sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Jumitus

En jostain syystä saa lisättyä kuvia tänne bloggeriin, joten mennään sitten pelkällä tekstillä. Elikkäs kuluneen viikon vietin sukulaisten seurassa, koska isä, kaksi tätiä ja serkku tulivat ihmettelmään tätä keväistä englanninmaata. Ilma oli yhtä päivää lukuun ottamatta aika hyytävä, mutta ei annettu sen hidastaa menoa. Ehdittiin kierellä kaupungilla ja kaupoissa (tuntui hullulta että minä istuskelin penkillä odottamassa kun iskä shoppaili ja sovitteli vaatteita), syödä jos jonkinnäköisissä ravintoloissa ja teehuoneissa ja vähän matkaillakin. Keskiviikkona vieraani kävivät Lontoossa, mutta tälle matkalle en yksinkertaisesti jaksanut lähteä mukaan. Sikäli että olin Lontoossa juuri viikon ja nyt olisi pitänyt lähteä taas köröttämään ennen kukonlaulua viisituntia bussissa, päätin että en lähde. Ja muutenkin olen huomannut, että olen viime aikoina väsynyt paljon helpommin kuin Suomessa. Luulen sen johtuvan siitä, että vaikka eläminen täällä on ikään kuin arkea, se kuitenkin on samalla tavallaan matkailua koko ajan. Ja kun olen kuitenkin reissannut jo aika monissa paikoissa, en sitten jaksanut lähteä enään tuttuun paikkaan tarpomaan koko päiväksi. 

Mutta perjantaina matkailin sitäkin innokkaammin, koska lähdimme Lyme Parkkiin. Tästä paikasta olisin halunnut lisätä vähän kuviakin, mutta ehkä lisään ne jonain muuna päivänä. Puisto alkoi kiinnostaa minua kun luin, että siellä on kuvattu Bbc:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa. Aluksi ajattelin mennä sinne yksin, mutta onneksi tulin kysyneeksi serkultani olisivatko hekin kiinnostuneita paikasta. Olivathan he ja oikeastaan toinen tätini osoittautui meistä kaikista suurimmaksi Ylpeys ja ennakkoluulo-tietäjäksi. Päästiin käyskentelemään pihamaalle ja lammen rannalle ja sisäpihalle, jossa on ne portaat, joita Darcy sarjassa paahtaa alas. Tuntui ihan friikiltä kattoa sarjasta niitä Pemberley kohtauksia jälkeenpäin, kun koko ajan oli vaan silleen, että "no tossa me suunniteltiin sitä" ja "tossa me käveltiin ja tosta on se kuva". Talon ja puutarhan lisäksi Lyme Parkissa pääsi myös kävelemään nummille. Julmetusta tuulesta huolimatta kiivettiin iskän kanssa sellaiselle korkealle nummikukkulalle, josta aukeni todella kaunis ja oikein perienglantilanen nummimaisema. Kumpuilevia nummia vaan silmän kantamattomiin ja pieniä kyliä ja kiviaitoja. Itseasiassa huipulle päästäkseen piti kivuta tikkailla yhden sellaisen aidan yli. Ja sit siellä köpitti vas´taan sellainen pappa kepin kanssa ja siitä hänkin vaan yli könysi. Siellä samoillessa taas muistin, että ´'ai niin tämän takiahan mä tänne englantiin halusin'. 

Ja Manchester rakkaus kasvoi myös taas sen myötä, kun musiikista enemmän tietävä serkkuni valisti minua bändeistä, joita täältä on maailmalle lähtenyt. Tai wikipediahan meitä oikeastaan valisti, mutta yksin en olisi tullut ehkä ajatelleeksi muita kuin Hurtsia, Oasista ja The Smithsiä. Intoa lisäsi vielä se, että käytiin perjantai-iltana baarissa, jossa soi hyvin manchester-tyylinen musiikki ja siellä kirjoittelin bändien nimiä ylös. Ja nytpä olen niitä sitten Spotifystä kuunnellut (tai siis lähinnä niitä tunnetuimpia). Onhan nää nyt jotain niin paljon parempaa kui joku suomiräppi :D Mutta kyllä se The Smiths on edelleen se mun Manchester soundtrack ja Morrisseyn ääni se, joka saa nämä kadut elämään.
 

2 kommenttia:

  1. http://www.youtube.com/watch?v=M0whFVTxZs8

    Mun lemppari tolta bändiltä. Tai no, I Wanna Be Adoredin lisäksi.

    Morrisseyllä on kans kivoja soolobiisejä, vaikka kyllä mustakin The Smiths on silti ihan voittamaton :)

    VastaaPoista
  2. Joo kävin vähän ostoksilla siellä entertain kaupan Manchester osastolla ja kuuntelin tota Stone Rosesia ja New Orderia ja kumppaneita. Hyviä olivat ja tuo biisi on huippu! Morrisseylle en oo oikein lämmenny

    VastaaPoista