Takauma

Nousen tuolille seisomaan. Ympärilläni on kymmenittäin kauniita tyttöjä pukeutuneina raidallisiin paitoihin ja muutama merimiesasuinen poikakin on eksynyt joukkoon. Me laulamme Maamme laulua ja tunnelma menee ihon alle. Onko se niiden juomien syy, joita on koko illan saanut kippistellä vieruskavereiden kanssa vai kenties vaan nuoruuden? Kun tajuaa pitkästä aikaa olevansa elossa ja nuori juuri sillä elokuvista tutulla tavalla, kun kaikki on uutta ja elämä vasta edessä. Säkeistöt loppuvat mutta kukaan ei haluaisi lopettaa. On vaan niin ihanaa olla osa pientä ja tiivistä joukkoa, laulaa ja ajatella tulevaisuutta. Ja Suomea. Laulun loputtua on aikaa syödä vielä viimeiset jälkiruuan rippeet ja nostaa viimeiset maljat hyvälle seuralle.

Koulun käytävät ovat hämyisiä. Jossain saattaa köpitellä mummo, jossain viikinkihattuinen poika. Yhtäkkiä viikinkihattu on minulla. Mummon pojalla on piilopullo. Me lähdemme kävelemään baariin. Kadut ovat liukkaat ja takerrun kaimani käsipuoleen koko matkaksi. Perillä en sisäistä musiikkia mutta hypin silti. Parasta baarissa on silloin, kun tekee vaan mieli hyppiä. Kun jalat eivät tunne väsymystä, eikä mieli ajattele "miten p**kaa musiikkia taas"; tekee mieli vaan loikkia. Jossain vaiheessa iltaa rohkaisen mieleni ja osallistun jopa karaoken laulantaan. Onneksi mikki taisi olla aika kaukana.
Sitten tutut vaan lähtevät, mutta minua ei huvita. Minulla on edelleen kivaa, enkä tahdo nukkumaan. Ehdin nukkumaan seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Tanssin niin kauan kunnes viimeisetkin puolituttavat häipyvät. Lopulta annan periksi ja lähden itsekin kotiin.

Harvoin on ollut noin mukavaa iltaa.

Valosta

Olen lukenut Riikka Pulkkisen romaania Totta ja vaikuttunut suuresti. Minun mielestäni elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta ei ole koskaan kirjoitettu niin kauniisti ja todesti, kuin siinä kirjassa. Vaikka maailma tulee unelmien ja haaveiden väliin ja iltapäivän valo kallistuu vääjäämättä iltaan, se ei johda masennukseen. Aina jostain löytyy voimaa ja toivoa tehdä vielä yksi uusi pullataikina ja lämmittää sauna. Kirja on sellainen, jonka pariin uskon säännöllisin väliajoin palaavani ja sen lauseista rakennan omaa maailmaani.

On monia kulttuuriksi luettavia asioita, joiden pohjalta peilaan itseäni ja rakennan omaa tapaani ajatella. Todella naiivia, mutta totta on se, että nuoruuteeni ja kasvamiseni suuntaan ehkä eniten vaikuttanut elokuva on ollut Amelie. Kaksi muuta olivat Big Fish ja Moulin Rouge. Niihin saa kohdistaa syyttävän sormen jos minun elämän asenteeni joskus vaikuttaa hiukan lapselliselta ja romanttiselta. Kirjojen osalta kehitys ei ole ollut yhtään sen uskottavampaa. Jane Austenin romaanit lähes ulkoa osaavalta ja Juha Itkoseen ja Riikka Pulkkiseen rakastuneelta ei voi ehkä muuta odottaa. Antakaa anteeksi. Mutta elän valolle, sille joka heijastuu valkeista tapeteista aamupäivällä kello yksitoista kun oppilaat ovat koulussa ja minä etsin pakastimesta jäätelöä.

Olen näinä päivinä herännyt aikaisin, kävellyt kaupungillakin ja katsellut aurinkoa. Olen huvittunut koiran ilmeistä ja siitä mahtipontisuudesta, jolla se pakottaa kanssaan lenkille. Ilman sanoja, pelkällä hännän viuhtomisellaan. Olen syönyt appelsiineja ja juonut teetä. Aivastellut. Kohta lähden kirjastoon. En aio lainata kirjoja, sillä niitä minulla on aivan riittämiin. Aion etsiä käsiini sen Anna -lehden numeron, jossa on haastateltu Armi Toivasta ja Krista Kososta. Minä jatkan itseni rakentamista. Esikuvanani on tänään se nainen, joka uskoi itseensä ja halusi näyttää suomalaisille, että osaa olla hauska. Minäkin haluan, haluan näyttää itselleni sen, että osaan olla vahva.

"Ope, ope opee!!!"

Torstai-illat ovat nykyään muodostuneet jokseenkin stressaaviksi. Sille illalle tuntuu aina jäävän hirveä kasa tekemättömiä hommia, jotka haluaisi saada tehtyä ennen viikonloppua, mutta joita ei vain ole ehtinyt (lue jaksanut) tehdä viikolla. Siihen lisänä vielä alkuviikon tiskivuori, mahdolliset viikonlopun pakkaamiset ja junalipun varaamiset sun muut. Huoh. Yleensä torstai-iltana pääsen nukkumaan vasta tuntia myöhemmin kuin muina iltoina, enkä oikein sittenkään osaa rauhoittua.
Perjantai on sitten ihan asia erikseen. Koulupäivä on perjantaisin harvoi kovin pitkä ja viimeistään yhden-kahden maissa alkaa jo päiväunihiekat kaihertaa silmissä. En koskaan muulloin nuku päiväunia, paitsi perantaisin. Joko kotona, tai sitten bussissa. Bussissa saatan nukahtaa hankalaan asentoon ihan vain viideksi minuutiksi, mutta se riittää. Heti olo muuttuu virkeämmäksi ja paremmaksi.
Tänä perjantaina on varsinkin aihetta suoda itselleen pienet päiväunet, sillä olen suorittanut viimeisen harjoittelun suht kunnialla läpi!! Vaikka paljon on vielä kehittämisen varaa, koen silti onnistuneeni hyvin ja sain myös hyvää palautetta ohjaajilta. Sain olla myös parina päivänä luokassa sijaisena, eli ihan yksin lasten kanssa. Turvauduin pitkälti kirjan tehtäviin, koska tuntui siltä, että varsinkin perjantaina kaikki olivat aika levottomia. Ja kun en mitään järisyttävää auktoriteettia vielä omaa, niin ajattelin pitää tunnit ihan varmanpäälle. Ja onnistunut päivähän tästä sitten tuli. On jotenkin tosi mukavaa, kun luokan ns. häirikötkin tulee ruokalassa höpöttämään ja nykii hihasta että "ope, ope". Ehkä siihen pikkuhiljaa pitää vaan tottua. Että on ope. Sijaisuuksia olisi toki kivaa ja hyödyllistä tehdä enemmänkin, niin saisi vähän tuntumaa ja perspektiiviä tähän työhön.

Nyt muuten lupaan, että seuraava teksti ei enää käsittele koulumaailmaa. Jotenkin se vaan on ollut nyt niin mielessä tän harjoittelun aikana.

kuka voisi kellot seisauttaa

Tulen kotiin ja lösähdän sängylle. Olen herännyt aamulla ennen kahdeksaan ja nyt kello käy jo viittä. Olen koko päivän ollut aktiivinen, tehnyt koulutehtäviä, istunut tunneilla, nähnyt ihmisiä ja höpötellyt jos jonkinmoista asiaa. Keho on väsynyt ja mieli kaipaa hetken lepoa. Koomaminuuttien jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, ettei millään malttaisi odottaa seuraavaan päivään ja siihen, että pääsee taas näkemään kavereita. Muistan kuinka joskus yläaste aikoina tulin koulusta kotiin aina yhtä pettyneenä siihen, että on ollut jotenkin niin tylsä päivä. Koulu oli mielenkiintoista, mutta aika yksitoikkoista, eikä niiden muutamien kavereiden kanssakaan tehty koskaan mitään kovin kummallista. Nyt päivät on täynnä mielettömän kivoja ihmisiä ja koulukin tuntuu hyvältä. Päivät tuntuu toisaalta hurahtavan ihan hirveää vauhtia.

Minua alkaa pelottaa kaupan kassalla kun myyjä vitsailee edelliselle asiakkaalle siitä, miten vanhemmiten aika vaan menee aina nopeammin ja nopeammin. Jos ajan kulu tästä vielä nopeutuu, eihän sitä ehdi oikein elääkään. Nyt jo tuntuu, että olisi hypännyt ruuhkabussista luotijunaan. Hullunkurista tässä kaikessa on se, että vaikka aika kokonaisuutena tuntuu kiitävän uskomatonta vauhtia, en jaksaisi millään odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea mitä se tuokin tullessaan.

Olihan viikko!

Viikko opena on nyt onnellisesti takana. Viikkoon sisältyi niin onnistumisenelämyksiä kuin oppitunnilla hampaiden kiristelyä ja kyyneleiden pakottamista takaisin sinne mistä yrittivät kovasti olla tulossa ulos. Eihän nyt opettaja saa ihan pienestä hermostua. Oli jännittävää huomata, miten paljon yhteen viikkoonkin mahtuu toimintaa ja sattumuksia. Jokainen lasten kanssa vietetty hetki oli olellinen ja tärkeä omalla tavallaan. Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että olisi ollut tylsää tai yksitoikkoista.
Kaikista ikimuistoisin hetki oli kuitenkin yhden koulupäivän jälkeen, kun lapset olivat käsityötunnilla toisen harjoittelijaopen kanssa. Istuin luokassa, ja tarkistelin lasten äidinkielen vihkoja. Kun se oli tehty, huomasin että ulkona paistoi kirkas tammikuun aurinko. Sisällä tuoksui aivan koululle ja muistin yhtäkkiä omia ala-asteaikojani. Kuinka tällaisella säällä oli kivaa mennä välkälle ja kuinka ihanalta tuntui aina lähteä koulusta kotiin, kävellä talvisella tiellä ja ajatella jotakin mukavaa.
Kouluun liittyy kaikilla kovin paljon muistoja ja ehkäpä juuri tietyt tuoksut ja valot saavat ne silloin tällöin tulvahtamaan mieleen. Juuri tuolla hetkellä olin kovin ylpeä omasta tulevasta ammatistani ja ajattelin, että minull on todellakin tulossa kiireinen, stressaava, mutta ah niin ihana tulevaisuus.

Viikonloppukin on ollut todella mukava. Perjantaina katsottiin vihdoin ja viimein Elokuu -niminen kotimainen elokuva. Tykkäsin kovasti sen tunnelmasta, värimaailmasta ja musiikeista. Vaikka elokuvaa on haukuttu ja juoniratkaisuiltaan se oli aika ennalta arvattava ja tyypillisen kotimainen, oli toteutuksessa kuitenkin jotain sellaista, joka minua viehätti. Lauantaina kävin kavereiden kanssa seinäkiipeilemässä, ja nyt on hartiat tosi kipeät. Olen iloinen, että kaverit ovat siitä lajista niin tohkeissaan, koska sen ansiosta pääsen itsekin välillä kiikkumaan korkeuksiin köysien varassa. Ilalla pelailtiin Bang -nimistä peliä ja syötiin kanasalaattia. En muista, milloin minulla olisi ollut niin hauska lauantai-ilta :D Ja mikä parasta, tarkoitus on ottaa peli-ilta uusiksi jo tänään.

Valkoinen

Heräsin aamulla siihen, kun joku rummutti ikkunoita. Rummutus sotkeutui osaksi uneeni, enkä ensin osannut edes säikähtää. Tajunnan saavuttaessa normitilan, rummutus jatkui edelleen, mutta edellistä hiljaisempana. Kohta se taas voimistui. Tajusin, että sehän on lumiaura, joka puhdistaa tietä aamulla kello viisi. Ja ikkunat alkoivat helistä jälleen. Huokaisin ja käänsin kylkeä, toivoin, että aura ei kovin kauaa hinkkaisi edes takaisin juuri minun ikkunani alla, koska lasit tuntuivat todella helisevän irti kehyksistään. Ja pienenä lisänä mainittakoon, että sama tunne toistuu joskus myös silloin, jos yläkerran naapuri sattuu kävelemään tavallista raskaammin askelin. Tumps tumps ja helin helin helin.

Mitä lumiauran ääni sitten minussa herätti? Talven. Nyt, kun neljättä päivää sataa lunta ja maa on kirjaimellisesti kääriytynyt lumivaippaan, tuntuu todella talvelta. Kävin eilen kirjastossa ja lainasin pitkästä aikaa sen Ville Leinosen levyn, jossa on kappale Lumiaurojen laulu. Jotkin kappaleet muistuvat aina tiettyinä kuukausina mieleen ja silloin niitä on vain pakkojen pakko saada kuunnella. Tuo lumiaurojen laulu muistuu minulla mieleeni aina juuri näin tammi-helmikuussa, jolloin "yön jälkiä lumiaurat jo kerää".

Tammikuu on alkanut kivasti. Koulu inspiroi, vaikka harjoittelu toki aina vähän jännittääkin. Joskus minusta tuntuu, että olen todella etuoikeutettu, koska tiedän niin tarkoin, mitä haluan isona tehdä. Yksi jos toinenkin tuttuni on häilynyt enemmän sellaiselle "teen nyt tätä työtä, koska on pakko tehdä jotain" -polulle. Silloin aina tekisi mieli kysyä: "Miksi et vain vaihda alaa?" Mutta jos ei sitten kuitenkaan tiedä mitä muutakaan tekisi. Raivostuttavaa, että raha määräilee niin paljon ihmisten elämää ja myös onnellisuutta. Kyllä ainakin itse voin sanoa olevani paljon onnellisempi tehdessäni stessaantuneena koulutehtäviä kuin kykkiessäni kesällä hautausmaalla, vaikka stressiä siellä ei ollutkaan.

Tässä hetkessä

Joululoma meni ihanasti. Nopeasti. Aina vain tuntuu, että nopeammin. Oltiin perheen kanssa mökillä reilu viikko jouluaaton aatosta uudenvuoden päivään asti ja tuona aikana tuli pelailtua lautapelejä, potkukelkkailtua, luettua, katseltua hyvin vähän televisiota ja pelailtua myös tietokoneella. En olisi voinut uskoa, että lapsille suunnattu pilipali peli "Viiru ja Pesonen puutarhassa" osoittautuu niin vaikeaksi. Pikkusiskon kanssa tahkottiin kyseistä peliä varmaan viisi tuntia aivot höyryten ja aina välillä piti käydä etsimässä apuja suomi24:n keskustelupalstoilta. Kun saatiin kaikki vaiheet lopulta valmiiksi, saatiin palkinnoksi puutarhuri, joka hoiti meidän puolesta Viirun ja Pesosen puutarhan kuokinnan, kastelun ja lannoituksen. Kiitti hei kovasti :D

No juu, Nyt olen siirtynyt sivistyksen pariin ja nähnyt vähän kavereita ja jopa sukumme uusimman jäsenen, joka syntyi vain yhdeksän kuukautta sitten. Vauvat on kyllä aika ihania, vaikken niiden kanssa osaa oikein toimiakaan. Tämäkin tapaus tyytyi lähinnä tuijottamaan minua ja minä tuijotin takaisin. Onneksi valmistun opettajaksi, enkä lastentarhan opettajaksi. Koen, että osaan paremmin tulla toimeen vähän vanhempien lasten kanssa.
Tuleva vuosi alkaakin koulun osalta harjoittelulla. Pääsen kakkosluokalle opettamaan muun muassa liikuntaa. Odotan innolla! Toisaalta on hurja ajatus, että tämä harjoittelu on meidän viimeinen harjoittelu ennen valmistumista ja sitten pitäisikin jo olla noin niinkuin käytännössä valmis. Teoria-aineita nyt sentään vielä on ja yksi gradukin aihetta vaille tekemättä.