tiistai 25. marraskuuta 2014

Sitä marraskuuta

Ulkona on harmaata. Tietysti. Ei väsytä enää mutta ei jaksaisi noustakaan. Se ainoa puolituttu ei tule luennolle. Istun siis yksin, mutta onhan siihen jo melkein tottunut. Se toinen vielä vähemmän puolituttu ei tervehdi vaikka minä tervehdin häntä. Ruokalaan on jonoa. Syön yksin, mutta sitä ei ehkä tarvitse edes mainita. Jossain vaiheessa kuitenkin havahdun. Vieressä syövä pariskunta puhuu keskenään ranskaa. Kuuntelen sitä hetken kaiken ruokalan muun melun yli ja pieni ihme tapahtuu jossain mielentilan sopukoissa. Aivan lyhyeksi hetkeksi siirryn johonkin elokuvatodellisuuteen. Kuvittelen olevani osa kiireistä mutta kaunista ranskalaista elokuvaa, jonka päähenkilöitä ovat nuo kaksi. Elokuvassa setvitään ihmissuhteita ja elämän mysteeriä. Siinä arkinen harmaa olotila muutetaan musiikin avulla herkäksi ja hauraaksi kauneudeksi. Sellaiseksi, että ketään ei ahdista, vaikka olisikin yksin. Tai jos ahdistaa, niin aina voi ottaa take away -kahvin, pukeutua hameeseen ja puhua tuntemattomille. Ylipäänsä olla osa jotain kokonaisuutta, joka tuntuu kokonaisvaltaiselta elämältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti