huonoa suomea ja ajatusmaailmoja

Pääni on tuntunut oudolta vanulta viime aikoina. Välillä siellä seikkailevat jos jonkinlaiset ahdistavat mielikuvat yhdestä tai toisesta mahdollisesta katastrofista, joita elämässä nyt vaan saattaa tapahtua. Sitten välillä nämä ajatukset tuntuvat pelkältä huonolta filmiltä, jota katselen kyllästyneenä ja välillä jopa unohdan missä oltiinkaan menossa ja mitä sitä nyt pitikään pelätä. Sitten tulee hetki, että tajuan elämän AINA lopulta kantavan ja että en lopulta voi vaikuttaa, no juuri mihinkään. Isolla perspektiivillä. Silloin tunnen oloni leijailevan onnelliseksi, huolettomaksi  ja kevyeksi. Tuntuu kuin nojaisin vahvaan selkään tai jonkinlaiseen tukeen. Mitään pelättävää ei olekaan. Ehkä tämä kaikki on sitä itsenäistymistä.

Joku sanoisi, että minulla on vain liikaa aikaa ajatella. Kouluhommiakin on liikaa, mutta en saa aikaiseksi aloittaa mitään. Tosin nyt on pakko, koska deadlinet puskevat päälle ja yhden esseen sijasta minulle selvisi, että onkin kirjoitettava myös toinen. Olin luullut, että sen saa palauttaa koska palauttaa, mutta niin ei sitten ollutkaan. Onneksi huominen siirtyi ensi viikkoon.

On muuten helvetin ärsyttävää opiskella suomen kieltä. Lähinnä siksi, että en itse koe olevani mikään hyvä kielenkäyttäjä (juuri tuota tulostettua gradua lueskelin...) ja en aina todellakaan edes tajua, että jossain ilmauksessa olisi jotain virheellistä. Saatan jopa luulla, että se on hyvää suomea. Sitten siinä onkin käytetty jotain sanaa, jota ei saisi käyttää. Montakohan kertaa tuossa gradussakin joku tapahtuu jostakin johtuen tai joku riippuu jostakin. Yritäpä siinä sitten sanoa punastellen, että niin siis opiskelen nimenomaan suomen kieltä. Ja siinä gradussa tosiaan oli yhdyssanavirhe jo otsikossa. Tosin kyseenalainen, mutta korjata se piti kuitenkin. Onnistumisen kokemukset ei ole yhdyssana. Eräs kieleihminen tosin sanoi, että sen voisi periaatteessa kirjoittaa myös yhteen. Toinen sanoi että erikseen. Ja ohjaaja sanoi erikseen.   Kirjoitin erikseen. Ja arvata saattaa, että nuo sanat esiintyivät gradutekstissä melkoisen monta kertaa. Onneksi wordissa on se find-toiminto.

No joo, tämä tästä sekavuudesta.

Uusi alku

Bloggailu on hiukan jäänyt vähemmälle. Tai siis tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että olen unohdin ja lopetin sen kokonaan, koska ainahan minä kirjoitin harvoin. No, mutta nyt kuitenkin kevät, aurinko ja inspiraatio. Ja ehkä jotain kerrottavaakin. Teille nollalle lukijalle, joista viimeinenkin luultavasti unohti käydä täällä viimeisten sadan viikon aikana kun mitään ei tapahtunut. Mutta eipä se mitään. Luulin ennenkin, että tätä ei lue kukaan ja sitten huomasin, että jollain random sivulla joku oli kuin olikin maininnut yhden kirjoittamani postauksen. Eli koskaan, ei koskaan pitäisi luulla mitään.

Olen nyt opiskellut reilun puoli vuotta suomen kieltä. Siis kielioppia ja lauseoppia ja sen sellaista. Paineet alkavat kasvaa, koska pilkunviilaus ei edelleenkään ole sitä vahvinta osaamistani, yhdyssanoista puhumattakaan. Ja nyt ne pitäisi pikkuhiljaa olla hallinnassa. Tai ainakin nolottaa enemmän, kun ei ole. Lauseopin tentistä sain sentään viitosen, eli parhaan arvosanan. Se oli suuri yllätys. Eri asia toki on, kauanko nämä(kään) tiedot pysyvät päässäni. Kirjallisuutta on myös luettu ja luetaan edelleen. Viime viikolla tein pienoistutkielmaa Jose Saramagon romaanista Elefantin matka. Romaani oli mainio, aivan ehdottomasti yksi parhaista jonka olen lukenut. Mikko Rimmisen teoksille olen aiemmin nauranut ääneen, nyt nauroin taas. Se on outoa, koska en yleensä naura ääneen lukiessani. Korkeintaan hymähtelen ja virnuilen jossain pääni sisällä. No mutta se tutkielma sitten. Narratologia? Fokalisaatio? Fysikaalinen aika-paikka -koordinaatisto? Metafiktio? Metadiskurssi? Hmm.. Palaute kuului kutakuinkin näin: "olet tehnyt hyviä ja kiinnostavia löytöjä, mutta kyllähän tästä paistaa se että nämä kaikki käsitteet eivät ole vielä ihan hallussa".

Elämä Joensuussa jatkuu kuta kuinkin ennallaan. Hieman uusia ihmisiä, uusia löydettyjä radiokanavia ja opettajia, jotka saavat mielen kuohumaan sekä hyvällä, ihailevalla ja rakkaudellisella tavalla että myös kiukun ja turhautumisen säikein. Kotona hajonnut tietokone, hölmö onnellisuus Samuli Putron ehkä parhaalla keikalla ikinä ja elämän taitekohtaisuus. Siinäpä se. Hittolainen kun joskus osaisi kirjoittaa sellaista lyriikkaa kuin Putro. Tai Runeberg, sekin olisi ihan kiva. 

   -- edit

En tosiaan yhtään muistanu mitä olin noissa aiemmissa, syksyllä kirjoitetuissa postauksissa sanonut, ja nyt kun luin niin kappas kappas. Pitäskö mun perustaa joku Putron fan club, koska olin silloin jauhanut ihan samaa asiaa :D

Luokse kutsuttu onnellisuus

Olen ollut viime aikoina todella ahdistunut ja hämmentynyt omista tunteistani. Yleensä suhtaudun elämään positiivisesti ja jaksan nähdä hyviä asioita myös synkkinä ja syksyisinä päivinä. Nyt on kuitenkin ollut toisin, ainakin hetkittäin. Pelot ovat riivanneet ja olen lähinnä säikkynyt jokaista uutta ja ahdistavaa ajatusta. Olen miettinyt, olenko tulossa hulluksi, vai mistä tässä oikein on kysymys. Miksi tuntuu tältä?

Sitten luin yhdestä kirjasta erään lauseen. Eikä se ollut sen kummempi kuin että ahdistavat ja pelottavat ajatukset kuuluvat -ikävä kyllä- jokaisen ihmisen elämään. Jokaisella ihmisellä tulee kausia, jolloin valoa ei meinaa näkyä tunnelin päästä ja murehtiminen tuntuu loputtomalta. Tämän ajatuksen jälkeen taakka tuntui hellittävän harteilta. En enää tuntenut oloani epänormaaliksi enkä ajatellut ahdistavien ajatusten johtavan  katastrofiin. Kunhan kiusaavat. Hyväksyin tunteeni ja aloin tutkiskella niitä sen sijaan, että olisin säikähtänyt ja ahdistunut lisää.

Toki tämä ei aina onnistu. Kyllä vieläkin tulee hetkiä, jolloin unohdan nähdä tunteeni ja ajatukseni oman mieleni tuotoksina ja otan ne sen sijaan todesta. Jos ajattelen tulevani varmasti kohta hulluksi, olen hetken varma että niin varmasti kohta tapahtuu. Varma ja varma. Mutta samaisessa kirjassa sanottiin myös, että ajatusten kanssa työskentely vaatii aikaa, eikä kukaan ole siinä mestari vaikka olisi tempun tajunnutkin. Aion jatkaa harjoituksia.  

Sunnuntain autuus

En ole kovin uskonnollinen ihminen. En lue Raamattua, ja jos lukisin, en lukisi sitä ehkä sillä tavalla kuin kuuluisi. Silti siellä on ainakin yksi sellainen ohje, jonka olen vasta ihan viime vuoden aikana ottanut käyttööni ja jonka puolesta olen valmis liputtamaan kaikille kansoille. Nimittäin "Pyhitä lepopäiväsi".

Viime syksynä olin jotenkin todella stressaantunut, gradu aiheutti päänvaivaa (ja tekee sitä yhä edelleen), samoin kaikki vaihtoon liittyvät järjestelyt, samoin viimeiset yksittäiset kasvatustieteen kurssit ja muuttohässäkkä. Murehdin iltaisin ennen nukkumaanmenoa mitä kaikkea kaikkea pitää vielä tehdä ja kirjoitin loputtomia to do -listoja. Silloin tuntui siltä, että en yksinkertaisesti ehdi koskaan tehdä mitään mukavaa. Kunnes päätin, että: "tästä hetkestä eteenpäin pyhitän sunnuntait vain mukaville asioille".

Päätös auttoi, todella auttoi. Jaksoin paljon helpommin tehdä kaikkia ikäviäkin opiskelujuttuja, kun tiesin, että ainakin yhtenä päivänä viikossa voin vain kuunnella musiikkia, katsella televisiota ja pelailla facebook -pelejä. Ja mikä tärkeintä, sain tehdä sen hyvällä omallatunnolla. Olen tänä syksynä koettanut parhaani mukaan pitää yhä edelleen kiinni tästä ohjenuorasta. Toki opintojen lisääntyminen on vaikuttanut siihen, että jotkin jutut on yksinkertaisesti ollut pakko jättää sunnuntaille, mutta ainakin olen pystynyt jättämään kaikki ikävät ja paljon päänvaivaa vaativat asiat (kuten gradun ja pitkät esseet) tämän hyvän mielen päivän ulkopuolelle. On ihanan vapauttavaa, kun joka päivä ei aamulla tarvitse ensimmäisenä miettiä, mitä sitä tänään pitkään saada aikaiseksi.

No, tänään on jälleen sunnuntai. Bon Iver on mitä parhainta sunnuntaimusiikkia ja Samuli Putro myös. En voi käsittää, miten se "Tavalliset hautajaiset" levy onkin niin hyvä. Tuntuu etten kyllästy siihen millään, vaikka yleensä kyllästyn melko pian, jos kuuntelen jotain levyä tosi usein. Ja nyt kun meillä on koulussa lyriikkaan liittyviä juttuja, voin kyllä sanoa, että Putro on yksi mun ehdoton suosikki suomalaisen rock-lyriikan saralla.

"Anteeksi en aio pyytää, uskon teihin joista laulan.
Tunnen mielen syvänteet, ja huippuvuorten lakipisteet.
Mä tunnen suurta ylpeyttä, pyyteettömästä hyvyydestä.
Itsekkyys on polttopullo, kuivat seinät leimahtavat.

Rakkaudesta ihmiseen, sen heikkouksiin ja pyrkimyksiin."

Ajatuksia auringonlaskussa

Uusi alku on tuntunut oudolta.Yhtäkkiä ympärillä pyörii kummia naamoja, jotka eivät ota mitään kontaktia. No, eipä silti että itsekään olisin siinä asiassa ollut kovin aktiivinen. Kynnys nousee suureksi siinä vaiheessa, kun löytää itsensä väärältä tunnilta ja heti aluksi opettaja kysyy "Minä vuonna aloitit opinnot?" Kuulen pientä naurua, kun vastaan hetken empimisen jälkeen, että no 2008. Ja sitten tosiaan tajuan olevani aivan väärässä paikassa ja tehneen tunnustukseni aivan turhaan.

Mutta en minä aiemmin ajatellut kuuden vuoden opintoja mitenkään isona tai outona asiana. Nyt se vasta konkretisoituu, fuksien ja muiden "Joo, oon opiskellu jo monta vuotta, kohta alotan kandia" -tyyppien keskellä.

Toisaalta, olen kuitenkin itsekin kuin fuksi. Uusi koulu ja täysin uusi ala. Ensimmäisenä päivänä, alle viikko sitten, en vielä edes tiennyt mitä fennistiikan peruskurssi sisältää ja nyt tiedän. Kasvatustieteen puolella tällaista ei koskaan tapahtunut. Aina tiesin, mitä oli tulossa.

Jotenkin sitten aloin antaa itselleni anteeksi. Totesin, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että ei oikeasti pidä alkaa "uran" suhteen liikaa ajatella, mitä muut ajattelevat. Eikä varsinkaan tehdä pitkäksi venähtäneistä opinnoista itse itselleen ongelmaa.

Eilen poljin kirjastoon ja lainasin sieltä pinon suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja tunsin niin olevani oikealla alalla. Kuinka moni muu voi opiskella samalla kertaa kahta unelma-alaansa?

Ja sitten vielä kun oppisin kirjoittamaan kuin Juha Itkonen tai Riikka Pulkkinen... No, se ehkä vaatii jotain sellaista, jota minulla ei ainakaan vielä ole. Kokemusta. Ja harjoittelua, jonka suhteen olen aivan liian laiska.

Parin viikon jälkeen uskon suhtautuvani jo huomattavasti rennommin tähän kaikkeen. Osaan olla aidosti onnellinen siitä, että saan opiskella vielä pari vuotta lisää ja oppia asioita, jotka minua kiinnostavat.

Eikä tässä kaupungissa nyt ainakaan ole valittamista. Kaikki tuntuu jotenkin kauniilta ja luontoa ympärillä riittää. Ei tarvitse enää arpoa lenkille lähtiessä kahden vaihtoehdon väliltä. Vaihtoehtoja on liiankin monia.

Kesäillalta

Vaikka syksykin on mukava vuodenaika, en voi silti olla haikein mielin muistelematta niitä lämpimiä kesäiltoja, jolloin ulkona on lämmin pitkään pitkään, eikä millään malttanut mennä sisälle. Eräänä tällaisena iltana keksin jopa hyödyntää kaiken kauneutta valokuvauksen muodossa ja patistelin Merrin itselleni kuvausmalliksi.No, eipä sitä juuri tarvinnut patistella, lähinnä piti välillä muistaa antaa herkkuja, kun niin kiltisti jaksoi olla paikoillaan.

Mutta siis puitteet oli tässä


Malli tässä


Ja ultimaattisen taiteelliset otokset tässä.






Ja tässä vielä tämän hetken ehdottomasti uusin ja suosikein tuttavuus, vähän niin kuin soundtrackiksi kuvien taustalle. (Tai no, uusi ja uusi, levy näyttäis olevan julkaistu 2010, mutta minä löysin vasta nyt...)

Avautumisraita

Viime vuoden joulukuussa muutin tavarani Savonlinnasta isän luokse. Vietin kuitenkin joulua äidin luona, jonka jälkeen asuin puoli vuotta Englannissa. Sitten tulin takaisin, purin rinkkani ja koetin järjestellä tavaroita mahdollisimman loogisesti sen mitä nyt pystyin. Viikko menikin ihan hyvin. Sitten lähdettiin Rantasalmelle, Lahteen ja mökille. Mökiltä palasin viikko sitten takaisin isän luokse.

Voitteko uskoa, että en malta odottaa sitä, että pääsen muuttamaan omaan pikku koirankoppiini Joensuuhun ja saan edes jotakuinkin kaikki jutut omille paikoilleen??

Tämän koettelemuksen jälkeen en jaksa enää ihannoida niitä ihmisiä, jotka silmät kirkkaina väittävät, että heidän koko omaisuutensa mahtuu yhteen rinkkaan tai kuunnella heitä, jotka sellaisesta unelmoivat. Tämän vuoden kokemukset ovat opettaneet minulle, että tarvitsen ja kaipaan materiaa ympärilleni. Arkeen sisältyy yllättävän paljon pieniä asioita, joita tarvitsee ja joiden tarpeellisuutta harvoin tulee ajatelleeksi siinä "kaikki yhdessä rinkassa" fantasioinnissa.

Olen esimerkiksi huomannut, että omassa arjessani nautin siitä, että

- kun pesen hampaita, hammasharjan vieressä on myös hammaslankaa
- kun menen nukkumaan, sängyn vieressä on käsi-, kasvo- ja huulirasvat
- kun herään, tiedän mistä löydän puhtaat alushousut ja sukat
- ja että illalla tiedän, minne laitan likaiset
- jos päätä särkee,  tiedän mistä löytää Buranaa
- kun lähden lenkille, voin laittaa jalkaan lenkkarit ja kun lähden kaupungille voin laittaa tennarit
- kun lähden lenkille minulla on eri takki kuin kaupungilla
- minulla on rinkan lisäksi pienempi ja siistimpi laukku
- kun kännykkää pitää ladata, tiedän missä on laturi
- kun mp3 soitinta pitää ladata, tiedän missä on laturi
- mennessäni uimaan tiedän missä on uikkarit
- karvojen kasvaessa tiedän missä on sheiveri
- omistan shampoon lisäksi myös hoitoaineen
- saan aamulla valita useammista vaatevaihtoehdoista
- voin kuunnella halutessani radiota tai lukea kirjaa
- voin lakata kynnet
- tiedän missä on hiuslakka, hiustenkuivaaja ja mielellään myös hiuspuuteri
- tiedän, missä meikkini ovat
- tiedän, missä on deodorantti
- tiedän, missä on verkkopankkitunnukset
- tiedän, missä on kynä ja paperia
- tiedän missä on muistitikku, jossa on graduni
- tiedän missä on aurinkolasit
- tiedän missä on piilolinssit

jne.

Englantiin lähtiessän jouduin käymään tämän koko ajatuskuvion läpi, että osasin pakata niiden vaatteiden lisäksi edes suurimmaksi osaksi kaiken oleellisen mukaan. Siellä elämä olikin suhteellisen helppoa, koska kaikki ehti löytää paikkansa ja tiesin, mistä mitäkin etsiä. Mutta tämä kesä on ollut paljon kinkkisempi. Kaikki on mahtunut pieneen rinkkaan juu, mutta aika monesta tuonkin listan asiasta olen joutunut tinkimään. Tai lainaamaan vanhemmilta. Ja kesä on sentään ollut aika helppoa aikaa, kun ei ole tuosta vaatetuksesta niin tarvinnut stressata.

Ja tosiaan, en ole löytänyt omaa henkistynyttä itseäni kaikella tavarasta luopumisella vaan sen sijaan minusta on tullut stressaantunut ja ärsyyntynyt, kun yritän pitää palapeliä päässäni kasassa, etten kohta jo hukkaa itseänikin.