kuka voisi kellot seisauttaa

Tulen kotiin ja lösähdän sängylle. Olen herännyt aamulla ennen kahdeksaan ja nyt kello käy jo viittä. Olen koko päivän ollut aktiivinen, tehnyt koulutehtäviä, istunut tunneilla, nähnyt ihmisiä ja höpötellyt jos jonkinmoista asiaa. Keho on väsynyt ja mieli kaipaa hetken lepoa. Koomaminuuttien jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, ettei millään malttaisi odottaa seuraavaan päivään ja siihen, että pääsee taas näkemään kavereita. Muistan kuinka joskus yläaste aikoina tulin koulusta kotiin aina yhtä pettyneenä siihen, että on ollut jotenkin niin tylsä päivä. Koulu oli mielenkiintoista, mutta aika yksitoikkoista, eikä niiden muutamien kavereiden kanssakaan tehty koskaan mitään kovin kummallista. Nyt päivät on täynnä mielettömän kivoja ihmisiä ja koulukin tuntuu hyvältä. Päivät tuntuu toisaalta hurahtavan ihan hirveää vauhtia.

Minua alkaa pelottaa kaupan kassalla kun myyjä vitsailee edelliselle asiakkaalle siitä, miten vanhemmiten aika vaan menee aina nopeammin ja nopeammin. Jos ajan kulu tästä vielä nopeutuu, eihän sitä ehdi oikein elääkään. Nyt jo tuntuu, että olisi hypännyt ruuhkabussista luotijunaan. Hullunkurista tässä kaikessa on se, että vaikka aika kokonaisuutena tuntuu kiitävän uskomatonta vauhtia, en jaksaisi millään odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea mitä se tuokin tullessaan.

Olihan viikko!

Viikko opena on nyt onnellisesti takana. Viikkoon sisältyi niin onnistumisenelämyksiä kuin oppitunnilla hampaiden kiristelyä ja kyyneleiden pakottamista takaisin sinne mistä yrittivät kovasti olla tulossa ulos. Eihän nyt opettaja saa ihan pienestä hermostua. Oli jännittävää huomata, miten paljon yhteen viikkoonkin mahtuu toimintaa ja sattumuksia. Jokainen lasten kanssa vietetty hetki oli olellinen ja tärkeä omalla tavallaan. Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että olisi ollut tylsää tai yksitoikkoista.
Kaikista ikimuistoisin hetki oli kuitenkin yhden koulupäivän jälkeen, kun lapset olivat käsityötunnilla toisen harjoittelijaopen kanssa. Istuin luokassa, ja tarkistelin lasten äidinkielen vihkoja. Kun se oli tehty, huomasin että ulkona paistoi kirkas tammikuun aurinko. Sisällä tuoksui aivan koululle ja muistin yhtäkkiä omia ala-asteaikojani. Kuinka tällaisella säällä oli kivaa mennä välkälle ja kuinka ihanalta tuntui aina lähteä koulusta kotiin, kävellä talvisella tiellä ja ajatella jotakin mukavaa.
Kouluun liittyy kaikilla kovin paljon muistoja ja ehkäpä juuri tietyt tuoksut ja valot saavat ne silloin tällöin tulvahtamaan mieleen. Juuri tuolla hetkellä olin kovin ylpeä omasta tulevasta ammatistani ja ajattelin, että minull on todellakin tulossa kiireinen, stressaava, mutta ah niin ihana tulevaisuus.

Viikonloppukin on ollut todella mukava. Perjantaina katsottiin vihdoin ja viimein Elokuu -niminen kotimainen elokuva. Tykkäsin kovasti sen tunnelmasta, värimaailmasta ja musiikeista. Vaikka elokuvaa on haukuttu ja juoniratkaisuiltaan se oli aika ennalta arvattava ja tyypillisen kotimainen, oli toteutuksessa kuitenkin jotain sellaista, joka minua viehätti. Lauantaina kävin kavereiden kanssa seinäkiipeilemässä, ja nyt on hartiat tosi kipeät. Olen iloinen, että kaverit ovat siitä lajista niin tohkeissaan, koska sen ansiosta pääsen itsekin välillä kiikkumaan korkeuksiin köysien varassa. Ilalla pelailtiin Bang -nimistä peliä ja syötiin kanasalaattia. En muista, milloin minulla olisi ollut niin hauska lauantai-ilta :D Ja mikä parasta, tarkoitus on ottaa peli-ilta uusiksi jo tänään.

Valkoinen

Heräsin aamulla siihen, kun joku rummutti ikkunoita. Rummutus sotkeutui osaksi uneeni, enkä ensin osannut edes säikähtää. Tajunnan saavuttaessa normitilan, rummutus jatkui edelleen, mutta edellistä hiljaisempana. Kohta se taas voimistui. Tajusin, että sehän on lumiaura, joka puhdistaa tietä aamulla kello viisi. Ja ikkunat alkoivat helistä jälleen. Huokaisin ja käänsin kylkeä, toivoin, että aura ei kovin kauaa hinkkaisi edes takaisin juuri minun ikkunani alla, koska lasit tuntuivat todella helisevän irti kehyksistään. Ja pienenä lisänä mainittakoon, että sama tunne toistuu joskus myös silloin, jos yläkerran naapuri sattuu kävelemään tavallista raskaammin askelin. Tumps tumps ja helin helin helin.

Mitä lumiauran ääni sitten minussa herätti? Talven. Nyt, kun neljättä päivää sataa lunta ja maa on kirjaimellisesti kääriytynyt lumivaippaan, tuntuu todella talvelta. Kävin eilen kirjastossa ja lainasin pitkästä aikaa sen Ville Leinosen levyn, jossa on kappale Lumiaurojen laulu. Jotkin kappaleet muistuvat aina tiettyinä kuukausina mieleen ja silloin niitä on vain pakkojen pakko saada kuunnella. Tuo lumiaurojen laulu muistuu minulla mieleeni aina juuri näin tammi-helmikuussa, jolloin "yön jälkiä lumiaurat jo kerää".

Tammikuu on alkanut kivasti. Koulu inspiroi, vaikka harjoittelu toki aina vähän jännittääkin. Joskus minusta tuntuu, että olen todella etuoikeutettu, koska tiedän niin tarkoin, mitä haluan isona tehdä. Yksi jos toinenkin tuttuni on häilynyt enemmän sellaiselle "teen nyt tätä työtä, koska on pakko tehdä jotain" -polulle. Silloin aina tekisi mieli kysyä: "Miksi et vain vaihda alaa?" Mutta jos ei sitten kuitenkaan tiedä mitä muutakaan tekisi. Raivostuttavaa, että raha määräilee niin paljon ihmisten elämää ja myös onnellisuutta. Kyllä ainakin itse voin sanoa olevani paljon onnellisempi tehdessäni stessaantuneena koulutehtäviä kuin kykkiessäni kesällä hautausmaalla, vaikka stressiä siellä ei ollutkaan.

Tässä hetkessä

Joululoma meni ihanasti. Nopeasti. Aina vain tuntuu, että nopeammin. Oltiin perheen kanssa mökillä reilu viikko jouluaaton aatosta uudenvuoden päivään asti ja tuona aikana tuli pelailtua lautapelejä, potkukelkkailtua, luettua, katseltua hyvin vähän televisiota ja pelailtua myös tietokoneella. En olisi voinut uskoa, että lapsille suunnattu pilipali peli "Viiru ja Pesonen puutarhassa" osoittautuu niin vaikeaksi. Pikkusiskon kanssa tahkottiin kyseistä peliä varmaan viisi tuntia aivot höyryten ja aina välillä piti käydä etsimässä apuja suomi24:n keskustelupalstoilta. Kun saatiin kaikki vaiheet lopulta valmiiksi, saatiin palkinnoksi puutarhuri, joka hoiti meidän puolesta Viirun ja Pesosen puutarhan kuokinnan, kastelun ja lannoituksen. Kiitti hei kovasti :D

No juu, Nyt olen siirtynyt sivistyksen pariin ja nähnyt vähän kavereita ja jopa sukumme uusimman jäsenen, joka syntyi vain yhdeksän kuukautta sitten. Vauvat on kyllä aika ihania, vaikken niiden kanssa osaa oikein toimiakaan. Tämäkin tapaus tyytyi lähinnä tuijottamaan minua ja minä tuijotin takaisin. Onneksi valmistun opettajaksi, enkä lastentarhan opettajaksi. Koen, että osaan paremmin tulla toimeen vähän vanhempien lasten kanssa.
Tuleva vuosi alkaakin koulun osalta harjoittelulla. Pääsen kakkosluokalle opettamaan muun muassa liikuntaa. Odotan innolla! Toisaalta on hurja ajatus, että tämä harjoittelu on meidän viimeinen harjoittelu ennen valmistumista ja sitten pitäisikin jo olla noin niinkuin käytännössä valmis. Teoria-aineita nyt sentään vielä on ja yksi gradukin aihetta vaille tekemättä.

Linnassa

- Mikä tuolla seinässä välkkyy?
-Ai missä? En mä nää mitään...
- No tuolla, se tulee varmaan mun korviksista
- Missä? Kun ei siellä välky mikään.

-Miks te tuijotatte sitä seinää?

- Siellä näkyy neitsyt Maria
-Ai näkyy, ai missä?
-No tuolla noin, tossa on sen käsi ja tossa sen pää
- Ei ku oikeesti, kyllä te katoitte äsken sitä seinää
- No kun tuo olevinaan näki siinä jotain heijastuksia.
-Aha

Äskeinen keskustelu ei ole salakuuntelun tulos joltakin hullujen huoneelta vaan se käytiin koulumme pikkujoulujen alussa, kun odottelimme ohjelman alkamista. Opiskelukaupunkimme identiteetti rakentuu yhden linnan ympärille ja minun mielestäni on mahtavaa, että mekin köyhät opiskelijat pääsemme kerran vuodessa juhlimaan tuon kivisen linnan muurien SISÄpuolelle. Linnanjuhlat ovat täällä perinne, jollaista ei varmaan muissa kaupungeissa ole. En ainakaan usko, että kovin moni muu yliopisto viettää pikkujoulujaan historiallisessa linnassa.

Laulut kuulostivat kauniilta ja ruoka oli erikoisen hyvää. Viinikin virtasi, niin kuin kuuluu, ja yksi linnanneitokin käyskenteli juhlijoiden joukossa. Juhlan ohjelmaan oli panostettu tänä vuonna todella paljon ja näimme improteatteria, breakdancea ja tanssia. Paras osuus on tietenkin viimeiset tunnit, kun juhlat jatkuivat vapaammin bändin soittaessa ja ihmisten tanssiessa. Jalkojen väsyessä kivilattialla humpataan yleensä ilman korkkareita, mutta ihme kyllä jaksoin tänä vuonna baariinkin eivätkä jalat tuntuneet edes kipeiltä.

Kyllä näin mukavan illan jälkeen voi taas olla onnellinen siitä, että valitsi opiskelupaikaksi juuri tämän pienen kaupungin. Kaupungin, jonka sielu taitaa asua juuri tässä linnassa ja kylmässä tuulessa.

Lähtö

Ajatukset poukkoilevat hyvin levottomasti koulutehtävän ja pukuongelman välillä. Kun saan pakollisen esseen kirjoitettua, käyn suihkussa ja alan etsiä ehjiä sukkahousuja. En muistanutkaan, että ostin viime keväänä varmaan kolmet uudet ja ehjät versiot, joten ensimmäinen ongelma ratkeaa helposti.

Aikaa lähtöön on vielä runsaasti.

Alan laittaa hiuksia ja koetan muutamia erilaisia virityksiä. Lopulta päädyn ihan perinteisiin kiharoihin. Alan sovitella eri juhlamekkoja, joita minulla on siis huimat kolme kappaletta. Yhden hylkään heti, koska se on kaikkine kukkakuoseineen ihan liian kesäinen. Toisessa mekossa on tahra ja koetan liottaa sitä pois. Kun mekko kuivuu, koetan viimeistä vaihtoehtoa ja päätän laittaa sen. Otan kuitenkin hiustenkuivaajan ja koetan kuivattaa myös tahramekkoa. Jospa sittenkin laittaisin sen. Olo on jotenkin utuinen, tuntuu etten pysty tekemään edes mitään ratkaisuja mihinkään, vaikka vaihtoehtoja ei käytännössä ole kuin yksi. Haahuilen edestakaisin eteisen ja olohuoneen väliä vailla varsinaista syytä. Siirtelen asioita paikasta toiseen ihan muuten vain. Mekko kuivuu, mutta tahra on jäljellä, eli siis päädyn lopullisesti viimeiseen vaihtoehtoon.

Pukuongelma ratkaistu, aikaa on edelleen runsaasti jäljellä.

Alan miettiä, mitä kaikkia tavaroita tarvitsen välttämättä mukaan ja sen perusteella valitsen sopivan laukun. Tässä vaiheessa asuntoni on jo täynnä sinne tänne ripoteltuja vaatekappaleita ja laukkuja; kännykkä, lippu ja lompakosta otetut rahatkin jäävät lattialle puolitiehen. Kävelen edes takaisin ja vilkuilen kelloa viiden minuutin välein. Koetan soittaakin jollekin, mutta kukaan ei vastaa. Aikaa on liikaa.

Lopulta jäljellä on enää reilut puolituntia. Hätkähdän ja alan kiireesti lämmittää ruokaa ja samalla meikkaamaan. Ajatukset tuntuvat heti paljon kirkkaammilta, kun on pakko pitää kiirettä. Hotkin ruokani, meikkaan ja viimeistelen asuni juuri parahiksi. Kokoan vielä laukkuun kaiken tarpeellisen roinan lattialta ja puen ulkovaatteet päälle. Kyyti tulee juuri sopivasti.

Opetus oli: Ei kannata alkaa valmistautumaan liian aikaisin, koska paras lähtötunnelma on juuri siinä, kun syö ja pureskellessaan ruokaa juoksee vessaan meikkaamaan. Ne päätökset ja valmistelut, joihin nyt käytin varmaan kolme tuntia, olisin voinut oikeasti tehdä noin tunnissa ja lopputulos olisi ollut ihan sama.

Kirja

Näin yöllä unta siitä, että lempi bloggarini muutti naapuriini ja kyttäilin sitä salaa rappusten raosta. Aamulla tajusin, että olen ollut harvinaisen pitkän aikaa poissa blogimaailmasta, enkä ole edes lukenut blogeja varmaan kuukauteen. Yleensä kirjoitan harvoin, mutta lueskelen blogeja jos en ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Uni yritti selvästi kertoa minulle, että olisi aika taas palata mukavan ajanvietteen pariin, silläkin uhalla, että hartioiden ja niskan särky yltyy entisestään. Eilen illalla kirjoitellessani yhtä koulujuttua yli viisi tuntia huomasin, että mitä kauemmin koneen ääressä notkuu, sitä vähemmän juilimista enää tuntee.

Koulutehtäväni liittyi erääseen maailman kirjallisuuden klassikkoon, Gabriel Garcia Marquezin teokseen Sadan vuoden yksinäisyys. Haluan tässä blogissakin nostaa kirjan esille, koska se oli kaikin tavoin kirjallisuustietämystäni avartanut opus. Kirja edustaa lajina maagista realismia ja se on juuri sellainen, mitä ei suin surminkaan osaisi odottaa. Kirjassa kerrotaan yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta ja samalla sen kylän tarinaa, jossa suku elää. Kirjassa tapahtuu ihan hirveästi niin outoja asioita, että se vaatii lukijalta ennakkoluulottomuutta. Jossain vaiheessa maagiseen todellisuuteen alkaa tottua, eikä enää hämmästy, vaikka Jumalan olemassaoloa yritetään todistaa suklaan avulla tapahtuvan levitaation kautta. Pitipä kirjasta tai ei, se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Suosittelen sitä oikeasti ihan kaikille ja kehotan varaamaan aimo annoksen ennakkoluulottomuutta ennen lukemisen aloittamista.