maanantai 25. helmikuuta 2013

Skotlanti

 Lauantaiaamuna oli herätys kello neljä ja kahdeksalta istuin jo jossakin huoltoasemalla Manchesterin ja Edinburghin välillä syömässä evässalmiakkia. Matka oli pitkä ja uninen, mutta maisemien katselu veti lopulta pidemmän korren, enkä nukkunut matkalla yhtään. Skotlannin puolella yksittäiset kukkulat vaihtuivat toinen toistaan seuraaviksi "vuoriksi", joiden rinteillä laidunsi lampaita. Varsinaista metsää näkyi käytännössä koko matkan aikana vain yhdessä kohdassa.

Varhainen aamupala ja melko kevyet eväät bussimatkan aikana aiheuttivat sen, että perillä olisin halunnut ensitöikseni syömään, mutta ohjelma oli suunniteltu siten, että ensin kierettiin keskustassa ja kiivettiin linnan luokse, jonka jälkeen sai valita mitä tekee. Oma porukkani päätti tutustua Camera Obscura museoon. Siinä vaiheessa päätin, että voin syödä useamman kuin yhden banaanin saman päivän aikana (mistähän tuommoisenkin säännön olen keksinyt??) ja jaksoin kuin jaksoinkin vielä monta tuntia kuolematta nälkään.

Lopulta päädyimme syömään italialaiseen ravintolaan pizzaa ja loppupäivä menikin paljon mukavammissa merkeissä.
 Sitä yhtäkkiä tajusi olevansa keskellä Harry Potter maailmaa. Kaupungin korkeat, harmaat ja silti kauniit kerrostalot suorastaan huusivat kulkijan korvaan "Täällä asuu velhoja!" Olisi tehnyt mieli ottaa kynä käteen ja alkaa kirjailla jotain, vangita sen kaupungin taika paperille. Vaikka tuskin se olisi mitenkään onnistunut.
 Illalla Harry Potter huuru kohosi vielä entisestään, koska kävimme jälkiruualla Elephant Housessa, jossa J.K. Rowling on kirjoittanut ensimmäistä Harry Potter kirjaa. (Tässä jälkeenpäin vähän googlettelin Rowlingista ja hän on asunut myös Manchesterissa ja itse asiassa keksinyt Harry Potterin junamatkalla Manchesterista Lontooseen.)
 Ei sitä voinut kuin ihmetellä. Minä tosiaan katselin auringonlaskua Skotlannissa. SKOTLANNISSA! Skotlanti on jotenkin sellainen paikka, että en ole koskaan oikeastaan ajatellut sen olemassa oloa ja nyt kun menin sinne, tajusin että juuri siellä olen aina halunnut käydä. Skotlanti ja säkkipillit ja niiden vinkuna kiviseinien katveessa merimaiseman ja kukkuloiden siintäessä horisontissa.
 Ilta meni eräänlaisessa baarissa ja kello kahden kotimatka karttaa lukiessa. Ja kysyttiin jopa poliiseilta neuvoa, ettei varmasti eksytä kun kahdestaan oltiin yhden toisen suomalaisen kanssa palailemassa hostellille.

Sunnuntaiaamuna satoi räntää ja vettä, eikä ohjelmaan kuulunut kiipeäminen eräälle "vuorelle" oikein houkuttanut. Luvatun upean näköalan missaaminen minua harmitti eniten. Erasmusryhmämme kuitenkin päätti lähteä kipuamaan ja onneksi, koska matkan alkuvaiheessa  koko taivas repesi äkkiä siniseksi ja kirkkaaksi. 

 Tässä kohdassa näytti vielä vähän epätoivoiselta.
 Mutta tässä jo hymyilytti.

 Eilisen Harry Potter fiilikset muuttuivat täällä kiipeillessä totaalisesti Taru Sormusten Herrasta fiiliksiksi. Tuntui, että tällä yhdellä pienellä alueella Edinburghin liepeillä oli vähän jokaista maisemaa sormuksen ritareiden kulkumatkan varrelta. Varsinkin tuossa yläpuolen kuvassa yritin tavoittaa kuvaan noita lintuja ja sitä tunnelmaa, joka on elokuvassa siinä kohdassa, kun joukko on jollain vuorella ja yhtäkkiä tiedustelijoiden lintuparvi hyökkää heidän kimppuunsa.

 Kiipeäminen ja laskeutuminen vuorelle oli todella vaikeaa, koska polku oli mutainen ja kivinen ja liukas. Minulla oli uudet vaelluskengät jalassa ja ne pitivät todella hyvin jopa liukkaalla kivikolla ja mutaisella tiellä. Mutta uusissa kengissä oli se vika, että ne olivat vielä liian kovat ja ne alkoivat hangata todella kivuliaasti matkan aikana. Vuorelta alas pääsin vielä melko kivuttomasti, koska en ajatellut kovinkaan paljon muuta kuin maisemia ja pystyssä pysymistä, mutta viimeiset tunnit könkkäsin Edinburghissa kuin jokin vaivainen mummeli. Enkä ole ehkä ikinä kokenut yhtä kamalaa kipua jaloissani kuin sinä iltapäivänä ja iltana. Yksikin väärä liike ja tuntui kuin joku olisi työntänyt puukkoa kantapäähän.

Paluumatkalla ajattelin, että nyt on niin pimeää, että voin hyvällä omalla tunnolla nukkua. No, pidin silmiä kiinni ja kuuntelin musiikkia. Sitten havahduin ja katsoin ulos ja näin, kuinka täysikuu loisti Skotlannin kukkuloiden ylle, kuinka kukkulat loivat aavemaisia tummia seinämiä pimeyden kekselle ja Orion loisti taivaalla. Sitten jossain pienen kylän laitamilla saattoi nähdä linnan tumman hahmon piirtyvän keskelle pimeyttä. Oh no, ei sitä vaan voinu nukkua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti