Olihan viikko!

Viikko opena on nyt onnellisesti takana. Viikkoon sisältyi niin onnistumisenelämyksiä kuin oppitunnilla hampaiden kiristelyä ja kyyneleiden pakottamista takaisin sinne mistä yrittivät kovasti olla tulossa ulos. Eihän nyt opettaja saa ihan pienestä hermostua. Oli jännittävää huomata, miten paljon yhteen viikkoonkin mahtuu toimintaa ja sattumuksia. Jokainen lasten kanssa vietetty hetki oli olellinen ja tärkeä omalla tavallaan. Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että olisi ollut tylsää tai yksitoikkoista.
Kaikista ikimuistoisin hetki oli kuitenkin yhden koulupäivän jälkeen, kun lapset olivat käsityötunnilla toisen harjoittelijaopen kanssa. Istuin luokassa, ja tarkistelin lasten äidinkielen vihkoja. Kun se oli tehty, huomasin että ulkona paistoi kirkas tammikuun aurinko. Sisällä tuoksui aivan koululle ja muistin yhtäkkiä omia ala-asteaikojani. Kuinka tällaisella säällä oli kivaa mennä välkälle ja kuinka ihanalta tuntui aina lähteä koulusta kotiin, kävellä talvisella tiellä ja ajatella jotakin mukavaa.
Kouluun liittyy kaikilla kovin paljon muistoja ja ehkäpä juuri tietyt tuoksut ja valot saavat ne silloin tällöin tulvahtamaan mieleen. Juuri tuolla hetkellä olin kovin ylpeä omasta tulevasta ammatistani ja ajattelin, että minull on todellakin tulossa kiireinen, stressaava, mutta ah niin ihana tulevaisuus.

Viikonloppukin on ollut todella mukava. Perjantaina katsottiin vihdoin ja viimein Elokuu -niminen kotimainen elokuva. Tykkäsin kovasti sen tunnelmasta, värimaailmasta ja musiikeista. Vaikka elokuvaa on haukuttu ja juoniratkaisuiltaan se oli aika ennalta arvattava ja tyypillisen kotimainen, oli toteutuksessa kuitenkin jotain sellaista, joka minua viehätti. Lauantaina kävin kavereiden kanssa seinäkiipeilemässä, ja nyt on hartiat tosi kipeät. Olen iloinen, että kaverit ovat siitä lajista niin tohkeissaan, koska sen ansiosta pääsen itsekin välillä kiikkumaan korkeuksiin köysien varassa. Ilalla pelailtiin Bang -nimistä peliä ja syötiin kanasalaattia. En muista, milloin minulla olisi ollut niin hauska lauantai-ilta :D Ja mikä parasta, tarkoitus on ottaa peli-ilta uusiksi jo tänään.

Valkoinen

Heräsin aamulla siihen, kun joku rummutti ikkunoita. Rummutus sotkeutui osaksi uneeni, enkä ensin osannut edes säikähtää. Tajunnan saavuttaessa normitilan, rummutus jatkui edelleen, mutta edellistä hiljaisempana. Kohta se taas voimistui. Tajusin, että sehän on lumiaura, joka puhdistaa tietä aamulla kello viisi. Ja ikkunat alkoivat helistä jälleen. Huokaisin ja käänsin kylkeä, toivoin, että aura ei kovin kauaa hinkkaisi edes takaisin juuri minun ikkunani alla, koska lasit tuntuivat todella helisevän irti kehyksistään. Ja pienenä lisänä mainittakoon, että sama tunne toistuu joskus myös silloin, jos yläkerran naapuri sattuu kävelemään tavallista raskaammin askelin. Tumps tumps ja helin helin helin.

Mitä lumiauran ääni sitten minussa herätti? Talven. Nyt, kun neljättä päivää sataa lunta ja maa on kirjaimellisesti kääriytynyt lumivaippaan, tuntuu todella talvelta. Kävin eilen kirjastossa ja lainasin pitkästä aikaa sen Ville Leinosen levyn, jossa on kappale Lumiaurojen laulu. Jotkin kappaleet muistuvat aina tiettyinä kuukausina mieleen ja silloin niitä on vain pakkojen pakko saada kuunnella. Tuo lumiaurojen laulu muistuu minulla mieleeni aina juuri näin tammi-helmikuussa, jolloin "yön jälkiä lumiaurat jo kerää".

Tammikuu on alkanut kivasti. Koulu inspiroi, vaikka harjoittelu toki aina vähän jännittääkin. Joskus minusta tuntuu, että olen todella etuoikeutettu, koska tiedän niin tarkoin, mitä haluan isona tehdä. Yksi jos toinenkin tuttuni on häilynyt enemmän sellaiselle "teen nyt tätä työtä, koska on pakko tehdä jotain" -polulle. Silloin aina tekisi mieli kysyä: "Miksi et vain vaihda alaa?" Mutta jos ei sitten kuitenkaan tiedä mitä muutakaan tekisi. Raivostuttavaa, että raha määräilee niin paljon ihmisten elämää ja myös onnellisuutta. Kyllä ainakin itse voin sanoa olevani paljon onnellisempi tehdessäni stessaantuneena koulutehtäviä kuin kykkiessäni kesällä hautausmaalla, vaikka stressiä siellä ei ollutkaan.

Tässä hetkessä

Joululoma meni ihanasti. Nopeasti. Aina vain tuntuu, että nopeammin. Oltiin perheen kanssa mökillä reilu viikko jouluaaton aatosta uudenvuoden päivään asti ja tuona aikana tuli pelailtua lautapelejä, potkukelkkailtua, luettua, katseltua hyvin vähän televisiota ja pelailtua myös tietokoneella. En olisi voinut uskoa, että lapsille suunnattu pilipali peli "Viiru ja Pesonen puutarhassa" osoittautuu niin vaikeaksi. Pikkusiskon kanssa tahkottiin kyseistä peliä varmaan viisi tuntia aivot höyryten ja aina välillä piti käydä etsimässä apuja suomi24:n keskustelupalstoilta. Kun saatiin kaikki vaiheet lopulta valmiiksi, saatiin palkinnoksi puutarhuri, joka hoiti meidän puolesta Viirun ja Pesosen puutarhan kuokinnan, kastelun ja lannoituksen. Kiitti hei kovasti :D

No juu, Nyt olen siirtynyt sivistyksen pariin ja nähnyt vähän kavereita ja jopa sukumme uusimman jäsenen, joka syntyi vain yhdeksän kuukautta sitten. Vauvat on kyllä aika ihania, vaikken niiden kanssa osaa oikein toimiakaan. Tämäkin tapaus tyytyi lähinnä tuijottamaan minua ja minä tuijotin takaisin. Onneksi valmistun opettajaksi, enkä lastentarhan opettajaksi. Koen, että osaan paremmin tulla toimeen vähän vanhempien lasten kanssa.
Tuleva vuosi alkaakin koulun osalta harjoittelulla. Pääsen kakkosluokalle opettamaan muun muassa liikuntaa. Odotan innolla! Toisaalta on hurja ajatus, että tämä harjoittelu on meidän viimeinen harjoittelu ennen valmistumista ja sitten pitäisikin jo olla noin niinkuin käytännössä valmis. Teoria-aineita nyt sentään vielä on ja yksi gradukin aihetta vaille tekemättä.