella.
Mutta kaikki kai loppuu aikanaan. Kesätöitä on jäljellä vain pari työvuoroa ja sitten odottaa jälleen muutto uuteen asuntoon, uudelle paikkakunnalle. Kävi myös se, mitä olin jo osannut pelätä. Eräisiin kasvoihin kiinnittyneet pilvilinnat romuttuivat erään viinaa täynnä olevan illan aikana. Mutta kaikki kai lopulta meni kuitenkin ihan hyvin. Ylitin itseni ja puhuin ihmisille asioista, joista en koskaan puhu. Lopulta pieni hetki muuttui kolmeksi tunniksi. Puoli seitsemältä lämmittivät jo auringonsäteet ja kaksi hevariukkoa istui juomassa kaljaa ihan lähellä, mutta kuitenkin patsaan takana piilossa siten, että heidän olemassaolo on helppo unohtaa ja puhua kuin kukaan ei kuulisi.
Niin, ja se patsas. Eino Leino, jonka sormiin joku oli työntänyt tupakan niin uskottavasti, että aluksi luulin sen kuuluvan taideteokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti