menoja

 Viimeisen puolentoista viikon aikana ei ole enää tarvinnut murehtia tekemättömyyttä ja tylsyyttä. Jalka ei enää vaivaa ja ohjelmaa on riittänyt joka illalle. Hetkittäin jopa tuntui, että kotiin ehtii vain nukkumaan ja ehkä vähän syömään.

 Viime lauantaina lähdin toiselle International Societyn järjestämälle Lake District reissulle. Tämä reissu oli paljon mukavampi kuin edellinen, koska tässä päästiin oikeasti vähän luonnonhelmaankin. Ensimmäinen pysäkki oli Aira Force waterfall, jonne piti patikoida ihania mutapolkuja lehdettömien lehtipuiden keskellä. Oli silti kaunista, keväistä ja linnut lauloi. Tällä matkalla en myöskään ollut yksin, koska seuranani oli yksi toinen suomalainen vaihtari ja lisäksi tutustuimme yhteen saksalaiseen vaihtariin ja yllättäen myös erääseen suomalaiseen opiskelijaan. Näiden kolmen mukavan tyypin kanssa koluttiin sitten koko päivä ja jopa tämän uuden suomalaisen tuttavuuden suosittelemana uskaltauduin maistamaan thaimaalaista ruokaakin. Ja olihan se hyvää. Tietty. 

Erikoinen puu

 Amblesiden ihanaa kivitalokylää.

 Päivän paras hetki oli ehkä minulle se, kun oltiin käyty syömässä ja palailtiin "keskustasta" kohti järven rantaa. Kartan mukaan jossain lähettyvillä piti olla jotkut vanhan roomalaisen linnoituksen jäänteet. Ei aluksi tajuttu yhtään, missä ne oikein voi olla, koska missään ei näkyny taaskaan muuta kuin lammaslaidunta. Sitten välähti, että niin, ne jäänteet on siellä lammaslaitumella ja tossa on portti ja sinne voi mennä. Lammaslaitumella oli lämmin, siellä paistoi aurinko ja lampaat laidunsi ruohoa. Oli jotenkin tosi vapautunut ja hullu tunne, seisoa siinä lammaslaitumella ja katsella jotain vanhoja muurinjäänteitä. Järven rannalla, vuoren juurella. Vaikea kuvailla, mut ehkä se tunne johtu siitä, että en ole tottunut hengailemaan lammaslaitumella..

 Tässä lammas syö roomalaislinnoituksen jäänteissä

.

.

.

 Retken jälkeen viikkoon on mahtunut St Patrick's Day ja sen juhlistaminen baarissa toisen kämppiksen ja tämän kaverien kanssa, kaksi leffailtaa, yksi zumbatunti, yksi erittäin railakas bileilta espanjalaisten vaihtareiden seurassa ja yksi erittäin mukava mutta myös surullinen jäähyväisjuhla. Ja eilinen Afrikka ilta. Kahdella alkuruualla, kahdella pääruualla (joista tajusin kuvata vain toisen) ja jälkiruualla. Ruoka oli toki hyvää, mutta tuo perunamuusilta vaikuttanut banaanijuttu oli omaan makuuni aika makeaa. Ja se toinen pääruoka oli ehdottomasti aivan liikaa. Harmitti, koska kana oli ehkä parasta mitä olen ikinä syönyt ja nyt pystyin vain vaivoin nauttimaan siitä. Ja sitäpaitsi täällä koen vielä enemmän huonoa omaatuntoa ruuan jättämisestä, koska tiedän että kaikki menee kuitenkin vain tavalliseen roskiin, eikä biojätteeseen.  Illan aikana tutustuin myös uusiin ihmisiin. Oli mukavaa kun samaan pöytään sattui kaksi muutakin tyttöä, jotka olivat kiinnostuneita lähtemään teatteriin joku päivä. Ja eräs poika, joka näytti aivan Psy:ltä :) Eikä kuulemma oltu ensimmäisiä, jotka asiasta hänelle mainitsivat.

 Toki iltaan kuului myös afrikkalainen tanssiesitys, jonka kuvaaminen onnistui mainiosti.
.

.

.

Vaikka lunta on taas sadellut täälläkin ja toinen kämppis ei pääse lomanviettoon, koska hänen kotikonnuillaan ollaan jumissa lumen takia, silti pitää muistaa, että kyllä se kevät vaan tänäkin vuonna kovasti yrittää tulla.

.

.

.

Ps. Olen sanonut, etten koskaan itke elokuvien takia. Että haluan kovasti tietää, mikä muka voisi olla elokuva, joka saa minut itkemään. No nyt tiedän. Se oli Les Miserables. Kaiken, osin puuduttavan ja pitkäveteisenkin laulannan takana oli niin upea tarina, että m-i-n-ä-k-i-n  I-T-K-I-N!!