Valosta

 Joululoma oli ihana. Piste. Eikä muuta. Arkeen paluu on sitten ollut sitäkin takkuisempaa. Tai ei nyt oikeastaan arkeen paluussa ole ollut mitään purnaamista, viihdyn edelleen hyvin opintojen parissa. Mutta tämä yksinäisyys ja tylsyys, josta nyt olen valittanut joskus (köh) aiemminkin. Ehkä kaikki onkin vaan sitä, että en ole kotiutunut tänne Joensuuhun. En ainakaan tänne solukämppään. Odotan jo kovasti sitä, että pääsen muuttamaan pois, että saan oman kämpän, jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa.

Alla olevat kuvat ovat pyörineet koneella jo joulukuulta. Silloin tajusin, mikä loppujen lopuksi talvisäässä on ihan parasta. Se on se, kun on pitkään ollut harmaata ja sitten yhtäkkiä pilviverho repeää ja näkyy sinistä taivasta. Valoa. Siitä tuo eka kuva, jossa sinistä vasta häivähdys.

 Toiseksi parasta on sitten se, kun aurinko paistaa niin paljon, että sisällä näyttää keväältä.

Fox bonus. Näitä kuvia otettaessa ei paistanut 

snow

Pitkästä aikaa on sellainen mukava vapaapäivä, jolloin ei oikeasti tarvitse tehdä mitään 'täytyy' hommia. Koulujutut on tältä lukukaudelta palauteltu ja ne pelottavat tentit tentitty. Ja vieläpä uskomattoman hyvin tuloksin, ottaen huomioon varsinkin puhekielen kehitystä käsitelleen kurssin vaikeuden.

Sain joulukuulle viikon työpestin postista joulukorttien lajittelijana. Työtä on seitsemän päivää, joista yksi on lakisääteinen vapaapäivä. Ja se on tänään. En tiedä miltä työ tuntuisi, jos sitä pitäisi tehdä kuukausikaupalla, mutta ainakin näiden muutamien päivien perusteella olen viihtynyt hyvin. Ehkä tuollainen pikkutarkka jaottelu sopii sille loogisuutta rakastavalle perfektionistille, joka minussa asuu.

Marraskuun loppuun ja joulukuun alkuun on mahtunut paljon mukavia asioita.Juhlimme muun muassa siskon valmistujaisia ja siinä samalla tuli pitkästä aikaa nähtyä sukulaisia. Vietin myös yhden viikonlopun Lappeenrannassa ystäväpariskunnan luona ja se toi todella kaivattua vaihtelua juuri hektisimpään koulustressivaiheeseen. Arki-iltoja on piristänyt Murdochin murhamysteerit -tv sarja, johon koukutun oikeastaan isäni ansiosta alkusyksyllä. Tässä pari iltaa sitten napotettiin iskän kanssa molemmat yleareenan äärellä katsomassa väliin jäänyttä jännittävää jaksoa, jonka loppuratkaisu tuntui hieman epäselvältä. Seuraavana päivänä mainitsin, että mietin juttua vielä illalla, ennen kuin sain unta. Tähän isä sanoi: "minäkin kun olin hereillä joskus aamuyöllä, niin mietiskelin sitä". Että silleen. Tv:n orjat ilmoittautuvat...

Äsken kävin vähän ulkoilemassa ja ennen sisääntulemista koetin kuvata joulukuista räntäsadetta. Lopputulos nyt on mitä on, mutta värimaailma on ainakin oikea :D

Ps. Aika kuunnella tätä kappaletta

Ajatuksia auringonlaskussa

Uusi alku on tuntunut oudolta.Yhtäkkiä ympärillä pyörii kummia naamoja, jotka eivät ota mitään kontaktia. No, eipä silti että itsekään olisin siinä asiassa ollut kovin aktiivinen. Kynnys nousee suureksi siinä vaiheessa, kun löytää itsensä väärältä tunnilta ja heti aluksi opettaja kysyy "Minä vuonna aloitit opinnot?" Kuulen pientä naurua, kun vastaan hetken empimisen jälkeen, että no 2008. Ja sitten tosiaan tajuan olevani aivan väärässä paikassa ja tehneen tunnustukseni aivan turhaan.

Mutta en minä aiemmin ajatellut kuuden vuoden opintoja mitenkään isona tai outona asiana. Nyt se vasta konkretisoituu, fuksien ja muiden "Joo, oon opiskellu jo monta vuotta, kohta alotan kandia" -tyyppien keskellä.

Toisaalta, olen kuitenkin itsekin kuin fuksi. Uusi koulu ja täysin uusi ala. Ensimmäisenä päivänä, alle viikko sitten, en vielä edes tiennyt mitä fennistiikan peruskurssi sisältää ja nyt tiedän. Kasvatustieteen puolella tällaista ei koskaan tapahtunut. Aina tiesin, mitä oli tulossa.

Jotenkin sitten aloin antaa itselleni anteeksi. Totesin, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että ei oikeasti pidä alkaa "uran" suhteen liikaa ajatella, mitä muut ajattelevat. Eikä varsinkaan tehdä pitkäksi venähtäneistä opinnoista itse itselleen ongelmaa.

Eilen poljin kirjastoon ja lainasin sieltä pinon suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja tunsin niin olevani oikealla alalla. Kuinka moni muu voi opiskella samalla kertaa kahta unelma-alaansa?

Ja sitten vielä kun oppisin kirjoittamaan kuin Juha Itkonen tai Riikka Pulkkinen... No, se ehkä vaatii jotain sellaista, jota minulla ei ainakaan vielä ole. Kokemusta. Ja harjoittelua, jonka suhteen olen aivan liian laiska.

Parin viikon jälkeen uskon suhtautuvani jo huomattavasti rennommin tähän kaikkeen. Osaan olla aidosti onnellinen siitä, että saan opiskella vielä pari vuotta lisää ja oppia asioita, jotka minua kiinnostavat.

Eikä tässä kaupungissa nyt ainakaan ole valittamista. Kaikki tuntuu jotenkin kauniilta ja luontoa ympärillä riittää. Ei tarvitse enää arpoa lenkille lähtiessä kahden vaihtoehdon väliltä. Vaihtoehtoja on liiankin monia.