maanantai 4. marraskuuta 2013

Luokse kutsuttu onnellisuus

Olen ollut viime aikoina todella ahdistunut ja hämmentynyt omista tunteistani. Yleensä suhtaudun elämään positiivisesti ja jaksan nähdä hyviä asioita myös synkkinä ja syksyisinä päivinä. Nyt on kuitenkin ollut toisin, ainakin hetkittäin. Pelot ovat riivanneet ja olen lähinnä säikkynyt jokaista uutta ja ahdistavaa ajatusta. Olen miettinyt, olenko tulossa hulluksi, vai mistä tässä oikein on kysymys. Miksi tuntuu tältä?

Sitten luin yhdestä kirjasta erään lauseen. Eikä se ollut sen kummempi kuin että ahdistavat ja pelottavat ajatukset kuuluvat -ikävä kyllä- jokaisen ihmisen elämään. Jokaisella ihmisellä tulee kausia, jolloin valoa ei meinaa näkyä tunnelin päästä ja murehtiminen tuntuu loputtomalta. Tämän ajatuksen jälkeen taakka tuntui hellittävän harteilta. En enää tuntenut oloani epänormaaliksi enkä ajatellut ahdistavien ajatusten johtavan  katastrofiin. Kunhan kiusaavat. Hyväksyin tunteeni ja aloin tutkiskella niitä sen sijaan, että olisin säikähtänyt ja ahdistunut lisää.

Toki tämä ei aina onnistu. Kyllä vieläkin tulee hetkiä, jolloin unohdan nähdä tunteeni ja ajatukseni oman mieleni tuotoksina ja otan ne sen sijaan todesta. Jos ajattelen tulevani varmasti kohta hulluksi, olen hetken varma että niin varmasti kohta tapahtuu. Varma ja varma. Mutta samaisessa kirjassa sanottiin myös, että ajatusten kanssa työskentely vaatii aikaa, eikä kukaan ole siinä mestari vaikka olisi tempun tajunnutkin. Aion jatkaa harjoituksia.  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti