Well you only need the light when it's burning low

En ole aiemmin pysähtynyt ajattelemaan, mitä asioita pidän elämässä tärkeinä. Tai ehkä olen ajatellut, mutta en ole varsinaisesti tuntenut. Sen huomaa vasta kun jotain puuttuu. Viime vuonna ja tänä syksynä minulle on konkreettisesti valjennut se, miten tärkeitä ystävät ja läheiset ihmiset minulle ovat. Miten tärkeää on, että on oma porukka - iso, pieni tai edes yksi ihminen- joiden kanssa jakaa asioita.

Savonlinnassa meillä oli tiivis yhteisö ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Lojuimme välitunnit usein sohvilla ja aika kului aina liian nopeasti. Joskus jäimme  koulun jälkeen 'vahingossa' hengaamaan naulakoille tai sohville, kun muut painelivat koteihinsa mahdollisimman pian. Teimme viikonloppuisin usein juttuja yhdessä ja oli mukavaa jäädä Savonlinnaan. Joskus jopa harmitti se, että joutui matkustamaan kotiin, jos tiesi jäävänsä jostain mukavasta paitsi.

Nyt kun tuo verkosto on hajonnut ja jatkoin opintoja omillani uudessa kaupungissa, olen huomannut miten paljon se vaikuttaa esimerkiksi viihtyvyyteen. Välitunnit eivät kulu niin mukavasti, ruokalassa joudun yleensä syömään yksin. Ja ärsyttävää on myös se, etten voi jakaa ajatuksia tai mielipiteitä kenenkään kanssa vaikkapa luennon jälkeen. Jollakin tapaa olo on koko ajan vaillinainen. Ihan kuin jotain tärkeää ja mukavaa puuttuisi. Niin kuin totta kai puuttuukin. Mutta ehkä se on ihan kasvattavaa pudota kirjaimellisesti omilleen ja tajuta se, että opiskeluvuosien jälkeen ystävyys ja kaverisuhteiden eteen kannattaa oikeasti panostaa. Kun tuttavapiiriä ei enää tarjoillakaan tarjottimella, olen joutunut menemään yksin jännittäviin harrastustilanteisiin ja löytänyt sieltä uusia mukavia ihmisiä.

- - - -

Vähän silti harmittaa, ei omasta puolesta vaan heidän: istuin tänään luentojen väliin jäävän puolituntisen käytävällä ja lähistölle kerääntyi fukseja. Tyttöset istuivat lähes koko ajan hiljaa ja joku taisi mainitakin "hitsi ku nää välit on aina niin pitkät, ihan turhaan menee aikaa". Ja kun ne välit oli oikeasti just sitä parasta aikaa ja ne hurahtivat aina ihan liian pian. 

Ps. Passengerin Let her go vaan on huippu biisi. Ni  

Alkua ja yksi poikakin

 Tämä on taas ehkä vähän vanhan toistoa, mutta onpahan vanha olo yliopistolla. Vaikka niin kai se kuuluukin olla. Olenhan ollut siellä jo niin monta monta vuotta. Tajusin asian oikeastaan taas konkreettisesti, kun olin baarissa haalarit päällä ja joku heppu kysyi "Ootteks te fukseja ku teil on noi haalarit?" Sanoin vaan että " Joo ei olla, mie oon jo seitsemättä vuotta yliopistolla... Että kiitos vaan." Vaikka ehkä se pitäisi ottaa ihan kohteliaisuutena jos näyttää niin nuorelta.

 Mutta niin. Eipähän tähän opiskelijan arkeen ole tänä syksynä ihmeempiä kuulunut. Paitsi olen alkanut urheilla. Aiempaan nähden hyvin paljon. Joihinkin tuttaviin verrattuna määrä on silti ilmeisesti edelleen melko vähäinen. Mutta itselleni riittävä. Uskalsin mennä myös telinevoimisteluryhmään, vaikka en mitään osaakaan. En edes sitä kärrynpyörää...Vielä.

 Ja onhan sitä ollut yhdet bileetkin. Lehtiä Ilosaaressa, vesisadetta, puhetta politiikasta ja kehitysvammaisten oikeuksista. Jukka Poika. Ja hullut pomppimistanssihyppelyt ihan vaan koska joku tietty hattupäinen herra sattui laulamaan oman keikkansa lopulla haluavansa tavalliset hautajaiset. Minäkin taidan tahtoa sellaiset.