Putki

En oo jaksanu kirjoittaa mitään pitkään aikaan. Vaikka eipä se haittaa, koska blogien lopettaminen tuntuu olevan trendikästä tällä hetkellä. Mutta olen kuitenkin kirjoittanut tätä ensisijaisesti itselleni ja olen täällä halunnut pitää yllä jonkinnäköistä kirjoitustaitoani. Ja nyt juuri minulla on taas tunne, että huvittaa kirjoittaa. Siispä kirjoitan.

Sivupalkin esittelyteksti ei muuten pidä enää paikkaansa. Valmistuin viime keväänä ja olen ollut koko lukuvuoden töissä. Se on ollut mukavaa, mutta toki vapaa-aika on kutistunut melko minimiin. Siksikään ei ole tullut kirjoiteltua. Ei ehdi. Koko ajan pitää yrittää pitää mielessä miljoonaa asiaa. Ja siitä huolimatta löytää itsensä hiekkakentällä nököttävältä pikkukoululta ilman sen suurempia ulkovaatteita tajuten, että "ai nii meidänhän piti lähtee metsään heti seuraavalla tunnilla". Eikä oo välkkää. Ja vaatteet on isolla koululla yläkerran pukuhuoneen kaapissa. Tai tunnilta, jälleen siellä hiekkakentän pikkukoululla,  vain muutaman padin kanssa, vaikka luokassa on yli kymmenen lasta ja kaikkien piti saada pelata lopputunti kirjainpeliä.

Elämä on muuttunut vähän sellaista putkea muistuttavaksi. Monta asiaa, mitä pitää hoitaa ja kyllähän se vastuukin jossain tuntuu. Pelottaa ettei lapset opi sitä mitä pitäis. Tai että jättää huomiotta jonkun tärkeän jutun, mitä joku miettii sitten vielä vanhanakin. Mutta muodostaan huolimatta tämä putki on kuitenkin ollut toistaiseksi oikein mukava ja mieluummin olen täällä kuin jossain muualla.

Muutos

Vaihdoin maisemaa, ties monettako kertaa elämäni aikana. Mutta tässä oli nyt jotain muutakin. Aavistus pysyvyydestä, kodin tuntua, asettumista. Ajatus siitä, että tämä kaupunki tulee olemaan se paikka, jota voin tulevaisuudessa kutsua kotikaupungikseni. Nyt on ensimmäistä kertaa ainakin tarkoitus jäädä.

Ja mistä löysin itseni? Asunnosta, jossa voi kuulla junan äänet samalla kun syö iltapalaa. Asunnosta, joka tulvahtaa joka ilta täyteen auringon valoa. Ja jonne ensimmäistä kertaa raijasin käytännössä kaiken omaisuuteni.  Asunnosta puiston laidalla, keskustan tuntumassa,  junaradan läheisyydessä.

Päivisin käyn työssä, jossa joudun toimimaan melko lailla osaamiseni äärirajoilla. Tällä hetkellä vielä hikisessä kuumuudessa ja levottomuudessa. Silti olen herännyt joka aamu hyvällä mielellä ja polkenut koululle iloisena. Olen vihdoin päässyt tekemään sitä työtä, josta pidän ja jossa haluan kehittyä. Joka päivä olen todennut, että olen taas oppinut jotain uutta. Joko itsestäni tai sitten ihan vain jostain käytännön asioista. Viimeksi eilen opin sen, että eläin tavutetaan e-läin, ei e-lä-in (en tiedä mistä tuo jälkimmäinen vaihtoehto edes putkahti mieleeni).

vanhukset

Eilen istuin junassa. Olin edellisenä yönä palannut Adrianmeren rannoilta ja olin hirvittävän väsynyt. En kuitenkaan voinut nukkua. Vieressäni istui mummo keltaisessa mekossa, tukka kauniilla nutturalla ja luki Raamattua. Raamatun jälkeen oli vuorossa liuta muita uskonnollisia kirjasia. Kurkistelin vähän väliä hieman uteliaana ja mietin, miten hassua on, että näin erilaiset ihmiset kulkeutuvat samaan junaan istumaan vierekkäin. Omista kuulokkeistani pauhasi ensin Paramorea ja myöhemmin Terhi Kokkonen lauloi olevansa kännissä väärissä juhlissa.

Musiikkikin oli pakko kuitenkin sammuttaa, koska mummon puoliso istui seuraavalla penkillä ja pariskunta alkoi suunnitella tulevaa kauppareissua ja kirjoittaa kauppalistaa. Pappa puhui juuri sillä tavalla kuin vanhukset puhuvat vanhoissa elokuvissa. Muutenkin sananvaihtoa oli koukuttavan mielenkiintoista kuunnella, koska oli sanomattakin selvää, että elän itse aivan erilaisessa maailmassa, aivan eri ikäisenä. Mutta lopulta kauppalistalle päätyivät kuitenkin hyvin tyypilliset tuotteet. Maitoa, leipää, juustoa jne. Myöhemmin mummo jutteli myös minulle ja suhtautui opettajuuteeni niin suurella kunnioituksella, että tunsin todella hypänneeni viime vuosituhannelle.

 En tiedä, miksi olen aina niin utelias kuuntelemaan junissa muiden ihmisten juttuja. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että sain havainnoida palan aitoa ja alkuperäistä suomalaisuutta. Vanhukset juttuineen toivat maailmaani palan sitä todellisuutta, jota itse olen nähnyt korkeintaan jossain vanhoissa elokuvissa, melkein kuvitellut sen kuihtuneet jo olemattomiin. 

Sellainen vappu

Päätän leipoa kinkkupiirakkaa, vaikka ruuan laittaminen ei varsinaisesti kuulukaan suosikkiharrastuksiini. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaupassakäynnin ja tämän puuhan avulla saan tunnit kulumaan nopeammin kello kolmeen. On vappuaatto ja kolmelta lakitetaan pari kiveä. Sitten on kulkue Ilosaareen ja loppuilta päämäärätöntä ilonpitoa, kevättä, tavalla tai toisella. Joudun tekemään taikinan kahdesti, ensimmäisellä kerralla laitan kaksi desiä vettä, vaikka ohjeessa lukee puoli. Eipä ihme, että näytti epäilyttävän löysältä se taikina. Lopulta kaikki aineet on pellillä ja munamaito iloisesti valuneena paperilla. Vuokaahan en siis omista....

Myöhästyn lakituksesta. En myöskään kuule puhetta, koska koulun piha on niin täynnä jengiä, että jään suosiolla taaemmas. Pikkuhiljaa alkaa iskeä ikävä. Ikävä oikeita omia vappuja Savonlinnassa. Nyt seuraan muiden ilonpitoa sivusta. En tunne olevani ulkouolinen, vaikka olenkin yksin. Onhan minullakin ollut omat hetkeni. Aiempina vuosina. Viinassa huljutetut nallekarkit, taiteilija umbran asettamat serpentiinit, iloinen yhdessäolo Olavinlinnan edustalla, istuskelu ja vessassakäynti juuri auenneella terassilla, ylioppilaiden laulu, vesi, järvi, Saimaa ja Fresita. Mutta nyt ei ole. Katson vierestä, kun opiskelijat alkavat asettua ainejärjestöjensä mukaisesti riviin. Itse jään suosiolla viimeisten joukkoon.

Kulkue on vaikuttava. Pitkä ja värikäs ja tukkii autotien aika tyylikkäästi. Takana kulkevan linja-auton kuljettaja manaa hidastusta, mutta järjestyksenvalvojat kertovat asiasta ilmoitetun kyllä asianmukaisesti poliisille. Joku kivipatsas saa jälleen lakin päähänsä ja serpentiiniä kaulaan. Minä en näe muuta kuin pari hieman hiljaisemman kaveriseurueen edustajaa edelläni kulkueessa. Pojat pyörillä. Kaipaan Savonlinnaan koko sydämestäni.

Ilosaaressa paikannan lähinnä omaa nykyistä ainejärjestöäni edustavat sinihaalarit ja etsin sen ainoan, jonka tunnen. Saan karpalolonkeron ja puoli korkillista viinaa. Ikävä ei muistuta enää olemassaolostaan. En kuitenkaan viivy kauaa. Lähden loppuillaksi tutustumaan ihmiseen, josta haluaisin ajatella kovin kauniita ajatuksia. Vielä en kuitenkaan ajattele, koska en osaa tai ehkä en sittenkään halua.

Hetkiä maaliskuussa

Muistan päivän, jolloin olin lenkillä ja tajusin: "Hei nyt on muuten eka päivä maaliskuuta!" Olo tuntui kevyemmältä. Oudon keväiseltä. Tammi- ja helmikuu ovat aina olleet minulle jotenkin vaikeita. Ne ovat niin muodottomia, valkoisen harmaita ja ikuisia kuin lumitunneli, jota vaan ryömii ja ryömii eteenpäin. Mutta maaliskuussa voi jo ajatella kevättä. Ja tänä vuonna tuossa kuun puolivälissä oli jo todella kirkkaita päiviä. Aurinko killitti sinisellä taivaalla päivät läpeensä.

Tähän maaliskuuhun mahtui aivan tavattomasti kaikenlaisia juttuja. Kävin risteilyllä pitkästä pitkästä aikaa ja ihmettelin sitä, kuinka kaunis ja kesäinen voi olla maisema tyynenä, aurinkoisena aamuna Tukholman saaristossa. Se oli kuin suora aikahyppy jonnekin hehkuvan heinäkuun Astridlindgren-maailmaan. Tosin ei siellä ulkona nyt vielä ihan niin lämmintä ollut.

Risteilyn jälkeen tein visiitin Savonlinnaan ja näin myös ystäväporukkamme uusimman tulokkaan, jonka karttuva sanavarasto aiheutti hupia kaikille. Hullua, että ollaan jo niin vanhoja, että tyypit on naimisissa ja hankkii lapsia ja rakentelee taloja. Ite kun vielä hilluu huolettomana ja korkeintaan stressaa valmistumista ja työn saantia. No, rehellisyyden nimissä, kävin tässä maaliskuussa myös treffeillä, mutta niistä nyt ei ainakaan vielä ole sen kummempaa raportoitavaa kuin seilailevat ajatukset.

Mitäs vielä... Yhden kaverin synttärit, jotka alkoivat hilpeissä tunnelmissa, jatkuivat riehakkuutena tanssilattialla Samsaran tahdissa, mutta loppuivat aivan jäätävään huonoon oloon ja pahoinvointiin. Että se siitä sitten vaan. Ehkä sitä joskus oppii juomaan sopivasti. Tämän viikonlopun olenkin ollut yksikseni, kuunnellut musiikkia ajan kanssa, katsonut Kesäkaverit (oli hyvä!) ja ulkoillut.

Maaliskuun tunnuskappale on kyllä tänä vuonna ollut tämä: 

Pölyn alla kultaa

 Viikonloppu on täyttynyt monista mukavista asioista. On ollut uusia ihmisiä ja voitettu Alias-peli. Bataattitikkuja ja suru, ei oma mutta jaettu. Sitten musiikki, Scandinavian Music Group ja erityisesti ne menevämmät kappaleet. Uusimmalla levyllä on myös joitain ei niin täydellisiä, mutta kun niiden välissä soi Valmis tai Las Vegasin raunioilla, kaikki on hyvin. Oltiin muuten eturivissä. Ensimmäistä kertaa ikinä.

Sitten bassodisko ja Runebergin drinkki. Punainen ja limellä. Törkeän hyvää. Luultavasti parempaa kuin se torttu, mutta en muista miltä ne edes maistuvat. Huonosti nukuttu yö ja kuvitelmat siitä, että joku kuiskii korvaani. Vastapaitsettu teeleipä, sanapeli ja hengailu ystävän sohvalla oman soluhuoneen sijaan. Parhautta. Polkeminen kotiin vastasataneessa lumimuhjussa ei ehkä sitä ole.

Sitten vielä toinen ilta. Taas uusia ihmsiä.Tällä kertaa eri maista. Eri mantereilta. Yksi uskoo kohtaloon ja ennustuksiin. Yksi nimestään huolimatta ei niin viaton tunnustaa ettei osaa edes uida. Toinen haluaisi nimenomaan oppia. Kuinka paljon kasvoista tulisi peittää hunnuilla. Mikä ero on Iranilla ja Irakilla. Kiinan ja Venäjänkin politiikkaa. Politiikkaa. Mutta ei liikaa. Joku laittaa haarukan karkkikulhoon. Ja tajuaa kai jossain vaiheessa, että ei niin kuulu tehdä. Keskustelua alkoholista ja kliimakseista.

Tänään tutkin maailmankarttaa ja katsoin ulkomaan luontoon sekä Venäjän politiikkaan liittyvät dokumentit. Maailma avartuu. Illalla vielä sählyt ja yksi pieni nielty pettymys.

Kampaamofilosofiaa

Kävin tänään kampaajalla ja leikkasin piiitkän piitkiksi (omalla mittapuullani) kasvaneet hiukset -siihen minulle niin perinteiseen- vähän polkkatukkaa pidempään malliin. En oikein tiedä, olenko tyytyväinen vai en. Tavallaan tuntuu ihanalta, mutta toisaalta pelkään,että alkaa kaduttaa.

Hiushistorianihan on lyhykäisyydessään seuraava. Minulla on melkein aina ollut tällainen olkapäille ulottuva tukka ja otsis. Jossain vaiheessa kokeilin myös sellaista lyhyttä poikatukkaa. Siitä en pitänyt, koska se näytti aina ihan samalta. Noin pari vuotta sitten päätin kasvattaa tukkaani oikein kunnolla, koska halusin vaihtelua ja halusin kokeilla, miltä se pidempi tukka nyt oikeasti näyttää. (Lapsena minä en saanut kasvattaa tukkaa, koska ohuille hiuksille pitkä ei kuulemma sovi.) Aloin myös kasvattaa otsista pois.

Eilen nyt sitten ilmeisesti päätin, että pitkät hiukset on nähty. Että aika näyttää taas reippaammalta ja pätkäistä kunnolla.

Ongelmahan tässä on se, että olen aikakauteni kasvatti ja kaipaan vaihtelua ulkonäkööni ja kaikkeen muuhunkin elämässä. Yhtenä päivänä tuntuu, että vaatekaappi on täynnä kaikkea ihanaa ja toisena, että sieltä ei löydy mitään kivaa. Joskus haluan kuunnella Lady Gagaa ja joskus Olavi Virtaa. Joskus haluan käyttää silmälaseja ja joskus piilolinssejä. Joskus meikata enemmän ja joskus mennä ilman meikkivoiteen puolikastakaan. Vaihtelu on se juttu. Mutta kun hiusten kanssa se ei onnistu. Vaikka yhtenä päivänä kaipaan vanhaa otsista enemmän kuin koskaan, en voi leikata sitä, koska se ei yhdessä yössä kasva takaisin. Tukan pituuden kanssa on vähän sama. Toisaalta haluaisin kovasti olla pitkätukkainen. Joinain päivinä. Mutta sitten tämä lyhyt malli vaan useammin tuntuu toimivan ja asettuvan ilmavammin. En voi saada molempia. En vuorotellen. En päivän tai oman fiiliksen mukaan.

Alistuminen ja päätöksen tekeminen on jotenkin niin vaikeaa.

Kommenttina huomautettakoon, että minä olen sitä mieltä, että Krista Kososen ei olisi pitänyt leikata ihanaa pitkää tukkaansa pois. Se sopi hänelle täydellisesti. Mutta nainen kuulema viihtyy erittäin hyvin lyhyessä mallissa myös.

Pelkään vaan omalla kohdallani sitä, että mitä jos näkisin itseni tv:ssä ja ajattelisin: "voi onpa tuolla ihanat hiukset" enkä tajuaisi sitä itse. Angstaisin vaan peilikuvalleni ja leikkaisin (tai kasvattaisin) sen, mikä olisi oikeasti ollut täydellinen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä itse ajattelisin itsestäni, jos näkisin itseäni ulkopuolelta.